Kylässä kuin kotona

Maailma kylässä!

Viimeisten kuukausien aikana olen puristanut kasaan sellaisen määrän opintoja, että olen nyt vähintään yhtä yllättynyt ympärilläni olevat - olen nimittäin saanut kaiken tehtyä, ja näyttää siltä, että ihan kunnialla. Viimeisiä merkintöjä odotellaan vielä, ja sitten tilille onkin ropissut melkein sata opintopistettä vuoden aikana. Ihan tosissani, en tiennyt, että pystyn tällaiseen (ilman että se vie totaalisesti mielenterveyteni).

No, vähän se kyllä alkoi painaa, varsinkin kun opintojen loppusuoran kanssa päällekkäin ovat ajoittuneet työn ja asunnon hankinta. Viimeiseen tenttiin ei meinannut enää jaksaa lukea, ja kuitenkin eilen kun se oli ohi, eivät ylikierrokset meinanneet laskea millään.


Ehkä juuri stressi ja hektisyys ovat saaneet ikävöimään Ghanaa kauheammin kuin aikoihin. Siihen nähden hyvin sopivasti sattui Maailma kylässä -festari, jossa vierailin Watsonin kanssa tänään ja toivottavasti huomenna uudelleen.

Minulle se on melkeinpä Afrikka kylässä -festari. Tänään olin vielä festarialueelle tullessa stressiolon kourissa, mutta siellä pyöriessä se alkoi valoa kehosta ulos. Laskeuduin siihen toiseen rytmiin, siihen stressittömään ja kiireettömään. Ei haitannut yhtään seisoskella puoli tuntia Länsi-Afrikan ruokakojulla odottamassa grillattua plantainia, eikä se että lapsen päikkärit menivät ihan sekaisin (myöhemmin kotona heräsimme molemmat kello kuusi illalla, hups). Olisin voinut tanssia keskellä ihmisvilinää (ja oikeastaan vähän tanssinkin) ja jutella tuntemattomille (minkä teinkin).

Lisäksi törmäsin yhteen blogikasvoon, kahteen vanhaan opiskelukaveriin ja yhteen IKIvanhaan kuorotuttuun. (edit. Plus tietysti rakkaiden afrobeibien ihan suunniteltu tapaaminen.) Aika hyvä saldo yhdelle päivälle! Ja huomenna uudestaan, ihanaa kun ei enää ole mihinkään kiire ja voi mennä sinne minne nenä näyttää. Ajattelin myös juhlistaa valmistumistani tanssimalla parin viikon päästä afrobeat-bileissä.

Elämä on! <3

Shamppanjaa ja luomukarkkeja

Kirjoitin eilen Projekti Eikoskaan -sarjaan osan ruokaresepteistä. Siitä tuli inhorealistinen kauhukertomus väsyneen yksinhuoltajan selviytymiskeinoista, kun ei jaksa laittaa kahta ruokaa päivässä. Illallisen korvikkeita olisin dokumentoinut, mutta ne olivat niin säälittäviä ja kokonaisuus - siis se teksti - niin ankea, että päätin, etten halua tuhlataa piristävää kuningasideaani (enkä teidän aikaanne) sellaiseen.

Sen sijaan teen tämän postauksen, joka on alkuperäisestä listasta puuttunut rengas. Ruokapostaus odottakoon antoisampaa hetkeä.

Projekti Eikoskaan: LIFESTYLE

 

Vuosi sitten, kun oli ankeaa, tein ystäväni kanssa onnellisuusreseptin. Se oli pitkä lista, mutta kuuluu tiivistetysti näin: tee asioita, jotka piristävät sinua. Miksipä en siis tekisi niin nytkin, kun on ollut väsymystä, ankeutta ja sen sellaista? Ei siis tällä kertaa listaa, vaan suoraan käytäntöön: piristäviä asioita.

Hyvänä avauksena toimi tämänpäiväinen afrobeibi-miitti (siis kaveriporukan tapaaminen, suom.huom.). Nyt on meneillään sen jatkot. Alla niihin johtaneen WhatsApp -keskustelun pätkä:

Kaveri vasemmalla,

Minä oikealla! :D

Ottaisitko kanssani shamppanjaa? Mä muistin myös et mulla on minipullo 
[valokuva pullosta]

Hei mahtava idea, just aattelin etten kehtaa yksin juoda!

No nyt juodaan yhdessä!
 

Oota haen sen. W ei oo tosin viel nukahtanu. Se on ihan ylikierroksilla
 

Se on varmaan ihan väsy! 

Toivottavasti sammuu.

Mul menee viel hetki W huutaaa 

Ei hätää :D

No ni haen viinin. Joitko jo omas :'(
 

En juonu, tossa se odottaa lasissa.

