Voitoista ja häviöistä

Ensin häviöistä. Ei niistä muuta kuin että tässä on ehkä parhaiten ikinä onnistuttu sanoittamaan ylipäätään mikään asia maailmassa:

Kun mä sinut hain
mä mietin mitä vain voi tapahtuu
Iskin vaaleenpunaset lasit päähän
ja ruusun terälehtiä satoi taivaalta

--

Sit mä heräsin pää pyörällä 
ei oo avoautoo ajan talvisinkin pyörällä

Se on sellanen tunne kun lentokoneella nousee, hyppää
ja laskuvarjoo ei tullut mukaan


Ihan tälleen yleisesti ottaen ja menneitäkin muistellen.


***

No sitten niistä voitoista.

Syksyllä 2012 kirjoitin täällä näin:

" -- minun sisäiselle äänelleni ei ole mitään väliä, teenkö gradun vai ei. Se ei ole olennaista. Voin tehdä sen tai olla tekemättä, mutta se ei määritä sitä olenko onnellinen vai en."

Tämän sanominen on äärimmäisen luonnollista ja samalla valtava oivallus. Samalla kun sanon nämä sanat, tuhat kiloa nousee harteiltani. Keveyden tunne seuraa minua graduryhmään. Tajuan ensi kertaa, ettei vapauteni riipu siitä, teenkö gradun vai en. Minä olen jo vapaa. Vapaa valitsemaan mitä teen ja miten siihen asennoidun. Vapaa olemaan onnellinen, riippumatta gradusta.

Ja istuessani graduryhmässä tajuan ensimmäistä kertaa helpottavan asian: en tee tai jätä tekemättä gradua, koska minun täytyy. Mitä teenkin, teen sen koska haluan."

Minähän halusin - ja minä tein sen. 83 sivua, joista 4 lähteitä, joista yksikään ei ollut pelkkää täytettä. "Epätieteellinen" aihe, josta olin valtavan kiinnostunut, ja joka osoittautui aivan validiksi tieteellisen tutkimuksen(tapaisen) kohteeksi. Diskurssianalyysin haltuunotto, aina kommentistani "musta tuntuu kuin mut ois laitettu tekemään jotain mihin en todellakaan ole pätevä, tyyliin aivokirurgiaa!" aina palautteeseen "tää sun analyysi on niin hyvää." 

Sain ohjaajaltani ihan lupaavan arvion tulevasta arvosanasta - mutta sillä ei oikeastaan ole mitään väliä. Olen jo päässyt kaikkiin tavoitteisiini - tai jopa ylittänyt ne; olen tehnyt gradun, jonka aiheesta olin ja olen aidosti innoissani; jonka takana seison ihan täysin ja josta olen järjettömän ylpeä.

Sen kunniaksi linkitän vielä toisen vanhan pätkän, muistelmia akateemiselta uralta. Kyseessä on "tiivistelmä akateemisen elämäni ensimmäisestä vuodesta" 2006-2007, ja se sisältää italian aineen, joka alkaa lauseella Frodo Baggins oli hobitti; animaatioelokuvan Urkin Pistin (ei ikävä kyllä katsottavissa), törmäämisen koulututtuun Kuopiossa, täysin opintoihin liittymättömän vahinkoretken Kyrölään sekä esi- ja alkuopetuksen juuret Ruotsi-Suomen historiassa. Ikävä kyllä mainitsen jättäneeni (vanhan livejournalini teksteihin perustuvasta) kirjoituksesta pois mm. selityksen pianosäestystentistä ja "jätkien kanssa" tehdystä ryhmätentistä, samoin kuin siitä, miksi en tehnyt kahtatoista sivua äidinkielen tehtäviä (merkinnöistä ei selvinnyt, teinkö niitä koskaan), vaikka ko. selitykset olivatkin aika hauskoja (ts.olen nauranut tämän illan vedet silmissä). 

Tekstin lopussa tulee vielä tarinan opetus! Näiden pohjalta on aika lohdullista, että sain viime syksynä tehtyä kandidaatin työni arvosanalla 4/5. Eli jutun SANOMA!!!111 on se, että... että... ihmeitä tapahtuu, myös opiskelun saralla! Ei vaan, otetaanpa uusiksi. Siis: kun olen löytänyt oman tapani tehdä asioita, olen myös saanut niitä aikaiseksi. Vaikka työnteko opintojen ohessa onkin aiheuttanut sen, että aloitan nyt paitsi graduntekoa, myös kuudetta (eikä vielä viimeistä) vuotta yliopistolla - tai kuten tuolloin vuonna 07 tapasin sanoa, "schmyliopistolla". 

Jep, rakas Schmyliopisto - ihmeitä tapahtuu, myös opiskelun saralla! Yhdeksän vuotta siihen meni, eikä sekään ole vielä ihan pulkassa. Mutta kaikki opettajankoulutuslaitoksen opinnot ovat.

Melko käsittämätöntä.

Gandalf tietää.
Kuvan osoite

BTW, tiedän jo, minkä lainauksen laitan tänne ja feseen ja KAIKKIALLE sitten, kun olen saanut loputkin sivuaineopinnot tehtyä ja jätän Schmyliopiston taakse lopullisesti. Wanha Hyvä Ystävä voi sen ehkä arvata. 

Paranemaan päin

Jokin aika sitten Kultu laittoi minulle linkin netistä löytyvään kirjaan Pois tuskasta, jossa kerrotaan paranemisesta. En ehtinyt syventyä kirjaan sen paremmin, mutta alkua silmäilin. Minuun teki vaikutuksen sen määritelmä paranemisesta.

"Paraneminen" tarkoittaa eri ihmisille eri asiaa. Se paraneminen, josta kirjoitan, ei ole paranemista elämän "pienistä" asioista, kuten sydänsurusta, jonkun tai jonkin menettämisestä tai henkilökohtaisesta epäonnistumisesta. Kirjoitan ihmisen paranemisesta, jonka jälkeen hän itse tietää olevansa erilainen ihminen kuin aiemmin. Kirjoitan henkilökohtaisesta kasvusta, tietoisuuden paranemisesta ja persoonallisuuden eheytymisestä ehjäksi ja rauhalliseksi kokonaisuudeksi. 

