Mä lennän pakoon?

Jos joku ei ole sitä rivien välistä jo tajunnut: minulla on ollut todella rankka syksy. Painin jatkuvasti vaikeiden ja raskaiden tunteiden kanssa ja ihan vain itseni kanssa. Vaikka kaikki on käytännön tasolla ihan hyvin, sisäpuolella velloo, kuohuu ja myllertää koko ajan. Ja se tekee olosta melko painavan.

En leiki marttyyria. Tämä kuuluu elämään. Kaikilla on kevyitä vaiheita ja raskaita vaiheita. Niin sen kuuluu ollakin.

Tämän tiedostaminen ei varsinaisesti tee painimatsista vähemmän kuormittavaa. Veri, hiki ja kyyneleet on puserrettava ulos, jotta olo voisi keventyä. Ja niitähän riittää. Mistä niitä aina tuleekin lisää, juuri kun luulee vääntäneensä itsensä taas kerran täysin tyhjäksi ja puhtaaksi?


Tämänhetkinen reaktioni tähän kaikkeen on: haluan matkustaa! Ghanaan, Saksaan, Kuopioon - ihan mihin vain, really. Haluan vain päästä liikkeelle, ottaa etäisyyttä, katsella kaikkea vähän kauempaa. Hengähtää. Muistaa, millaista on olla liikkeellä, vapaa.

Auttaisiko se oikeasti? Olisiko etäisyyden ottaminen ratkaisu - vai pakenemista? Sillä kyllähän minä olen osannut lähteä, aina. Kun minulla oli raskas olo vuonna 06-07, järkeilin sen johtuvan siitä, etten viihdy elämässäni, ja lähdin Ghanaan elämään toisenlaista elämää. En tietenkään päässyt pakoon itseäni, mutta sain kuitenkin oivalluksia ja valaistumisia, jotka ovat olleet paljon enemmän kuin kullan arvoisia.

22-vuotiaalle konkreettinen lähtö auttoi. Vielä monta kertaa myöhemminkin olen kokenut lyhyempienkin pyrähdysten auttavan, vievän kohti eikä pakoon. Nyt en suoraan sanottuna enää tiedä. Olen kohta 30, äiti ja ikuisuusopiskelija. En varsinaisesti voi tai edes halua lähteä kokonaan pakoon. Ehkä tällä kertaa onkin kyse siitä, että käyn paskan läpi tässä ja nyt -jotta voisin myös olla onnellinen tässä, ja nyt. Ei huomenna jossain muualla.

Sitä en sitten tiedä, olisiko pikku karkumatka jonnekin paha asia. Vai voisiko se oikeasti jopa auttaa. Vaikka sitten vain akkujen lataamisessa, jos ei muussa.

2004: Junalla Euroopassa

Siitä on nyt kymmenen vuotta. (Uskomatonta.) Kirjoitin ylioppilaaksi (neljän lukiovuoden jälkeen; se yksi kaivattu Älläkin toteutui). Juhliini tuli noin sata vierasta. Illalla minä ja kaverini emme lähteneetkään baariin vaan lojuimme huoneessani ja hypimme öisillä pikkuteillä. Se oli hyvä päivä.

Yo-lahjaksi olin toivonut vain rahoitusta suunnitteilla olevalle interrail-reissulle. Toive toteutui ja parin viikon päästä minä ja sattumalta seuraksi tarttunut lapsuuden kaveri (ei mikään läheinen ystävä) lähdimme laivalla Tukholmaan, josta junailu alkaisi.


Voidakseni kirjoittaa reissusta kaivoin esiin vihon, johon tein muistiinpanoja sen ajan. Löytö oli pettymys: vihosta löytyy lähinnä budjettilaskelmia ja junissa pelattuja sanapelejä. Kuitenkin muistan, että esimerkiksi kirjoitimme paluumatkalla oman biisin matkastamme. En tiedä missä se on, kai se sitten tehtiin jollekin erilliselle paperille, joka on joutunut hukkaan. Interrail-lippuakaan ei enää löytynyt, vaikka se pitkään oli tallessa vihon välissä.

Sen verran tietoa muistiinpanoista kuitenkin herui, että matkustimme 16.6.-5.7. Reitti oli seuraava:

Helsinki - Tukholma - Kööpenhamina - Berliini - Praha - Wien - Salzburg - (Innsbruck - ) Wien - Venetsia - Verona - Rooma - Firenze - München - Hagen - Kööpenhamina - Malmö - Tukholma - Helsinki.