Huom vaatetus on mulla puutteellinen mutta mielikuva mekosta 

toimikoon tässä tilanteessa  
 

No sama täällä. Oota avaan pullon
No ni!!!

En saa kuvattuu mut lasis on
 

Jeee!
Kippis!!!

 
 Kippis

Kilistin puhelimen kans

Mmm nam
 

Ihanaa

Toisin sanoen: Nautin iltapalaksi minipullosta aitoa shamppanjaa, seuranani ystävä WhatsAppin kautta! Me mm. kuvailimme toisillemme juomien makuja ("kuiva, hieman kirpeä" - "hieman hapokasta, kirpsakkaa ja semimakeaa"). Ruokapuolena samaisen ystävän tekemä muffinssi, toisen leipomaa mangopiirakkaa sekä Punnitse&Säästä -luomukarkkeja! Vilja- ja maitoallergikon elämän ei tarvitse olla kurjaa. Shamppanja sitäpaitsi oli mamalahja sukulaisilta saatuani lapsen. Mikä olisikaan parempaa kuin nauttia sen yh-arjen piristykseksi.

Life is what you make of it!

Kuva tulee kohta.

Osa porukkaa

Kaksikymppisenä valitin usein, että vaikka elämässäni tuli ja meni paljon ihmisiä, en oikein koskaan tuntenut kuuluvani mihinkään kunnon porukkaan. Muistan, kuinka kerran heitin, että varmaan se oma porukka löytyy vasta toisista puistomammoista sitten, kun on lapsia. (Tosin tämäkään ei tuntunut kovin todennäköiseltä, kun "eihän siinä ole muuta yhteistä kuin pelkkä äitiys.")

Ei tarvinnut odottaa niin kauan. Ei edes lapsen tuloon asti: nykyään on niin monta ihanaa isoa ja pientä porukkaa, joihin tunnen todella kuuluvani. Ovat yläasteystäväni, joiden kanssa on lähennytty uudestaan ja jaettu yhdet häät, kolmet ristiäiset ja monta kummin titteliä. On "Wanha Hyvä Porukka", jonka nimen minä ja lukiokaveri olemme itsellemme antaneet (kyllä, vain meille kahdelle). Ovat Saksan siskoni, joista kolme vieraili täällä juuri elokuun lopussa (tanssimme pihalla azontoa). On kuoroni, josta kirjoitin viimeksikin. Jopa täällä virtuaalimaailman puolella, jossa en aikoinaan ollenkaan tajunnut, miten ihmiset onnistuivat löytämään jonkin interaktiivisen blogiporukan, huomaan yhtäkkiä olevani osa mahtavien bloginaisten joukkoa!

Ja nyt päästään, jos nyt ei vielä ihan hiekkalaatikon reunalle, niin ainakin kestovaipparinkiin: yhtäkkiä olen siinä siunatussa tilanteessa, että lähelläni asuu kolme muutakin pienen, puoliksi afrikkalaisen lapsen äitiä, joihin minulla on ollut ilo ja kunnia tutustua viime vuosien kuluessa. Eikä meitä todellakaan yhdistä pelkkä (etno)äitiys, vaan yhteistä löytyy vaikka millä mitalla.

Saana on entinen ICYE-vaihtari ja ekohippihihhuli kuten minäkin. N on minun laillani opettaja, ja meille molemmille ovat uskonasiat (ja gluteeniton ruokavalio! hih) tärkeä osa elämää. L on tuorein tuttavuus ja, ah, aivan samassa tilanteessa kuin minä; kolmen kuukauden ikäisen lapsen yhä opiskeleva yksinhuoltaja. Lapsemme - kaksi taaperoa ja kaksi vauvaa - ovat ihastuttava, hihityttävä ryhmä, joiden toivomme kasvavan samanlaiseen ystävyyteen kuin meidän äitien välille on syntynyt.

Mikä ilo ja riemu löytää itsensä yhtäkkiä osana (taas uutta) upeaa porukkaa! Syödä yhdessä neljällä suunnalla valnistettuja herkkuja herkkuja ("mä alotan terveelliset elämäntavat heti tän viikonlopun jälkeen"); puhua lasten toilailuista, kirppareista ja imetyksestä; jakaa niitä kestovaippoja ("monta sulla on? Mistä sä ostat?"); kuunnella Azontoa (Watson ja minä emme ole ainoat fanit) ja niin edelleen, niin että päivä hujahtaa vilauksessa. Ja on aika sopia afrobeibien uusi mieltä lämmittävä tapaaminen.

Minua on painanut lähestyvä talvi. Se on vain aina liian pitkä. Mutta pitää vain muistuttaa itseäni näistä ihanista porukoista, joihin saan kuulua, niin kyllä se siitä.