Varmaankin selailen kyseistä teosta vielä lisää. Nyt ajattelin kuitenkin aloittaa aiheen parissa henkilökohtaisemmalla puolella. Olen tässä miettinyt, että jatkaisin blogissa enemmänkin tätä syksyllä aloittamaani subjektiivista dokumentointia, eli suoraa puhetta asioista, joita olen käynyt ja käyn läpi. Tänään joogatessa päähäni tuli selvänä mistä haluan kirjoittaa, ja kun vielä ensimmäinen reaktio oli että en mä nyt tollaista tekstiä viitsi laittaa blogiin, niin sitä suuremmalla syyllä sen nyt teen.


Eli paranemisesta. Tuossa yllä ilmaistussa muodossa siis. Syvästä paranemisesta, siitä joka englanniksi kuulostaa paljon hihhulimmalta - healing - mutta jolle, tai ainakin johon liittyville ilmiöille, on monta nimeä. Se on omaksi itseksi tulemista, eheytymistä - minulle se on syvästi hengellinen prosessi, mutta itse uskon, että ihminen voi eheytyä monilla tavoin ilman uskoa Jumalaankin. Jo ihan pelkkä arkinen trendisana itsetuntemus on hyvin lähellä tätä asiaa.

Koen vahvasti, että olen kokenut omassa elämässäni tällaista paranemista jo useita vuosia, en jatkuvasti, mutta aina ajoittain. Nyt aion pistää ylös, mitkä asiat ovat konkreettisesti mahdollistaneet tätä paranemista minulle. Nimenomaan konkreettisina "välineinä", kuin lääkkeinä.


Ensin oli ns. "Sielun pimeä yö". Niin sanottu aallonpohja vuonna 06-07. Asuin ensimmäistä kertaa yksin ja monella tapaa myös olin yksin. Silloin sain ensikosketuksen itseeni ja siihen, miten eksyksissä todella olin. Tuo kosketus, tuo tajuaminen oli välttämätöntä, jotta mikään saattoi muuttua. Mutta se oli myös todella kipeää ja rankkaa. En vielä uskonut Jumalaan tai mihinkään, mistä olisin saanut voimia. Tuolloin ainoa, mikä toimi selkeänä lääkkeenä ja apuna irrallisuuden tunteeseen oli luonnossa oleminen. Myöhemmin olen monesti kuullut, että luonnossa oleminen auttaa esim. masentuneita ihmisiä. En ihmettele yhtään. Joka tapauksessa tuon pimeän vaiheen aikana uskalsin esittää itselleni ne kysymykset, jotka laittoivat kaiken liikkeelle.

Ja kaikki lähti liikkeelle, minä lähdin Ghanaan. 07-08. Se oli silloin lääkettä, ja sen vaikutus oli, että opin pysähtymään. Erittäin välttämätöntä parantumisessa, omaksi itseksi tulemisessa. Minulle siitä seurasi ehkä tähänastisen elämäni suurin maailmankuvan mullistus: tajusin, että Jumala onkin olemassa. En päättänyt uskoa niin, vaan ymmärsin sen ikään kuin oivalluksena, jonka seurauksena yhtäkkiä kaikki kävi järkeen.

Suomessa ensimmäinen "lääke" jonka löysin, oli liikunta, erityisesti juoksu. Tätä edeltävä oli kaikki jossain määrin "pohjatyötä"; jos jatketaan paranemismetaforalla, niin tätä ennen olin saanut ensin hyväksyä sairauteni ja sitten levätä ja nukkua pahimman tuskan pois - nyt alkoi varsinainen parantuminen. Ja se alkoi siitä, että sain kiinni kehon ja mielen välisestä yhteydestä; siitä, että en voi huolehtia pelkästään toisesta ja laiminlyödä toista. Ensimmäinen lääke tai "työkalu" oli siis fyysinen.

Seuraavaksi sain ajatuksellisen työvälineen, kun jouluna -08 tutustuin enneagrammiin. Oudosta nimestään huolimatta kyseessä ei ole horoskoopin kaksoissisar, vaan yksinkertaisesti persoonallisuusteoria, joka perustuu ihmisten selviytymisstrategoihin ja niihin pohjaaviin toimintamalleihin. Minua tämä on auttanut valtavasti. Se, kun tajusin tyyppini silloin jouluna kuusi vuotta sitten, oli valtavan valaiseva hetki: kirjassa, jota luin, oli sanoitettu elämässäni toistuvia kuvioita ja syitä niiden taustalla, vaikken ikinä itse ollut osannut pukea niitä sanoiksi päinkään. Siitä saakka enneagrammi on ollut korvaamaton apu matkalla itseni ymmärtämiseen.

Sitten tulikin jooga, syksyllä -09, "sattumalta" juuri ennen kuin jalkaan tuli rasitusvamma enkä voinut enää juosta. Äitini sanoin: jooga opettaa hengityksen merkityksen; ensimmäinen askel oikeasti tietoiseen läsnäoloon. Samalla se oli jotenkin silta fyysisyydestä henkisyyteen, ei niin, että olisin siirtynyt edellisestä jälkimmäiseen, vaan ne alkoivat yhdistyä. En enää pelkästään huolehtinut "myös" fyysisestä hyvinvoinnistani, vaan fyysisellä toiminnalla oli myös henkinen puoli.

Luonnollinen seuraava askel oli meditaatio. Olin kokeillut sitä jo -09, mutta koen meditoinnin todella alkaneen kesällä 2010, kun olin joogaretriitillä. Syksyllä aloin todella saada jutusta kiinni - jälleen kerran "sattumalta" juuri ennen kuin olkapääni kipeytyi enkä voinut enää joogata. Meditointi mahdollistaa todellisen katsomisen oman itsensä sisään ja niiden asioiden kuulemisen ja hyväksymisen, mitä sieltä nousee.

Sitten tuli ortodoksinen kirkko. Jouluna 2010 teki mieli mennä joulukirkkoon, ortodoksinen veti puoleensa, ja sille tielle jäin. En ollut tiennyt tarvitsevani uskonnollista yhteisöä, mutta kaikki, mitä olen sieltä saanut, on ollut valtavan merkittävää. Oman paikan löytyminen on mahdollistanut hengellisen elämän syvenemisen tavalla, jota en olisi aiemmin osannut kuvitella. Ortodoksiset rukoukset ovat ihmeen luonnollisesti solahtaneet osaksi elämää meditoinnin ja joogamantrojen lomaan. Liityin kirkkoon keväällä -12, ja koen siellä voimakasta kotona olemisen tunnetta.