Tukholmaan siis menimme ja sieltä tulimme laivalla. Paksulla kirjoitetuissa paikoissa olimme yötä, lisäksi nukuimme yöjunissa Prahasta Wieniin, Wienistä Venetsiaan, Veronasta Roomaan ja Firenzestä Müncheniin. Innsbruckiin teimme päiväreissun Salzburgista käsin, Münchenissä emme tehneet mitään muuta kuin vaihdoimme junaa.


Olin tuota ennen matkustanut sukulais- ja kuoromatkojen lisäksi vain kerran omin päin, kun kävin kaverin kanssa Roomassa. Silloin meillä oli ollut valmis lento- ja hotellipaketti, joten reilaus oli jotain todella uutta. Samalla se oli vähän sellainen oman elämän haltuunotto; lukio oli juuri loppunut ja oma elämä alkamassa. Se, että opetteli liikkumaan yksin (tai kaksin) tuntemattomissa paikoissa, oli hyvä alku.

Olimme hankkineet Retkeilymajajärjestön kortit, joilla sai majoittua järjestön hostelleissa, jotka olivat edullisia. Pidemmän päälle tulimme siihen tulokseen, että olisi ehkä ollut kätevämpi vain majoittua missä milloinkin: hostellit olivat yleensä melko hankalilla paikoilla ja toisinaan täynnä, joten jouduimme soittelemaan niihin etukäteen aina edellisestä kaupungista tai jopa maasta. Wienissä emme mahtuneet hostelliin lainkaan, joten lähdimme yks kaks yllättäen junalla eteenpäin Salzburgiin, jossa oli tilaa. Prahassa emme menneet järjestön hostelliin (en muista oliko siellä sellaista), vaan johonkin ihan muuhun, jossa saimme samalla hinnalla mielettömän sviitin omalla kylppärillä (vain koska yksinkertaisemmat huoneet olivat täynnä; ne olisivat ilmeisesti olleet puoli-ilmaisia).

Toisaalta hostellien perässä ravaaminen oli mainio tapa nähdä kaupungeissa muutakin kuin turistikohteita. Tuli otettua bussia, metroa ja apostolinkyytiä milloin mihinkin kaupungin kolkkaan. Erityisesti mieleen on jäänyt Firenzen hostelli, joka oli upealla paikalla.



Kokemattomiahan me olimme: me esimerkiksi olimme pakanneet aivan liikaa, mutta "käteviä reissuvaatteita", joissa emme oikeasti viihtyneet, koska olimme jättäneet ykkösvetimet kotiin. Tämä johti siihen, että ostelimme aika paljon uusia vaatteita matkan varrelta, jolloin rinkat painoivat entistäkin enemmän. Myös ruoan metsästys oli välillä hankalaa, kun emme olleet tottuneet reissun päällä olemiseen: söimme ulkona, mutta yritimme etsiä edullisia paikkoja, mikä johti välillä nälässä vaeltamiseen, välillä melko epäterveellisiin ratkaisuihin. Ylioppilaslahjaksi saadussa budjetissa oli onneksi myös joustovaraa, joten loppujen lopuksi päädyimme herkuttelemaan paljon suunniteltua enemmän. Ja sehän taas oli pelkästään kivaa.

Muistan reissussa ajatelleeni, että olin kuvitellut meidän tapaavan paljon enemmän uusia ihmisiä. Nyt en ymmärrä, mistä tämä ajatus tuli. Jo menomatkalla laivassa päädyimme jotenkin tutustumaan laivan baarissa soittaneen bändin poikiin. Berliinissä yövyimme ystävän luona, joka vei meidät muusikkokaveriensa bileisiin. Italiassa vietimme aikaa muiden reissaajien kanssa, jotain eri maista olevia tyttöjä siinä oli, ja lisäksi sattuman kautta kaksi suomalaista poikaa: veljekset, jotka olivat myös reilaamassa ja joiden kanssa teimme diilin mennä syömään heidän vanhempiensa pihapuusta omenia (emme koskaan menneet). Lisäksi olemme vihkoon kerättyjen sähköpostiosoitteiden perusteella (silloin ei vielä ollut Facebookia...!) tavanneet useita ihmisiä junissa.

