Syksystä, matkasta, valosta ja haluamisesta

Aikoinaan pidin syksystä, rakastin sitä jopa. Viimeiset kolme vuotta syksyt ovat kuitenkin olleet jotenkin todella raskaita ja valon vähentyessä ulkopuolelta se on tuntunut hiipuvan myös sisäpuolella. Ja on tuntunut, ettei asialle voi mitään, että näin se nyt vain on.

Lähipäivinä olen huomannut nauttivani syksystä ensi kertaa vuosiin. Tarkemmin sanottuna edellinen kerta oli vuonna 2010. Sen jälkeen tapahtui jotain. Mitä?

Kuinka ollakaan, nyt tajuan, ettei syksyn (ja talven) kokeminen raskaana ole riippunut mitenkään syksystä itsestään, ei siitä ulkopuolisen valon vähenemisestä. Se on riippunut ihan muista asioista.


Olen tässä kulkenut sitä samaa matkaa, jonka aloitin meditoimalla kesäkuussa. On ollut yllättäviä käänteitä, kuoppia ja tosi raskaita mäkiä. Ja sitten on ollut niitä hetkiä, kun tajuaa yks kaks tulleensa sen kulloisenkin nyppylän päälle, ja ympärillä aukeaa yhtäkkiä valoa ja avaruutta. No, kukkuloilta on rymistelty alas milloin mihinkin tyyliin, mutta voitte uskoa, että ne hetket kun pitkästä aikaa näkee selkeästi eri suuntiin ja sen maiseman kauneus pysäyttää totaalisesti, saavat uskomaan, että kaikessa on paljon luultua enemmän järkeä.

Olen myös muistellut menneitä. "Luku"vuosi 2010-2011 (siis kesästä kesään) oli valoisa. Olin monessa merkityksessä auki kaikelle ja nautin asioista sellaisina kuin ne olivat. Pystyin hyväksymään asiat. Ei se mikään maailman helpoin vuosi ollut. Siihen kuului muun muassa kipeä ero pitkästä ihmissuhteesta, mutta silloinkin tiesin heti asian tapahtuessa, että sen täytyi tapahtua, se kuului suunnitelmaan (vaikkei ehkä minun suunnitelmaani).

Syksyllä 2011 kaikki oli kuitenkin taas toisin. Erinäisiä asioita oli tapahtunut, ja vasta nyt alan ymmärtää niiden vaikutukset elämässäni. Menin kiinni. Päähäni tuli lista asioista, joita halusin. Ja nyt väitän, että sen listan takia en pystynyt rakastamaan syksyä. Koska elämää ei voi rakastaa sellasena kuin se on niin kauan, kuin on kiinni siinä omassa listassaan siitä, millaista elämän "pitäisi" olla.


Älkää käsittäkö väärin. On hyvä, että haluamme: on hyvä että on unelmia, joita kohti haluamme kulkea, jotka pitävät meidät elossa, pistävät veren kiertämään. Mutta siinä vaiheessa, kun kiinnitymme siihen, Mitä Asioita Minä Haluan, kaikki menee pieleen. Koska elämä ei vain mene niin. Se antaa, ja jos ei ole valmis ottamaan vastaan, kaikesta tulee kurjempaa.

Esimerkki: kuvittele, että unelmoit tietynlaisesta työstä. Hyvä! Unelma pitää sinut liikkeellä. Mutta sitten, jos tietystä työstä tulee kuva johon takerrut, mikään muu ei enää kelpaa. Sinulle saattaa tulla monia mahdollisuuksia monenlaisiin töihin (tai muihin vaihtoehtoihin), joista jokin voisi olla se, mikä tekee sinut niin onnelliseksi kuin ikinä voit tulla. Et huomaa näitä mahdollisuuksia etkä tartu niihin, jos takerrut kuvaan siitä, mitä Sinä Haluat.