Tuon jälkeen "lääkkeiden" erittely muuttuukin hieman hankalammaksi, kun aletaan puhua lähimenneisyydestä. Täytyy vielä hieman tarkastella viime vuosia sillä silmällä.

Kaikki nämä asiat - luonnossa olo, Ghana, juoksu, enneagrammi, jooga, meditaatio ja kirkko - ovat elämässäni edelleen, ja jatkuvasti lääkkeinä minulle paranemisessa,


Listahan on lähestulkoon pieni elämäntarina.

Seuraavaksi ajatuksissani olisi, että kirjoitan kokonaisen blogitekstin jokaisesta osa-alueesta erikseen.

Äitimyytti

NYT! Nyt aion avautua kaikesta siitä, mitä ei saa ääneen sanoa.

Keskustelin äitiystävien kanssa hieman aiheesta, joka aina säännöllisin väliajoin nousee esiin. Nimittäin siitä, kuinka sitä tuntee - säännöllisin väliajoin - alemmuudentunnetta äitinä, milloin mistäkin syystä. Tällä kertaa keskustelu alkoi, kun minä sain kauhean alemmuuskompleksin siitä, voitteko uskoa, että en tykkää järjestää "oikeanlaisia" lastenjuhlia. Siis minulla on 1,5 -vuotias lapsi, jolla on ollut tasan yhdet synttärit ja sitä ennen tietysti ristiäiset, ja minä koen jo nyt, että olen epäonnistunut äitinä koska en ole sellainen, että suunnittelisin kuukausitolkulla juhlien koristeita, menua ja ohjelmaa. Tarkemmin: juhlissani ei ole koristeita, menua ja ohjelmaa. Sen sijaan siellä on hyvät tyypit, jotain syötävää ja mukava tunnelma. Ja tämä riittää - siihen asti, kunnes törmään siihen, että muut tekevät toisin (oikein) ja minä en vain osaa.

Aloimme sitten vähän enemmänkin keskustella näistä tuntemuksista. Joita tietysti meillä kaikilla on, eri syistä. Keskustelun inspiroimana tässä oma henkilökohtainen tilitykseni.


Ennen lapsen saamista - raskaana ollessa ja jo sitäkin ennen - minulla oli mielikuvia siitä, millainen äiti olisin. Tässä joitakin asioita, joita tietoisesti tai tietämättäni oletin:
- Ottaisin raskaana olon tosi rennosti. En olisi sellainen idiootti stressaaja kuin jotkut. Olisin vaan koko ajan että JEE! Myytti 1: Raskaana oleminen on kivaa.
- Synnyttäisin mahdollisimman luomusti. Koska synnyttäminenhän on naiselle luonnollista ja jos sen silleen myös ottaa, niin kyllä se varmasti sujuu. Myytti 2: Oikea Nainen kestää luonnostaan kipua.
- Olisin rento hippiäiti. Kestovaipat, täysimetys, lapsentahtinen ruokailun aloitus, ja ennen kaikkea rento, stressitön asenne. Myytti 3: Luonnollinen ekoäitiys on rentoa ja stressitöntä.
- Valmistaisin lapsen ruoat itse. ("Siis sehän on ihan sikahelppoa soseuttaa jotain avocadoa ja sellasta, vähän ku tekis smoothieta itselle!") Myytti 4: ...no, palataan tähän tuonnempana.
- Menisin ja tekisin lapsen kanssa rohkeasti  vaikka mitä. En jäisi peloissani kotiin nyhväämään. En muuttuisi äitiyden takia tylsimykseksi, joka ei enää uskalla matkustaa eikä tehdä mitään kivaa. Reissaisin lapsen kanssakin. Myytti 5: Joko äitiys muuttaa kaiken (koko entinen elämäsi loppuu), tai se ei muuta mitään, koska et anna sen muuttaa. Voit hei ihan vapaasti valita kumpaa linjaa noudatat!


Millainen äiti sitten olen tähän asti ollut? Listan ohessa äitirealiteetit, jotka kumoavat äitimyytin minun kohdallani. Nämä realiteetit koskevat siis vain ja ainoastaan minun äitinä olemistani. Jokaisella on omat realiteettinsa.

- Stressasin raskaana ollessa ihan sikana. Voin aluksi todella huonosti, sitten hemoglobiinin romahtaminen vei mehut aika tehokkaasti, ja lopulta sain ennenaikaisia supistuksia - kaikki tämä varmasti osaltaan vaikutti mielialaan. Pelkäsin tulevaa, ja se heijastui nykyisyyteen - ja menneeseen: rupesin mm. jollain kahdeksannella kuulla kauhistelemaan sitä, olinko syönyt tarpeeksi folaattia raskauden alussa ja ennen raskautta. Ihan kuin sen asian murehtiminen olisi mitään enää auttanut. Loppuraskaudesta kuitenkin otin rennommin, kävin mahan kanssa kaupungilla ja näin kavereita. Realiteetti 1: Raskaana oleminen on ennen kaikkea sekä henkisesti että fyysisesti todella kuluttavaa.

- En kestänyt kipua p*skan vertaa. Minun kohdallani supistuksia tuli 26 tuntia ennen kuin synnytys virallisesti alkoi. Tämä on ensisynnyttäjillä todella yleistä. Tuntuu, että joka puolelta ympäriltä tulee se kuva, että naiset nyt yleisesti ottaen tosi hyvin jaksavat tämän 20-30 tuntia synnytystä edeltävää kipua, joka ei edes ole vielä mitään oikeaa kipua. Minä olin ihan hajalla jo muutaman tunnin jälkeen. Se oli kamalaa. Siinä vaiheessa, kun synnytys todella alkoi, olin jo aivan loppu. Ekat tunnit sinnittelin, sitten otin epiduraalin. Se oli todella ihanaa, enkä kadu sitä (vaikka olen ehtinyt potea tätä "tosinainen kestää kipua" muutamaankin otteeseen jälkeenpäin). Realiteetti 2: Minulla on alhainen kipukynnys, ja kestän kipua todella heikosti. Olen silti nainen. Ottakaa tai jättäkää.  