Emme noudattaneet tarkasti alkuperäisiä matkasuunnitelmia. Rooma ei alunperin ollut matkakartalla ollenkaan; päätimme mennä sinne vasta ollessamme suuntaamassa Itävallasta kohti Italiaa. Ilmeisesti olimme hostellisäätöjen takia viettäneet hieman vähemmän aikaa juuri esim. Itävallassa ja huomasimme ehtivämme vielä mainiosti Roomaan. Se oli silloin lempipaikkani koko maailmassa (enhän ollut vielä käynyt Ghanassa). Siellä ollessa olen raapustanut vihkoon mielenkiintoisen merkinnän: "Via Nazionale 85 - alushousut?". Olimme tuossa vaiheessa kyllästyneet pesemään alkkareita nyrkkipyykillä ja päätimme ostaa uusia. Juuri, kun olimme miettineet mistä niitä löytyisi, näimme kadulla alusvaateliikkeen mainoksen, jossa oli tuo osoite. Ihme kyllä jopa löysimme perille ja saimme alkkareita.



Aika kiirettähän me pidimme - enää en kiertäisi tuollaista reittiä kolmessa viikossa, vaan jäisin mieluummin muutamaan paikkaan fiilistelemään enemmän. Mutta silloin se oli hyvä. Oli tarve olla liikkeellä.

Tuo tarve johtui osittain siitä, että olin hirvittävän ihastunut (oikeastaan ensi kertaa todella rakastunut, mutten tajunnut sitä vielä) ystävääni, ja tilanne oli melko sekava. Tuo ihastus, ystävä ja sielunkumppani, oli suositellut minulle Oscar Wilden Dorian Grayn muotokuvaa, joka olikin mukana matkalukemisena. Luin sitä maailman kauneimmissa kaupungeissa keskellä ihanaa kesäkuuta ja imin itseeni joka sanan Wilden tekstistä, joka on upeudessaan kuin kauneimmat näkemäni maalaukset. Lähetin ensirakkaudelle matkalta viestin, joka koostui kahdesta lainauksesta kyseisestä kirjasta: "You poisoned me with a book once... As beautiful as a persian carpet, and as unreal." Oikeasti olisin halunnut kirjoittaa ihan toisen lainauksen: "The world is changed because you are made of ivory and gold. The curves of your lips rewrite history."

Paluumatkalla Hagenissa (tai itseasiassa me taisimme kyllä olla jossain pikkukaupungissa Hagenin lähellä, mutten muista missä!) saimme majapaikan reissukaverini perhetutuilta. Muistan, kuinka ihanaa lepoa se oli kuluneiden viikkojen jäljiltä: kestitys ja huone, josta ei tarvinnut jakaa kenenkään kanssa eikä lähteä klo 12 mennessä. Sitten tulimmekin mahdollisimman suoraan takaisin pohjoiseen, emme jaksaneet enää kierrellä missään.

Viimeisen yön vietimme Malmön asemalla; juna Tukholmaan lähtisi aamulla. Olimme järkyttävän väsyneitä ja itse asemarakennus meni kiinni yön tunneiksi tyyliin 24-05, joten emme voineet nukkua jossain nurkassa, kuten olisimme halunneet. Nuokuimme laiturilla penkeillä ja olimme melko hysteerisiä. Muistan, kuinka joku hieman humalainen mies tuli selittämään meille, että Britit eivät ole osa EU:ta (ilmeisesti hän päätteli tämän siitä, ettei heillä ole euroa) ja melkein suuttui minulle, kun en ollut samaa mieltä. Se äijä olikin ainoa ihminen jonka sinä yönä näimme. Seuraava päivä Tukholmassa oli "hieman" väsynyt, emmekä jaksaneet enää pahemmin katsella ympärillemme. Paluumatkalla laivassa olisimme antaneet mitä vain hytistä, mutta eihän meillä sellaista ollut.


En muista varmasti, kumman äiti meidät haki asemalta (luulen, että minun), mutta sen muistan, miten kummalliselta tuntui istua autossa matkalla kotiin. Kuuntelimme auton cd-soittimella biisiä, joka minulla oli soinut päässä koko matkan. En tainnut osata kertoa äidilleni reissusta mitään. Kai minä sitten myöhemmin kerroin, en ole ihan varma.