Minä siis väitän, että koska takerruin listaan haluamistani asioista, en nähnyt sitä, mitä minulle tarjottiin: syksyn kauneutta ympärilläni, esimerkiksi. Tuon seuraavan vuoden mittaan koin kyllä paljon hyvää, mutta myös kartutin listaa haluamistani asioista. Siitä seurasi paljon sellaista, jonka ilmiselvästi täytyi tapahtua, jotta tajuaisin muutamia tosiseikkoja elämästä. Mutta joka myös aiheutti itkua ja hampaidenkiristystä paitsi minulle, myös muille ihmisille ympärilläni.

Ja nyt syksy tuntuu taas hyvältä. Se ei määritä oloani, koska onnellisuuteni ei riipu siitä, mitä on ulkopuolella. Sen ei tarvitse riippua. En kuvittele, että nyt kun olen (taas) tajunnut tämän, kaikki olisi täydellisesti tästä ikuisuuteen, hallelujaa hallelujaa aamen aamen ainiaan. Kaikki on hyvin nyt. Se riittää.

A lesson is repeated until it is learned.

Kaikki tämä alkoi siitä, kun vuonna 2006 tajusin, että elämä ei jotenkin tunnu täydeltä; että koen olevani irrallani kaikesta, kuin minun ja maailman välissä olisi kelmu. Silloin päätin alkaa ottaa selvää siitä, mikä tekee elämästä todellista. Sitä seurasi kaikki. Ghana, Jumala, liikunta, jooga, meditointi, ortodoksinen kirkko. Ja kaikki muu. Mutta nyt takaisin tuohon syksyyn 2006: silloin yksi ensimmäisiä asioita, joka auttoi minua tuntemaan olevani aidosti elossa, oli luonnossa oleminen. Päästessäni ulkoilmaan ja pois kaupungin häkistä pystyin olemaan läsnä, tunsin että asiat olivat todellisia. Muistan, kuinka silloin haaveilin elämästä, jossa saisi joka päivä kokea luonnon kauneuden, olla sillä lailla osa maailmaa. Se tuntui utopistiselta, asuinhan Helsingin keskustassa. Nyt tajuan, että haave oli kuitenkin hyvin luonteva, olihan luonnossa oleminen se ensimmäinen ja silloin ainoa asia, jonka olin löytänyt vastaukseksi kysymykseeni, mikä tekee elämästä todellista.

Nyt käyn Watsonin kanssa ulkona joka päivä. En asu enää keskustassa, ja vaikken ole lähtenyt kauas, en mihinkään landelle maantien varteen, huomaan, että tämä riittää. Kuljen pudonneitten lehtien läpi, joita lapseni riemuissaan osoittelee, ja leikkipuiston laidalta tuijotan sumuiselle taivaalle, jossa linnut lentävät. Olen tässä, olen ilman kiirettä, ja kaikki on todellista.

Okei sori, meni vähän puutalobloggauksen puolelle, mutta you get the point.


Syksyä rakastin jo silloin alun perin, ennen kuin halujen lista sotki asiat. Talveen olen suhtautunut ristiriitaisesti, vaihdellen. Kevät on näistä pisimpään ollut minulle vaikea. Mutta nyt uskon, että kun sisäpuolella valo lisääntyy, sen väheneminen ulkopuoleltakaan ei välttämättä niin paljon haittaa.

Katsellaan.

Maailma väreissä

Kun ihminen toipuu masennuksesta/sydänsurusta/milloin mistäkin laskusuhdanteesta, käytetään usein ilmausta "alkaa nähdä maailman väreissä". Sillä kuvastetaan sitä, että siirtyminen pahasta olosta parempaan, kevyeen olotilaan, siis siihen normaaliin elämään, tuntuu yhtä voimakkaalta muutokselta kuin mustavalkoisen todellisuuden muuttuminen värilliseksi. Mustavalkoisuus onkin toimiva vertaus masentuneelle tai muutoin selvästi normaalia huonommalle olotilalle.