- No niin. Olen ollut aatteideni mukainen hippiäiti joissakin asioissa. Kestovaipat olivat käytössä vuoden ennen kun jäivät tauolle, joka on vasta vastikään päättynyt. Täysimetin puolivuotiaaksi, koska imetys sujui. En tiedä miten olisin jaksanut, jos se olisi ollut hankalampaa. Ruokailu aloitettiin hämmentyneenä neuvolan ohjeiden ja näiden lapsentahtisuusjuttujen ristiriitaisuudesta. En ollut tajunnut, että joutuisin sellaiseen odotusten ja mallien ristituleen. Ja että omalla, "rennolla" linjalla pysyminen olisi niin... stressaavaa. Realiteetti 3: Hippiäiteys on myös yksi kammottavan äärimmäisistä äitisuuntauksista, jotka esitetään toisilleen täysin vastakkaisina. Oman kultaisen keskitien vetäminen ei ole minulle helppoa ja rentoa, koska koen kauheaa painetta vastata joihinkin odotuksiin - joko äärimmäisen hippiyden tai neuvolan virallisen mallin vaatimuksiin. Se itselle sopiva tie ei välttämättä olekaan aina "oikeaa" hippiäiteyttä, eikä äärimmäinen hippiäiteys taas rentoa. Minä vain osittain kestovaippailevana ja muissa asioissa milloin minkäkin verran joustavana en varmaan enää mahdu mihinkään tosihippeyteen. Eikä se kuulkaa mitään. Elän omien realiteettieni mukaisesti, en minkäänlaisen myytin.


- Myytti 4 on se, että äiti tekee itse maistuvaa ruokaa - ja lapsi syö sitä. Realiteetti 4: lapseni ei syönyt tekemiäni soseita. Yritin jonkin aikaa. Sitten huomasin, että lapseni söi purkkisoseita. Kuvittele tilanne: sinulla on 7 kuukautta vanha vauva, joka on nelikuisesta saakka nukkunut todella levottomasti, niin että heräät joka yö vähintään 5 kertaa. On talvi, pimeää, lohdutonta, ja olet helevetin väsynyt. Soseutat lapsellesi terveellistä luomuporkkanaa, bataattia, kesäkurpitsaa ja niin edelleen. Lapsi ei syö. Lasta ei voisi vähempää kiinnostaa sinun soseuttamasi luomuruoka. Heität päivä toisensa jälkeen roskiin huolella valmistamasi ruoan. Lapsi elää maidolla. Sitten huomaat, että lapsi syö purkkiruokaa. Mitä teet? No, joku toinen varmaan jatkaisi sörsseleiden vääntämistä silmät ristissä. Minä en jatkanut. Annoin purkkiruokaa ja sormiruokaa. Tunsin tästä aivan valtavan huonoa omaatuntoa.

Sitten, lapsen ollessa jo 11-kuinen, meillä oli muskariporukan kanssa piknik. Minulla oli erinäisiä eväitä ja niiden joukossa lapselle maissinaksuja. Tarjosin muillekin. Eräs äiti sanoi:
"Ei kiitos, meidän poika ei syö valmisruokaa. Ei, hän ei ole koskaan syönyt mitään muuta kuin kotona tehtyä ruokaa. Paitsi leipää."
Minuun iski hirveä alemmuudentunne. Ja sitten, viimein, heräsi ääni, joka sanoi vastaan. Tuolla äidillä on se mies siellä kotona, jolle voi tyrkätä lapsen, kun ei enää jaksa. Minulla ei ole. Minä olen yh ja silti olen kestovaippaillut ja tehnyt sitä ja tehnyt tätä. Minun ei tarvitse antaa lapselleni pelkästään kotona tehtyä ruokaa. Minä olen antanut lapselleni (luomu)purkkiruokaa - ja maissinaksuja! - ja SE ON IHAN OKEI. Tuosta päivästä saakka en ole ollut ristiinnaulitsemassa itseäni purkkiruokien takia, vaikka ruoka-aihe on toki aiheuttanut vielä monta aallonpohjaa sen jälkeenkin.


- Viimeinen kohta on tavallaan kaikkein monimutkaisin. Päällisin puolin siihen liittyy vähiten ahdistusta. Olen säilyttänyt menevän elämänasenteeni lapsen kanssakin. Siitä saakka, kun W oli kuukauden, olemme liikkuneet, menneet ja tehneet. En ole hautautunut kotiin. En ole luonut itselleni pakonomaisia äitirutiineja, jotka estävät sosiaalisen elämäni ja kivoihin juttuihin osallistumisen. En ole sammaloitunut.

Ja kuitenkin! Paljon sellaista muuttui, mitä en osannut odottaa. Aiempi haluni muuttaa jatkuvasti on laantunut. Unelmani, ainakin lähitulevaisuuden suhteen, ovat muuttuneet. Minulla ei sittenkään ole ollut tarvetta matkustella Suomen ulkopuolella pienen lapsen kanssa - Suomen sisällä kyllä olemme reissanneet ihan kivasti. Osa minusta on alkanut nauttia enemmän paikallaan pysyvästä elämästä kuin aiemmin, ja tämä näkyy osassa unelmiani.

Ja vaikka en ole kokenut näiden ahdistusta suoranaisesti näiden asioiden suhteen, olen kuitenkin käynyt läpi suuren luokan eksistentiaalisen kriisin: juuri sitä koskien, että paljon on muuttunut ja paljon kuitenkaan ei. Minun on ollut vähän vaikea hyväksyä sitä, mitkä osat "vanhaa minää" ovat seuranneet mukana myös tähän enemmän paikallaan pysyvään "äitiminään". On ollut vaikea hyväksyä, että äitiminä saa olla myös levoton. Ja että se ei ole huono asia. Että minä saan pitää itsessäni myös niistä puolista, jotka eivät ole äitiyden myötä maagisesti seestyneet.

Toisin sanoen, realiteetti 5: Äitiys ei olekaan joko-tai: joko muutut maagisesti rauhaisaksi, tai sitten pysyt juuri sellaisena kuin olet. Asiat muuttuvat, enkä minä voi etukäteen tietää enkä päättää sitä, mitkä niistä muuttuvat ja miten. Monelta osin olen myös edelleen sama kuin ennen, enkä haluakaan päästä itsestäni eroon. Äitiys muuttaa minua, mutta se ei tee minusta jotakuta, joka en ole. Tämä ei ole joko-tai, tämä on sekä-että. 