Jos reilivihosta ei löydykään sen oman biisimme sanoja tähän laitettavaksi, niin sen sijaan siellä on runsaasti vinkkejä "seuraavaa kertaa" varten. Selvästi olen suunnitellut jatkoa reilaukselle mahdollisimman pian, kun olen kirjoittanut ohjeita paikkoihin, joihin haluan palata, ja ne on selvästi suunnattu jollekulle joka muistaa paikat: "ison kadun poikkikatu oikealle pian Mäkkärin jälkeen" tms. Tuo suunnitelma taisi kuitenkin kaatua aika pian, koska kun muistelen seuraavaa kevättä, olin silloin hakemassa au pair -paikkaa Italiasta. Sekään ei sitten kyllä toteutunut, kun minua pyydettiin jatkamaan töissä (ja oli siinä vähän muutakin), mutta se taas ei liity mitenkään tähän tarinaan. 


Ensi lauantaina tosiaan minua 11 vuotta nuorempi serkkuni kirjoittaa ylioppilaaksi. Lahjaa miettiessäni muistin oman lahjatoiveeni - rahat matkaan - ja mietin, onko kukaan sukulainen minun jälkeeni toivonut vastaavaa ja käynyt tekemässä omaa reissuaan. Sitten muistin, että totta tosiaan - vuonna 2012 kirjoittanut serkku toivoi matkarahoja Ghanaan ja tuli sinne katsomaan minua. On se hyvä, että suvussa on edes yksi hengenheimolainen.

Niin, ja se ensirakkaus: meni vielä puoli vuotta, että tajusimme mistään mitään, mutta kyllä me sitten saimme toisemme. Se olikin se toinen syy jättää lähtemättä au pairiksi - ja varmaan parempi niin. Vaikka ensirakkaus ei kestänyt, niin Suomeen jääminen sai minut lopulta tajuamaan, että lähtisin vuodeksi jonnekin vähän kauemmas kuin Italiaan.


Euroopasta puheenollen: äänestithän tänään EU-vaaleissa? Vielä ehtii!

Sinne ja takaisin, mukana myös Watson

Joku reissaa lapsen kanssa Ghanassa, toinen kotimaassa. Seikkailua se on joka tapauksessa. Ja koska tämä blogi on lipsunut niin pahasti sen "äitiysblogin" puolelle, joka siitä ei koskaan pitänyt tulla, niin annetaan mennä nyt tämäkin tarina.


Torstaina minä ja Watson suuntasimme Valamoon, jossa minulla oli edessä kuoron levytys, Watsonilla laatuaikaa tätinsä kanssa, joka oli lupautunut lapsenvahdiksi. Tällä reissulla mikään ei mennyt suunnitelmien mukaan. Olin etukäteen huolissani parista asiasta: miten pärjäisimme kaikki samassa huoneessa ilman omaa kylppäriä; olisiko niin kylmä, ettei vauvaa voi nukuttaa päivisin ulkona, ja saisiko siskoni hänet nukkumaan sisällä; saisinko kylmässä rintatulehduksen; sekä hieman siitäkin, että meidän levyttäessämme suljettujen ovien takana minua ei saisi kiinni millään, jos tarvetta siihen olisi.

Suorastaan ihmeenomaisesti olimme valmiit tasan 17.00, jolloin kuorokaverini piti tulla meitä hakemaan. Olimme onnistuneet valvottamaan Watsonia tuohon asti, jotta hän nukkuisi autossa. Viideltä odotimme valtavan tavarakasan kanssa (vauvan kanssa ei pysty matkustamaan kevyesti, tai jos joku pystyy, kertokaa ihmeessä miten sen teette) asuntomme alaovella simahtamispisteessä oleva lapsi turvaistuimessa valmiina. Silloin saapui viesti, että kuskimme olisi 20 minuuttia myöhässä.

Varasuunnitelmaa kehiin. Watson vaunuihin, sinne kaikki mahdolliset kankaat ympärille, sillä oli kylmä ja lapsella vain autoon sopivat vaatteet päällään. Vauvan nukutus pihalla toisen meistä vahtiessa kamakasaa. Lopulta kuski saapui, Watson siirrettiin heräämättä autoon ja vaunutkin mahtuivat kyytiin - pääsimme matkaan.