Tulin tuossa Helsingistä, katselin ulos bussin ikkunasta. Ihmettelin, miten on niin hyvä olo, että se tuntuu fyysisenä muutoksena kehossa. Sitten tajusin. Maailmassa oli yhtäkkiä värit. Bussin ikkunasta näkyi vihreää, keltaista, sinistä, kirkkaita kauniita värejä. Tajusin, että tämä älyttömän pitkä talvi on oikeasti käytännössä mustavalkoinen. Ja jos mustavalkoisuus toimii mm. symbolina masennukselle, niin, no. Niin.

Meinasin viime kesän alkaessa kirjoittaa siitä, miten periaatteessa uskon, että onnellisuus löytyy aina tästä hetkestä, eikä mistään "sitten kun". Mutta että käytännössä se onnellisuus on vain NIIN paljon helpompi löytää heti kun tulee kesä, valoa, lämpöä ja, niin, värejä. Tuolloin ajattelin jotenkin käsitellä blogissani tätä ristiriitaa: miten onnellisuuden edellytykset on hankala löytää aina tästä hetkestä, kun se "tämä hetki" on vain NIIN paljon kivempi kesällä.

No, nyt kun lähestyn asiaa uudestaan, alkaa tuntua, että ei tässä ole mitään ristiriitaa, mitään piilotettua totuutta. Asia on juuri näin mustavalkoinen: kesällä on helpompi olla onnellinen kuin talvella, talvella ei ole oikeasti mahdollisuutta löytää sitä onnellisuutta ah-niin-tässä-ja-nyt tuosta vain siinä missä kesällä. On toki varmasti niin, että jos on vaikkapa itsensä kanssa ongelmia talvella, niin eivät ne ongelmat mihinkään häviä kesän tullen. Mutta sellainen olemisen taustalla oleva hyvä olo nyt vain on helpommin saavutettavissa kesällä. Alan uskoa, että kaikki elämänoppaiden kirjoittajat, jotka saarnaavat onnesta tässä ja nyt olosuhteista riippumatta, asuvat jossain Kaliforniassa.

Toki uskon ja tiedän, että se valo sieltä omasta sisimmästä on löydettävissä aikana kuin aikana. Mutta jos ei ole mahdollisuutta viettää koko talvea tyynyillä vuoratussa meditaatiokammiossa, on varsin valoton elämä joka tapauksessa vastassa, noh, minun mielestäni aivan liian monen kuukauden ajan. Mustavalkoisuus on masentavaa. Mutta ehkä talvi vain on tarkoitettu p*skan läpikäymiseen. Kai sekin pitää joskus tehdä.

Syys/talvikampanja: tulokset!

Lokakuussa, kun syksyn pimeys ja edessä aukeava pitkä talvi ahdistivat, kehitin itselleni piristykseksi syyskampanjan. Toisin sanoen listasin asioita, joita tekisin syksyn ja talven mittaan piristääkseni itseäni. Nyt on tullut aika raportoida, miten kampanjani toteutui.

Yleisarvioni on, että tein kyllä kivoja juttuja toisinaan, mutta vain harvakseltaan. Ihan siksi, että Watson-arki piti kädet täynnä, ja silloin kun kädet olivat tyhjinä, pään niin pumpulisen väsyneenä, etten jaksanut kuin tuijottaa Netflixistä hömppää, mikä kyllä myös teki hetkittäin ihan hyvää. Mutta katsotaanpa ihan kohta kohdalta!


Päiväretket toisiin kaupunkeihin. Kaksi jo sovittuna, toinen kaverin kanssa ja toinen sellaisen luo. - Kävin kahdesti Kultun luona Tampereella. Se piristi PALJON! Toinen reissu meni mönkään, kun minä ja Pappi emme olleet ihan kunnolla ottaneet selvää asioista, mutta vietimmekin sitten rokulipäivän katsoen Kauhea Kankkunen 3:n ja syöden epäterveellisesti. Se oli ihanaa. Tämä kohta siis toteutui!