Nämä minun mainitsemani 5 äitimyyttiä, ja 5 minun elämääni koskevaa realiteettia, ovat vain pieni raapaisu siitä, mitä kaikkia (melko käsittämättömiäkin) kuvitelmia ja odotuksia äitiyteen liitetään. Jokaisella on ne omat henkilökohtaiset myyttinsä, jotka piinaavat eniten, ja eritoten jokaisella on omat realiteettinsa - niitä on yhtä monta kuin äitejäkin. Ja niinpä totuus onkin se, että äitimyytit eivät ole mitään muuta kuin olematonta usvaa. Ei ole mitään oikeanlaista naista, äitiä ja äitiyttä. On yhtä monenlaista naista, äitiä ja äitiyttä kuin on naisia ja äitejäkin.

Tämän kun vielä oppisi muistamaan omassa jokapäiväisessä elämässä. Voisin vaikka lopettaa murehtimasta omaa tapaani järjestää lastenjuhlia.

Kaikki vuodestani

No niin, kerrankin kunnon katsaus. Olkaa hyvät.

2014

1. Oletko saanut uuden ystävän tämän vuoden aikana?

Olen, ainakin viis: A, P, J, harjoitteluparini M,  sekä loppuvuodesta läheiseksi tullut yh-ystävä, joka saakoon bloginimen Kanerva. Agaba, en tiedä menetkö sinä viime vuoden vai tämän puolelle :D mutta ainakin tapasimme ekaa kertaa jo viime vuonna!

2. Oletko tehnyt jotain tänä vuonna, mitä et ole ennen tehnyt?

Totta kai! Vaikka projekti Eikoskaan jäikin enimmäkseen ideoiden tasolle, niin tulihan noita: esim. pidin onnistuneen koristunnin, kävin nettitreffeillä ja TÄYTIN 30. Yritin opetella bileitä varten twerkkaamaan, huonolla menestyksellä :'D

3. Oletko seurustellut tämän vuoden aikana?

Olen.

4. Kerro pari parasta muistoasi tältä vuodelta?

Apua. Miksi tää on niin vaikeaa? No, Saksan siskoni C oli kylässä ja kävimme mökillä. Siinä tuli wanhaa kunnon seikkailuhenkistä reissaamista, kun hyppäsimme täyteen junaan ilman paikkalippuja - lastenvaunujen ja niissä istujan kanssa siis. Mökiltä käsin kävimme myös Valamossa. Lisäksi mun 30v-bileet ansaitsevat maininnan. Räppibileet. Meinasin tehdä niistä oman merkinnän, mutta se ei ihan toiminut. :D

5. Oletko muuttunut paljoa viimeisen vuoden aikana?

Olenko muuttunut vai olenko vain oppinut tuntemaan itseäni paremmin sellaisena kuin todella olen? Molempia varmaan.

6. Oletko lihonut?

 Öö :D Nyt en oikeasti tiedä. En ole käynyt aikoihin vaa'alla. 

7. Oletko saanut porttikieltoa minnekään tämän vuoden aikana?

En.

8. Oletko ollut elokuvissa YKSIN tämän vuoden aikana?

En. Olen ollut tänä vuonna elokuvissa vain kerran. Hobitti 3 oli uskomaton elämys, niin tylsää että ekan kerran elämässä räpläsin kännykkää leffan aikana. Hei, tämä tulisi siihen "oletko tehnyt tänä vuonna jotain mitä et koskaan ennen" -kohtaan!

9. Oletko ottanut tatuointia/lävistystä viimeisen vuoden aikana?

En.

10. Kuka oli paras uusi tuttavuus?

 Kanerva? Joskin "paras" on vähän tollanen vertaileva sana.

11. Piditkö uudenvuodenlupauksesi?

Teinkö uudenvuodenlupausta? Jos se oli projekti Eikoskaan, niin en pitänyt. Graduakaan en saanut valmiiksi, vaikka siitä en kyllä mitään lupaillutkaan.

12. Synnyttikö kukaan läheisesi?

Joo!

13. Kuoliko kukaan läheisesi?

Joo, isoäiti. 

14. Missä maissa kävit?

EN MISSÄÄN! :'D Lol.

15. Mitä haluaisit vuodelta 2015 sellaista, joka ei onnistunut vuonna 2014?

Taitoa pysyä itsessäni. Vaikka se alkoi kyllä vähän paremmin onnistua vuoden loppua kohti.

16. Mikä päivämäärä säilyy muistissasi vuodelta 2014?

25.12. kun täytin 30? (Meinaan muuten koko ajan kirjoittaa 20, hahah.)

17. Mikä oli vuoden 2014 suurin onnistuminen?

Se miten paljon olen tutustunut itseeni.

18. …ja suurin epäonnistuminen?

Hahah. Tekis mieli sanoa että yks ihmissuhde, mutta onko se epäonnistumista, jos uskaltaa ja pettyy? En minä siinä se epäonnistuja ollut. Joten en tiedä. Se ettei gradu tullut valmiiksi?

19 Kärsitkö vammoista?

Vain psyykkisistä, hohoo.

20. Mikä oli paras asia, jonka ostit?

INHOAN tätä kysymystä :D Kun parhaat asiat ei edelleenkään ole niitä mitä ostetaan... mutta joo. Mä tiedän. Blingbling-koristeet ja asusteet räppibileisiin.

21. Kenen käyttäytyminen ansaitsi kiitosta?

 Tämä kysymys on turha, koska siihen voi aina vastata vaan "ystävät ja perhe". Mutta siis ystävien ja perheen. Ja Watsonin!

22. Kenen käyttäytyminen aiheutti ahdistusta?

B:n. Exän. Oma. Tiettyjen erinäisten henkilöiden tietyissä tilanteissa. Ja Watsonin ;)

23. Mihin käytit suurimman osan rahoistasi?

Ruokaan? Ja vaippoihin...

24. Mistä innostuit eniten?

RÄPPIBILEEEEEEEET!!!!!!

25. Vuoden 2014 ihmiset:

 ...tekivät vuodesta vuoden 2014.