Watson heräsi liian pian, koska oli ehtinyt nukkua vaunuissa, ja sai raivarit, koska löysi itsensä tuntemattoman auton pimeällä takapenkillä siskoni (eikä minun) kanssa. Pidettiin tauko, jolla Watson ei huolinut maitoa ja jonka jälkeen minä jatkoin takapenkillä kitisevän lapsen kanssa ja mm. imetin häntä liikkuvassa autossa, mikä on luonnollisesti paitsi turvallisuusriski, myös laitonta. Idea kuitenkin oli minun ja tavoitteena oli päästä perille jotensakin ihmisten aikaan.

Me olimmekin Valamossa "jo" kymmenen jälkeen, mutta kävi ilmi, että Watsonin sänky oli vasta matkalla toisen kuorokaverin autossa (joka siis oli ystävällisesti luvannut lainata matkasänkyä). Watson oli herännyt saavuttaessa ja ehti sänkyä odotellessa virkistyä ja aloittaa uuden paikan ihmettelyn. Kun sänky sitten puolen tunnin odottelun jälkeen saapui, meni vielä tunti, ennen kuin sen käyttäjä suostui nukahtamaan siihen. Verkkoseinäinen matkasänky kun tietenkin oli ihmettelyn arvoinen sekin.

Levyntekopaikka

Ensimmäinen levytyspäivä oli hyvin täysi, kiireinen ja minun osaltani melkoisen stressaava. Oli myös niin kylmä, ettei W voinut nukkua ulkona. Sisälläkin piti pitää ylimääräistä vaatekerrosta päällä. Juoksin joka tauolla suoraan lapsen luo, joka kyllä pärjäsi ihan hyvin vahtinsa kanssa, mutta minun oli silti syytä imettää joka välissä, pumpata lisää maitoa varalle ja hoitaa milloin mikäkin asia. Ja sitten taas seisomaan levytyssessioon (jossa vauvan nostelusta kipeä selkä alkoi ärtyä oikeasti häiritsevästi). Koska tauot menivät lapsesta huolehtiessa ja seuraavaan sessioon ohjeistaessa, en itse ehtinyt levätä lainkaan.

Meillä käytetään kestovaippoja - nykyään koko ajan. Siis kotona, kylässä, kaupungilla, yöllä ja päivällä. Niiden käyttö on minusta todella helppoa, vaivatonta ja mukavaa, enkä suoraan sanottuna yhtään lainkaan ja ollenkaan käsitä, mitä vaikeaa ja hankalaa joku siinä näkee. Siksi tuntui luontevalta ottaa vaipat mukaan myös reissuun, kun se kuitenkin oli vain muutaman päivän mittainen - jotkuthan kestoilevat ties mitkä etelänmatkat 24/7! Yöksi pakkasin kertsit, koska paksut yövaipat veisivät niin paljon tilaa laukussa, mutta muuten otin mukaan läjän kestovaippoja. Ajattelin, että likaiset vaipat kulkevat muovipussissa takaisin siinä missä puhtaatkin, eli niiden kanssa ei pitäisi tulla mitään ongelmaa. Ainoa hankaluus voisi aiheutua siitä, jos W saisi vatsataudin.

Tässä kohtaa en ollut ihan kaukaa viisas. En ollut tajunnut, että kestojen käyttöä (vauvalla, ei niinkään varmaan taaperolla) hankaloittaa se, jos ei ole omaa kylppäriä. Jos vaippa vaihdetaan vessassa, pitää joka kerta roudata mukaan pussi likaista vaippaa varten, ja tuo likainen, mahdollisesti huuhdeltu, eli lätimärkä, vaippa sitten takaisin. No, tästä nyt ei vielä aiheutunut muuta kuin pientä ylimääräistä vaivaa, eikä lapsenvahtikaan valittanut.

Ja toisen päivän aamu alkoi sitten sillä, että Watson sai sen vatsataudin. Vaikka tauti ei sitten onneksi ollut ollenkaan raju, vaan laantui heti ikävän alun jälkeen pelkäksi vatsan kipristelyksi, oli tässä vaiheessa pakko lähettää sisko autolla kauppaan ostamaan varmuudeksi kertsejä. En usko että ketään huvittaisi läträtä kestojen kanssa ilman omaa vessaa, jos lapsen maha on sekaisin. Minä jäin luonnollisestikin pois levytyksestä seuraamaan lapseni vointia, joka siis onneksi tosiaan ei sitten kuitenkaan ollut kovin paha.