Lupa muistella Ghanaa. Saattaa tulla näkymään blogissa - näkyikin, kirjoitin Ghanan kaupungeista. Oli erittäin mukavaa tekemistä ja ikään kuin oma projekti keskellä äitiyslomaa. Toteutui!

Lupa unelmoida. Ghanasta pääosin. - En ole unelmoinut Ghanasta kovinkaan paljoa enää syksyn käännyttyä talveksi. Syy on se, että huonot tunteeni Watsonin isää kohtaan ovat latistaneet Ghana-fiilistelyä. Nyt viime päivinä Ghana on taas palannut mieleen, mutta ei ehkä niinkään unelmoinnin merkeissä kuin pään läpi juoksevien ajatusten ja pohdintojen. Ghanaan liittyvät mietteet eivät kuitenkaan ole tänä talvena olleet leimallisesti piristäviä, joten Ghana-unelmointi ei toteutunut. Muista asioista olen kyllä jonkin verran haaveillut, joten yleinen unelmointi toteutui. Ehkä joskus kerron, mikä oli suurin mietteeni tässä talven loppupuoliskolla...!

PAKO tammikuussa??? Minne??? / Kuoroperiodit, hoitaja Watsonille... - Lopetin matkasta haaveilun ja keskityin kuoroperiodeihin, joita oli yksi tammikuun alussa ja toinen tammi-helmikuun vaihteessa. Niiden muodossa  pakokin kyllä toteutui, alkuperäisenä ideana ei.  Periodit olivat kyllä aivan ihana katkos arkeen! Saada tehdä jotain mistä itse nauttii, omassa porukassa, niin että Watsonkin roikkuu mukana paikan päällä - oh, yes!

Lisää tilaa hengelliselle elämälle, joka on jäänyt vähän vauva-arjen jalkoihin / Meditointia mahdollisimman usein, parantaa mielialaa
- On alkanut toteutua, mutta enemmänkin vasta talven kääntyessä kevääksi. Ensin ei, sitten joo, eli sekä-että.

Joku ihana hoito jossain kohtaa talvea. - Sain äidiltä joululahjaksi peräti viisi (5!) hoitokertaa maailman parhaaseen kraniosakraalihoitoon, joka avaa selkärangan jumeja. Auttoi paitsi jumiutunutta kehoa, myös mieltä, joka iloitsi rentoutumisesta hoitopöydällä ilman vauvaa (sitä paitsi hoitaja on tuttu ja tätä nykyä melkeinpä myös terapeutti...). Eli toteutui moninkertaisesti!

Mahdollisesti joogailua Watsonin päiväuniaikoina? Vauvajooga? - Joogasin minä pari kertaa W:n ollessa unilla, ja kyllä se silloin tuntui ihanalta. Oma pirteys ja toisen unet vaan harvoin tuntuvat sattuvan samaan kohtaan. Vauvajoogassa emme ole käyneet - vielä... Eli sekä-että tähänkin.

Joulusta nauttiminen - toteutui! :)

Kirjoittaminen. On pari omaa projektia ja tietysti blogi.- Muut projektit eivät toteutuneet, blogi kyllä. En sitten tiedä piristikö se, siinä sivussa tänne tullut näpyteltyä aina jotain. Varmaan se oli kivempaa kuin jos en olisi kirjoittanut, joten toteutui pikkuisen.

...ja voisin pian ottaa jonkun Oman Illan, juoda ystävän kanssa lasin punaviiniä ja antaa mummin huolehtia tuosta yhdestä muutaman tunnin ajan. Ja toistaa tämän tarvittaessa.  - En pitänyt viini-iltaa (paitsi yhden virtuaaliseurassa), mutta Naapurin ja siskonsa kanssa pikkujouluillan itsenäisyyspäivänä (W mukana) sekä kaksi saunailtaa tämän vuoden puolella (W saunan ajan mummilla). Sanoisin siis, että tämä toteutui moninkertaisesti!