26. Verrattuna tähän aikaan viime vuonna, oletko onnellisempi vai surullisempi?

Ei kai tähän joka vuosi voi vastata vaan "onnellisempi"? Eri tavalla onnellinen? JA myös surullinen joistain asioista, mutta olen tajunnut, ettei se ole aina paha asia. Itseasiassa onnellinen ja surullinen eivät ole vastakohtia. Voi olla sekä onnellinen että surullinen. Surullisen vastakohta on iloinen ja ne ovat mielentiloja, hetkellisiä oloja. Onnellisen vastakohta on onneton ja ne ovat perustavanlaatuisempia tiloja.

27. Lihavampi vai laihempi?

Eiks tää kysymys ollu jo?

28. Rikkaampi vai köyhempi?

Aika samoissa mennään?

29. Mitä olisit toivonut tekeväsi enemmän?

Liikuntaa harrastanut.

30. …entä vähemmän?

 Jaa-a. En kyllä tiedä.

31. Miten vietit joulun?

 Minä, Watson, siskoni Kultapilli + avecinsa (menköön tässä räppibilenimellään Käpyveli),  sekä W:n mummi ja ukki, siis vanhempani. Hyvä lämmin hellä jne. <3

32. Jos voisit mennä ajassa taaksepäin ja muuttaa yhden hetken menneestä vuodesta, mikä se olisi?

 Tässä kysymyksessähän on se ongelma, että niitä karmeimpiakaan hetkiä ei parane haluta muuttaa, koska ilman niitä en olisi tässä nyt.

33. Rakastuitko vuonna 2012?

Rakastuin.

34. Kuinka monta yhden illan juttua sinulla oli?

Hahaa! Ei yhtään :D

35. Mikä oli mieluisin tv-sarja, jota seurasit?

Modern Family!!!

36. Vihaatko tällä hetkellä ketään, jota et vihannut viime vuonna samaan aikaan?

Vihata ei oikein toimi. Olen helevetin vihainen kyl.

37. Mikä oli paras lukemasi kirja?

Luinkmää jotai? :D Öö oikeesti? Luinko? Siis todennäköisesti, mutta kun mulla on nykyään jäniksen muisti. Muistan mä joitain lukeneeni mutta että paras? Tää on nyt liian vaikea kysymys!

38. …entä musiikillinen löytö?

M.I.A. !

39. Mitä halusit ja sait?

Parisuhteen.

40. Mitä halusit, muttet saanut?

Kestävän parisuhteen.

41. Mikä oli vuoden suosikkielokuvasi?

Apua! Ks. kys. 37...

42. Mitä teit syntymäpäivänäsi?

Biletiiiiiiiiiiiin! (Varsin maltillisesti itse asiassa, toim. huom.)

43. Ketä kaipasit?

Kaukana asuvia.

44. Mikä tai kuka sai sinut pysymään järjissäsi? 

Sanokaapa se?!! En todellakaan tiedä. Aikamoinen ihme tässä on tapahtunut. Että Jumala varmaan. Kiitos sinne ylös vaan.

Someterroristi

Lesosin jokin aika sitten sadannella tekstillä. Olin väärässä, tekstiluetteloon oli jäänyt vanhoja luonnoksia. Tämä on oikeasti blogini 100.kirjoitus. Sen kunniaksi jälleen hieman subjektiivista dokumentointia.


Minulla on omituinen taipumus, voisi kai melkein puhua paheesta. Säännöllisen epäsäännöllisin väliajoin ryhdyn facebookissa omituisiin vääntöihin omien mielipiteideni puolesta. Minut läheisemmin tuntevat kaverini nauravat jo tälle. Minäkin nauran. Ja välillä ihmettelen sitä.

Muutama esimerkki: Kerran aloin vääntää kaverin seinällä tuntemattoman ihmisen kanssa siitä, onko Ikeassa shoppailu eettisesti oikein. (Ei ole.) En sanonut mitään siitä, saako tai eikö kyseinen henkilö shoppailla Ikeassa - se on hänen oma asiansa. Sen sijaan otin asiakseni valistaa häntä (ja muita keskustelun seuraajia) siitä, mikä kaikki Ikeassa shoppailussa on epäeettistä. En voinut luovuttaa, vaan minun täytyi saada esittää yhä uusia argumentteja mielipiteeni tueksi. Vaikka kyseessä oli täysin tuntematon ihminen, joka selvästi ärsyyntyi julistamisestani.

Vähän aikaa sitten aloin käydä toisen kaverin seinällä samanlaista vääntöä uudesta alkoholilaista. Minulla ei ollut mitään toivoa saada vastapuolta (jälleen tuntematonta ihmistä) muuttamaan mieltään asiasta, mutta oli pakko jatkaa perustelua oman mielipiteeni puolesta (siis, että alkoholimainonnan kieltäminen on hyvä asia). Tunsin suorastaan käyväni oikeutettua taistelua paremman maailman puolesta, siis pelkästään esittäessäni yhä uusia ja uusia perusteluja siitä, miksi olin sitä mieltä kuin olin.

Ja nyt kolmas kaveri linkitti jutun siitä, kuinka Musta Barbaari veljeili huoltsikalla skinipomon kanssa. Oli taas pakko alkaa avautua. Minua kummastutti se, että Musta Barbaari teki niin suuren numeron siitä, että skini hyväksyi hänet. Koska selvästikään skini ei edelleenkään hyväksynyt ketään muita mustia. Vähän niin kuin jos Päivi Räsänen tulisi jollekin homolle selittämään, että hän hyväksyy tämän yhden homon joka on niin hyvä tyyppi, vaikkei hyväksy ketään muita. Ja homo sitten itkisi ilosta ja riemuitsisi asiaa julkisessa fesepostissa. Kun taas minusta tämän syrjityn, mutta nyt yksilönä hyväksytyn vähemmistön edustajan pitäisi pystyä pysymään tilanteen yläpuolella ja ottamaan ahdasmielisen tyypin hyväksyntä toki positiivisena asiana, mutta asiana, jota henkilö ei tarvitse niin kipeästi, että pitää riemuita siitä julkisesti fesessä. "Vihaajani hyväksyy minut! Ihanaa!!!"


Juuri tämä viimeinen esimerkki sai minut viimein tarttumaan tähän omaan fb-rage -ilmiööni ja tarkastelemaan sitä hieman syvällisemmin. Olen jo pitkään tiedostanut, että alan avautua fesessä aina silloin, kun minulla on jotain omaa turhautumaa. "Oikeiden mielipiteiden" puolesta taisteleminen somessa on voimauttavaa: tunnen, että nyt en antanut periksi, en yrittänyt miellyttää, pidin kiinni siitä mitä ajattelen, vitsi mä oon hyvä! 