Levytysaikataululle kyytiä.

Siinähän se päivä sitten vierähtikin. Minusta se tuntui lähes yhtä intensiiviseltä kuin jos olisin ollut mukana levyttämässä. Sisko sentään sai hetken rauhaa palkaksi muutoin palkattomasta vahdintyöstään. Minäkin sain ilokseni päivän päätteeksi palkaksi kaksi kaunista hetkeä: saunahetken kuorokaverien kanssa illalla, kun W. oli jo hieman pirteämpi, sekä vielä skumppahetken muiden saatua levynteon päätökseen ja W:n mentyä yöunille.

Sunnuntai toi myös jonkinlaisen kaivatun päätöksen reissulle, kun lauloimme liturgian [ortodoksinen sunnuntaijumalanpalvelus, suom. huom. :) ] ja pääsin ehtoolliselle [uskalsin mennä, vaikka aina jännittää vieraassa paikassa vilja-allergikkona pyytää vieraalta papilta "vain Kristuksen veri" ja vaikka olin unohtanut hameen kotiin ja minua hävetti olla luostarin kirkossa housuissa, toim. huom.]. Lopputunnelma olikin melkein kuin olisin päässyt mukaan levytykseen. Kotimatka sujui onneksi täysin kivuttomasti, W. veti sikeitä suurimman osan ajasta, valoisalla matka taittui äkkiä ja huristelimme etelään ilman taukoja.

Vaikka Valamossa sain kuitenkin aika monta hetkeä kuoron kanssa ja nautin jokaisesta täysin siemauksin, kotiin tultua tuntui, kuin olisin ollut kiinni lapsessa koko reissun ajan. Niin kai tavallaan olinkin, sillä stressi kaiken sujumisesta ei kuulu normaaliarkeen, mutta oli tuolla jatkuvasti taustalla. Kuitenkin oli myös ilahduttavaa huomata, että arjen murheisiin olin saanut etäisyyttä: vaikka kotiin tullessa tuntui uuvuttavalta muistaa ne taas, sainpa samalla tajuta, miten paljon energiaa ne yhä vievät ja että se ei tosiaankaan ole normaali asiaintila, vaan siitä on täysi oikeus pyrkiä pois.

Simahdus kotimatkalla.

Tämän reissun hedelmät ovat seuraavat:

• Ei reissukestoilua (ainakaan meille), ellei kohteessa ole omaa kylppäriä ja mielellään myös vaippojen pesumahdollisuutta.
• Jos ajattelet "eihän mikään muu voi mennä pieleen kuin tuo yksi asia", niin muista, että se yksi asia voi todellakin tapahtua
• Vierailusta jäi "valamonnälkä" - kiireisen vierailun jälkeen on hinku päästä sinne rauhassa, ajan kanssa, ilman ylimääräistä hässäköintiä
• Pienen lapsen kanssa tiukat aikataulut eivät  toimi, eivätkä mitkään suunnitelmat toteudu sellaisinaan. Jos kyseessä on reissu, jossa aikatauluista lipsuminen ei haittaa (esim. kuoron harjoitusperiodi) toimii vauvan mukanaolo paremmin.
• Watsonin sai kyllä - siskonikin - pakkasilla nukkumaan vieraassa paikassa sisällä (vaunuja apuna käyttäen),  mutta kiinteitä ruokia hän ei juuri huolinut, edes ennen mahavaivaansa
• En saanut rintatulehdusta.

Antoisaa oli joka tapauksessa. Kuten kuorossamme sanottaisiin: haluaisin kiittää, ja kiitänkin, kaikkia asianosaisia.  Myös Kadonnutta Lammasta.

Pari tarinaa Capesta

Ghanan kaupungit minulle, osa 5: Cape Coast

Minun on tunnustettava, että tunnen Cape Coastia vielä Kumasiakin huonommin – en siis ihan oikeasti ollenkaan. Nyt jos olisin Ghanassa, olisin jo sopimassa Maame Esin kanssa viikonloppuvisiittiä ja tutustumiskierrosta! Koska en ole, kerron niistä kokemuksista, joita minulla sieltä jo on.


Kävin Capessa ensimmäisen Ghanan vuoteni aikana kai kahdesti – ainakin, mutta en muista siitä oikein mitään. Noilla visiiteillä ajatukseni taisivat olla pahasti jossakin muualla. Ihan mukavalta paikalta se vaikutti.