IHMISET. Paitsi vanhat ystävät, myös uudet tuttavuudet. - Voi, kyllä! Olen nähnyt rakkaita ja kyllä, saanut uusiakin ystäviä. Ja tämähän se aina kaikista parhaiten kantaa pimeyden yli. Kiitos, te parhaat!


Nyt huomaan, että hyviä asioita tuli kuitenkin valtavan paljon! Talvi oli rankka. Mutta, varmasti pitkälti edellä listattujen (ja tietysti RakkaanWatsonin) ansiosta, myös todella ihana. Ja nyt alkaa kevät, kevät, kevät!  

 Palasimme W:n kanssa eilen Lapin reissulta, oli harmaa ja väsynyt päivä, tuntui raskaalta palata arkeen; etten ollut edes tajunnut sen ankeutta ennen kuin pääsin siitä hetkeksi pois. Sitten illalla nukkumaan mennessä päätin, että minä valitsen itse. En anna harmaudelle valtaa, vaan elän jokaisen päivän itse. Ja niinpä tänään suuntasin W:n kanssa tähän paikalliseen "cityyn", hain kirjastosta kirjan ja istuin kahvilassa juoden hyvää kahvia, ja oli kivaa. Auringossa tämä kälyinen kotipaikkakuntakin alkoi taas tuntua ihan mukavalta. Jokin lähti liikkeelle sisällä, olo on erilainen. Nyt alkaa kevät, kevät, kevät.

Syyskampanja

Puhuin viikonloppuna syksystä ystävän kanssa. Mietin sitä, teenkö itselleni vain hallaa kun omaksun negatiivisen asenteen tätä vuodenaikaa ja erityisesti lähestyvää talvea kohtaan. Ystävä antoi synninpäästön: pakkopositiivisuus ei auta. Ja niinhän se on. Tunnetilat on hyväksyttävä ennen kuin niille voi tehdä yhtään mitään.

Mutta jotain olisi nyt tehtävä. Aurinkoisina päivinä kun kävelen tuolla raikkaudessa kärryt edessäni, on aika kivaa. Maailma on kaunis. Mutta lukuisina hetkinä rintaa puristaa ajatus seitsemästä edessä olevasta kuukaudesta. Tunnen irrationaalista katkeruutta siitä, että Suomen kesä on vain aivan liian lyhyt ja kerta kaikkiaan riittämätön, kun taas talvi on aivan liian pitkä. Ja pimeä. Ja kylmä. Ja pitkä, sanoinko jo? Irrationaalista katkeruus on siksi, että sillä ei ole järkevää kohdetta. Kenelle tai mille oikeastaan olen katkera, ja mitä saan sillä aikaiseksi? En mitään.

En kuitenkaan halua myrkyttää itseäni seitsemäksi kuukaudeksi: manata esiin huonoa mieltä ja syödä läsnäoloa valituksella. Viime talvena kokemaani ahdistusta auttoi valtavasti minun ja erään toisen ystävän itselääkitys: teimme listan meitä piristävistä asioista, ja aloimme tehdä niitä. Joka päivä ja joka viikko. Se auttoi välittömästi.

Nyt siis pitäisi kehittää ohjelma, jolla talvesta tulee miellyttävämpi. Viikonloppuna sanoin kaverille aloittavani syyskampanjan: alan keksiä asioita, mitä tahansa, syksyn piristykseksi. Laajennan sen täten talveen, aloitan nyt, ja pyydän ideoita keneltä tahansa tätä lukemaan osuneelta. 