Musta Barbaari pysäytti minut. Miksi minua ärsyttää NIIN paljon se, että tuntematon tyyppi riemuitsee vihaajansa hyväksynnästä? Miksi automaattisesti luen tilannetta niin, että hän on nimenomaan kaivannut vihaajansa hyväksyntää? Enhän minä voi tietää, mitä hän koki.

Kyse ei tietenkään ole oikeasti Mustasta Barbaarista, vaan minusta. Tiedän, että käyttäytyisin vastaavassa tilanteessa juuri niin: iloitsisin niin paljon viimeinkin saamastani hyväksynnästä, että unohtaisin pitää kiinni arvoistani, en pystyisi pitäytymään tilanteen yläpuolella ja ottamaan tapahtunutta coolisti vastaan. Miksi? Koska minä nimenomaan haen hyväksyntää jatkuvasti, sellaisiltakin tahoilta joilta en sitä käytännössä edes halua. En pidä tästä piirteestä itsessäni, mutta se on minussa paljon syvemmällä kuin olen oikein tajunnutkaan ennen tätä syksyä.

Ja juuri siksi raivoan facessa mielipiteideni puolesta. Kun stressaan jostain tilanteesta, jossa pelkään ettei minua hyväksytä, puran stressin somerageen (ihana epäsana). Etsin facesta tilanteen, jossa minun on helppo olla välittämättä hyväksytyksi tulemista ja sen sijaan julistaa omaa mielipidettäni. Koska somessa se on paljon helpompaa kuin oikeassa elämässä, etenkin silloin, jos vastapuoli on tuntematon henkilö, jonka hyväksynnällä ei oikeasti ole mitään väliä.


Mistä tämä oikein tulee?

Se ratkesi eräässä keskustelussa muistelemalla taannoista töissä sattunutta tilannetta, jossa oli kyse samoista asioista. Eräs työkaveri sanoi minulle pahasti - menin ihan jäihin, en osannut sanoa mitään, ja itkin asiaa jälkeenpäin kotona. Kyseessä oli henkilö, jonka hyväksyntää minun ei olisi pitänyt kaivata ja tarvita, mutta silti koin romahduttavana sen, että koin menettäväni kyseisen hyväksynnän. Kirjoitin työkaverille viestin siitä, että pahoitin mieleni. Hän ei reagoinut mitenkään, ennen kuin viikon parin päästä sanoi "eiks me voida antaa jo olla" antaen ymmärtää, että minä olin skitsoillut turhasta, hän ei ollut tehnyt mitään väärää. En osannut taaskaan sanoa mitään. En osannut puolustaa itseäni ja mielipidettäni siitä, että hän oli toiminut väärin, otin vain vastaan "palautetun hyväksynnän", niin kuin minä olisin sitä johonkin tarvinnut. (Kirjoitin ilmiöstä silloin yleisluontoisesti täällä.)

"Ja nyt mä alan itkeä kun muistelenkin tota, tässä ei oo mitään järkee."
"No mistä toi kokemus on sulle entuudestaan tuttu?"
"No ei hitto. Tietty niistä kiusaamistilanteista."
"Niin. Sitä sä varmaan itket."

Sitä mä varmaan itken, vieläkin. Sen takia minussa on valtava hyväksynnäntarpeen musta aukko, jota vastaan voimaannutan itseäni vääntämällä ihmisten kanssa facessa. Mutta ehkä voin jossain vaiheessa lopettaa purkamasta tätä asiaa taisteluun tuulimyllyjä vastaan?

Nolo, tyhmä, lapsellinen, epäviehättävä ja vääränlainen

Kun olin 11-12 vuotias, luokallani olevat pojat alkoivat kiusata minua siksi, että olin hevoshullu ja minulla oli hörökorvat. Ketään muuta ei kiusattu samalla tavalla, ei edes parasta kaveriani, joka myös oli hevoshullu. Hän oli kuitenkin nätti. Minusta tuntui todella pahalta. Tuntui, etten ole sellainen tyttö, johon pojat ikinä ihastuisivat, minä en ole viehättävä.

Kun kirjoitin pahasta olostani tarinan, jonka opettaja luki, hän ei reagoinut siihen millään tavalla. Olin yksin ongelmani kanssa. Muutkin luokan tytöt vain naureskelivat tilanteelle eivätkä puolustaneet minua. En voinut kertoa heille miten pahalta minusta tuntui. En voinut kertoa kenellekään, koska kotona en voinut tunnustaa, etten ollutkaan suosittu, vaan nolo ja kiusattu. Kenelle tahansa kertominen olisi edellyttänyt tämän tunnustamista, joten teeskentelin, että kaikki oli hyvin.

Kun menin yläasteelle, toivoin että tilanne helpottaisi, sillä kiusaajapojat menivät toiseen kouluun. Luokallani oli kuitenkin muutama ilkeä tyttö, jotka alkoivat pian nälviä minua. Myös paras ystäväni alkoi hengata toisen tytön kanssa, muuttui kylmäksi ja minut "savustettiin" ulos porukasta. Tunsin, että olin vääränlainen nolo "pikkutyttö" enkä kelvannut sellaisena kuin olin. Sain uuden ystävän, mutta puolen vuoden intensiivisen ystävyyden jälkeen hänkin muuttui kylmäksi. Tunsin, että olin näyttänyt liian avoimesti, miten paljon pidin hänestä. En enää tehnyt niin jatkossa.

Ilkeät tytöt olivat samassa saksan ryhmässä kanssani ja nälvivät minua. Olin lauta, lehmä, yms. Kerran he laittoivat sinitarraa päähäni. Opettaja ei uskonut, eikä tehnyt mitään. Entinen paras kaverini ei puolustanut minua, "ei halunnut sotkeentua asiaan". Tunsin että olin arvoton ja vääränlainen. Tuntematon tyttö saksan ryhmässä kertoi rehtorille sinitarratapauksesta ja sitä selvitettiin kansliassa. Pelkäsin koko ajan, että tapauksesta ilmoitettaisiin kotiini. Se oli pahin pelkoni. Annoin ymmärtää, että kyseessä oli kertaluontoinen ärsytys ja se oli tällä selvä. Kotiini ei ilmoitettu. Olin helpottunut, koska vanhemmat eivät saaneet tietää, mitä tunsin olevani: nolo, luuseri, epäonnistunut, vääränlainen ja tyhmä, josta kukaan ei pidä.

Tietyt tytöt luokaltani jatkoivat nälvimistäni läpi yläasteen, ja siihen lähti mukaan useita poikia, joskus melkein koko luokka. 7. ja 8. luokat olivat pahimmat. Entinen paras kaverini sanoi: "Jos joskus tulet murrosikään..." - koska minulla ei ollut finnejä. Luokkani pahistyttö jatkoi samaa teemaa bilsan tunnilla: "Jos sulla joskus alkaa kuukautiset...". Kaikki nauroivat. Tunsin, että en ole naisellinen enkä normaali. Toivoin, että minulla olisi ollut finnejä, vyötärömakkaroita ja isot tissit. Olin kuitenkin laiha, siloposkinen ja kaiken lisäksi ihailin hippityyliä enkä viimeisintä muotia.

Kerran 8. luokan aikana aloin itkeä luokassa, koska kaikki nälvivät minua. Sanoin, etten jaksa enää sitä, miten minua kohdellaan. Luokkani oli hetken hiljaa, mutta kukaan ei reagoinut mitenkään. Opettaja - yläasteen lempiopettajani, tosi hyvä tyyppi - ei tarjonnut apua eikä jututtanut minua tai muita. Miksi hän ei tehnyt mitään? Miksi hän ei kysynyt, miten minä pärjään tai haluanko jutella?

9. luokan syksyllä minä ja silloinen bestikseni esitimme koulun juhlassa itsetekemämme vitsikkään tanssin. Poika luokaltani sanoi, että olin nolannut koko luokan. Jopa eräs kaverini sanoi tanssin olleen nolo. Minä olin ollut oma itseni ja minulla oli ollut hauskaa. Kommenttien jälkeen kaduin sitä.

Kyllä, olin saanut uuden parhaan ystävän. Häntäkin oli kiusattu. Olin hänestä valtavan onnellinen ja kiitollinen. 9. luokan marraskuussa aloimme molemmat seurustella. Minun poikaystäväni jätti minut kolmen viikon jälkeen (tunsin olevani epäviehättävä ja vääränlainen, enkä kelvannut omana itsenäni). Bestikseni jatkoi seurustelua - ja jätti minut yksin. Hän ei enää soitellut, kysellyt kuulumisia tai halunnut oma-aloitteisesti nähdä. Jos näimme, hän puhui vain poikaystävästään. Hänellekään en pidemmän päälle kelvannut omana itsenäni nyt, kun hän ei enää tarvinnut minua.

Kun menin lukioon, halusin palavasti kahta asiaa: että saisin olla oma itseni - ja että saisin olla se cool tyyppi, joka kelpaa muille. Josta kukaan ei tiedä, että omana itsenään hänestä ei pidetä, koska hän on nolo, tyhmä, lapsellinen, epäviehättävä ja vääränlainen.

Kaikki joutuvat teini-iässä kokemaan sitä, kun kaverit feidaavat sinut seurustelun takia tai joku sanoo jotain inhottavaa. Ehkä sen vuoksi olen tähän asti vähätellyt kokemaani, ajatellut, ettei ole mitään syytä rypeä siinä enää. Mutta ehkä olisin kestänyt paremmin kaverien feidailun ja satunnaiset tyhmät kommentit, jos minua ei olisi jatkuvasti kiusattu 5.-6. luokalta 9. luokalle asti.  Jos en olisi jatkuvasti joutunut kuulemaan vihjauksia siitä, että olen nolo, luuseri, tyhmä, lapsellinen, vääränlainen.

Suren vieläkin sitä, että nämä ihmiset kohtelivat minua tällä tavalla, eikä kukaan puuttunut siihen. Eivät kaverit, muut luokkalaiset, opettajat, ei kukaan, paitsi se yksi tuntematon tyttö 7. luokan saksanryhmässä, mistä olen hänelle vieläkin kiitollinen. Tunnen vieläkin, että jos olen oma itseni, minut hylätään tai minua pilkataan. Pelkään yhä, että olen epäviehättävä ja vääränlainen. Enkä vieläkään haluaisi puhua ihmisille tästä asiasta, koska se tuntuisi kuin paljastaisin, että minä todella olen omana itseäni vääränlainen.

Täytän tänä vuonna 30. Noiden tapahtumien jälkeinen aika on yli puolet elämästäni. Ehkä olisi aika pikku hiljaa hyväksyä tähän liittyvät tunteet. Ja itseni.

Subjektiivista dokumentointia

Yksinhuoltajan murheet jatkuvat. Tekisi mieleni kirjoittaa kaikki auki (toki vähän siistimmässä muodossa kuin miltä se pään sisällä tällä hetkellä tuntuu), jakaa, keventää. Mietin, missä menee yksityisyyden raja. Ainakaan toista ihmistä en ala blogissa mollaamaan (niin kuin ystäville otan vapauden valittaa silloin, kun on paha olo ja raivo päällä). Faktat voisi toki listata, mutta haluanko yksityiselämäni tällä hetkellä kipeimmän kohdan olevan periaatteessan kaikkien näkyvillä, kenen tahansa luettavissa? No en tietenkään.

Bloggaus on antoisaa, mutta kaikkeen sitä ei voi käyttää, vaikka tavallaan huvittaisikin. Rehellisyys on ainoa tapa viestiä niin, että se ehkä antaa jotain jollekulle, mutta yksityisasioilla retostelu ei ole sen coolimpaa täällä kuin tosi-tv:ssäkään. Rajanveto on välttämätöntä.

Elämä ei ole pelkkää riemua. Tällä hetkellä olen vihainen, surullinen, pettynyt, neuvoton, huolissani ja uupunut. Sen halusin kuitenkin jakaa, rehellisesti.

Parempaa huomista itse kullekin.


Koska kurjat aiheet vaativat loppukevennyksen: en ikinä väsy kertomaan, kuinka joku YLEn radiotoimittaja joskus luonnehti jonkin Beethovenin sinfonian olevan subjektiivista dokumentointia, toisin sanoen henkilökohtaista tilitystä.