Tässä tähän mennessä kasaan saamani hajatukset:

- Päiväretket toisiin kaupunkeihin. Kaksi jo sovittuna, toinen kaverin kanssa ja toinen sellaisen luo.
- Lupa muistella Ghanaa. Saattaa tulla näkymään blogissa (täällä ja ehkä myös hiljaisuudesta kärsineessä Aluguntuguissa).
- Lupa unelmoida. Ghanasta pääosin.
- PAKO tammikuussa??? Minne??? *
- Lisää tilaa hengelliselle elämälle, joka on jäänyt vähän vauva-arjen jalkoihin.
- Joku ihana hoito jossain kohtaa talvea
- Meditointia mahdollisimman usein, parantaa mielialaa...
- ...ja mahdollisesti joogailua Watsonin päiväuniaikoina? Vauvajooga?
- Joulusta nauttiminen
- Kirjoittaminen. On pari omaa projektia ja tietysti blogi. Eli saatan näpytellä tänne vähän aiheiden vierestäkin, jos se minua piristää.
- Kuoroperiodit, hoitaja Watsonille...
- ...ja voisin muutenkin pian ottaa jonkun Oman Illan, juoda ystävän kanssa lasin punaviiniä ja antaa mummin huolehtia tuosta yhdestä muutaman tunnin ajan. Ja toistaa tämän tarvittaessa.
- IHMISET. Paitsi vanhat ystävät, myös uudet tuttavuudet.


* Tammikuu on jo vuositolkulla ollut minulle vuoden vaikein kuukausi. Se on aivan lohduttoman pitkä ja pimeä. Maaliskuu on toiseksi pahin.  Sen vuoksi talvi painaa minua niin raskaasti: koska se ei suinkaan helpotu kuluessaan eteenpäin, vaan raskain osa on jälkipuolisko. Siksi kaipaan erityisesti piristysvinkkejä juuri tuonne joulun jälkeiselle puolelle talvea.

Päätin jo kerran, etten lähde tänä talvena ulkomaille, vaan säästän rahat Ghanaan. Tämä on uudelleenmietinnässä, sillä toistaiseksi ainoa idea tammikuusta selviytymiselle on ajatus paosta. We will see.

Minä siis hyväksyn syksyn ja talven aiheuttaman laskusuhdanteen, mutta yritän sen murehtimisen sijaan keskittyä näihin asioihin. Ja niitä tarvitaan lisää, 7kk on pitkä aika. Pliis, kaikki kynnelle kykenevät: auttakaa minua selviytymisvinkeillä! (En shoppaile, paitsi satunnaisesti kirppareilla, enkä tee käsitöitä, just for the info.)

Kirjoittamista buustatakseni teen myös jotain, mitä en ikinä ennen: kysäisen, olisiko jollakulla tätä lukevalla jotain toiveita / ideoita / kirjoitusvinkkiä aiheiden suhteen, siis jotain, mistä haluaisitte minun kirjoittelevan? Saa ehdottaa, en takaa toteutusta. (Niin, ja ehdotuksia saa toki tehdä myös noita yläpalkin kahta muuta blogia koskien, jos niikseen tulee.)

Nyt komentaja Watson vaatii minua luokseen. Arrivederci!

Kylmää ja lämmintä

Tähän aikaan vuodesta tuntuu, että kaikki hokevat – joko blogeissa tai muuten – miten ihana vuodenaika syksy on. Oikeastaan ehkä heidän lempivuodenaikansa, he jatkavat. Ja jos äänessä on joku, joka on ollut Afrikassa, lisätään aina, että kyllä näitä Suomen vuodenaikoja vaan tulisi ikävä, jos asuisi siellä!

Tällaista alustusta luonnollisesti seuraa oma näkemykseni.

Syksy on todella kaunis vuodenaika. Ja silloin on aina jotenkin pakahduttava olo. Joskus aikoinaan minäkin ajattelin, että on syksy vaan ihana. Sitten, parina viime vuonna, onkin tuntunut, että olen kadottanut rakkauden siihen täysin, että se on oikeastaan aika hirveä. Nyt tänä vuonna kesä loppui kiireettä ja olen ehtinyt rauhassa tunnustella syksyä ja miettiä, mistä siinä oikein on kyse.

Huolimatta syksyn henkeäsalpaavasta kauneudesta ja ainutlaatuisesta syysolosta rinnassa en voi sanoa syksyä enää ihanaksi. Nyt tuntuu, että se on ennen kaikkea loppumista. Kuolemista. Ja että sisälläkin jotain kuolee syksyllä. Tietysti jotain, minkä kuuluukin kuolla ja sitten joskus syntyä uudestaan, mutta silti. Se miten voimakasta kaikki on syksyisin – värit, ilman kirpeys, kaiken todellisuus – tuntuu liittyvän tietoisuuteen loppumisesta. Ja se syysolo, kipeän todellinen, on juuri sitä samaa: elää täysillä viimeisen hetken kaikkea, mikä päättyy, takertuu siihen hetkeen niin voimakkaasti kuin voi, ja samalla jo kipeästi kaipaa sitä, mikä on ohi ja toisaalta niin kaukana edessä.

Jotakin sellaista.

Lisäksi syksy onnistuu aina lyömään vyön alle, yllättämään housut kintuissa. Vaikka niin kuvittelin olevani tällä kertaa tilanteen tasalla, havahdun yhtäkkiä siihen, että olen yhä liikkeellä kesätakissa ja ilman säärystimiä, vaikka on aivan liian kylmä - ja vasta parin päivän päästä tajuan oikeasti vaihtaa syystakkiin ja säärystimiin, koska kyse ei ollutkaan vain yhdestä viileästä päivästä. Taas ihmettelen, että on yhtäkkiä lokakuu, melkein joulu. Tajuan, että pitkä kylmä kausi ei ole enää vain jotakin edessä häämöttävää, se on jo alkanut.

Ja tästä kaikesta johtuen syksy ei ole lempivuodenaikani. Se on jotenkin liian kipeä. Siinä on jotain liian surullista. Ja vaikka tiedän, että (minäkin) ikävöisin vuodenaikoja hirveästi jos asuisin Ghanassa, niin tällä hetkellä sanon, että vielä vuodenaikojakin enemmän pidän siitä paikallaan pysyvästä lämmöstä, joka siellä on.

Tuossa päivänä muutamana kommentoin jotakin Ghanaan lähdössä olevan Maame Esin blogissa, jäin miettimään, ja tajusin jotain. Olen tässä miettinyt, että sitten kun Watsonin kanssa alkaa jaksaa matkustaakin, niin mihin me ensin menemme. Pohdiskellut jotakin Euroopan reissua. Ja sitten olen käynyt itseni kanssa jo vuosia sitten alkanutta keskustelua lentäen matkustamisesta: se on ekologisesti niin väärin, että jos kerran matkustelen kuitenkin Ghanaan silloin tällöin, olen vähän sitä mieltä etten saisi matkustella lisäksi huvin vuoksi Euroopassa (tämä on siis jo vanha aatos, jonka kanssa painin edelleen). Mietiskelin myös säästöjäni ja veronpalautuksiani ja sitä, mihin haluan ne käyttää. Sanoin itselleni, että mitä jos vain säästäisin niitäkin rahoja sen aikaa, että voin sitten lähteä Watsonin kanssa Ghanaan, kun sen aika on.

Tuntui, kuin sisälläni olisi laitettu valot ja lämmöt päälle. Kuulin sen pienen sisäisen äänen, joka yleensä tukahtuu jonnekin egon, järjen ja toisten odotusten alle, ja joka vastaa vain silloin kun siltä kysyy oikeilla sanoilla. Se huusi: ”KYLLÄ!!!”

Nyt tuntuu siltä, että miten kauan ikinä siihen meneekään, me olemme jo matkalla.