Toinen kyseisistä vierailuista ajoittui uuteenvuoteen -08. Istuimme hostellin kattoterassilla, ja hidas myyjätyttö palveli meitä niin vastahakoisesti, että se oli aivan hervottoman hauskaa.

”I'd like a coke.”

”We only have it warm, not cold.”
”What about Fanta?”

”Also not cold.”

”What cold drinks do you have?”

”Star.”

Siinä se. Joimme olutta. Vettä ei saanut lainkaan, koska tyttö ei jaksanut hakea sitä alhaalla olevasta kaupasta. Muistaakseni haimme lopulta itse.

Illalla menimme Oasikseen, josta Maame Esi joskus kirjoitti. En pitänyt paikasta lainkaan. Minua ahdisti suurimman osan illasta. Ainoa hyvä puoli oli se, että se oli meren rannalla, ja terassille saattoi mennä vain tuijottamaan merta.

Huvittava yksityiskohta tuosta illasta: suunnatessamme Cape Coastiin silloin minulla oli voimakas tunne, että törmäisin sinä iltana toisiin suomalaisiin. (Sellaista ei koskaan tapahtunut.) Kun sanoin siitä toisille, he lähinnä tuhahtivat. Mutta juuri Oasiksen terassilla kuulin yhtäkkiä vierestäni selvää suomea. Huvittuneena käännyin puhujien puoleen ja sanoin ”Suomi Finland perkele”.

Kyseessä oli pariskunta, joka oli muutaman kuukauden aikana matkustanut maata pitkin Etelä-Afrikasta aina Ghanaan saakka, ja aikoivat jatkaa rannikkoa eteenpäin. Kerroin, että minä olin asunut nuo samat kuukaudet Accrassa lastenkodissa, enkä ollut matkustanut oikein muualle kuin tänne Capeen. Tuijotimme hetken toisiamme ja se, miten vähän toisiamme ymmärsimme, oli käsinkosketeltavaa. Maanmiehet eivät olleetkaan samalla aaltopituudella. Tuntui oudolta ajatella, että tyypit vain reissasivat Oasis-tyylisestä paikasta toiseen, aina pintaa raapaisten, näkemättä koskaan syvemmälle. Kyllä minä nyt ymmärrän, miksi joku haluaa matkustaa, olla liikkeessä ja nähdä paljon. Mutta minä en kuitenkaan tekisi niin, kun voin käyttää saman ajan elämällä jossain, missä opin oikeasti tuntemaan ympäristöni ja ihmiset.

Minun oli tarkoitus mennä Capeen vielä reissuviikkoinani ennen Suomeen lähtöä ja käydä ainakin Kakumin luonnonpuistossa, mutta jälleen kerran toisin kävi. Aika lailla hetken mielijohteesta hyppäsinkin asemalla suoraan Takoradiin menevään bussiin ja suuntasin saman tien Busuaan asti. Palaamme siihen myöhemmin.

Aion mennä Kakumiin myös 2011. Menin taas suoraan Busuaan. Ajattelin tulla sieltä muiden vapaaehtoisten kanssa siihen samaiseen Oasikseen viettämään uuttavuotta, mutta viime hetkellä tajusin, etten halunnut. En ollut nauttinut uudestavuodesta siellä aiemminkaan. Sitä paitsi päiväni olivat rajoitetut ja halusin olla Busuassa. Jäin siis sinne. Enkä mennyt Kakumiin.

2012 en enää edes ollut tosissani menossa Kakumiin, tai Capeen. Taisin sanoa B:lle, että olisihan siellä kiva käydä, mutta en minä sinne kuitenkaan ikinä mene. Hahaa, TOISIN KÄVI! Olin juuri tutustunut silloisen poikaystäväni veljeen - siis Watsonin nykyiseen setään, Kofiin (W:n isä oli Suomessa). Hän pyysi minut mukaan jonkun kirkkoporukkansa retkelle Kakumin luonnonpuistoon ja Cape Coastin linnaan.

Päivä oli hupaisa. Menin Kofin perheen luo (siis Watsonin mummolaan, eh, onpa outoa) yöksi, koska lähtö oli todella aikaisin. Heräsimme auringon noustessa - ja lähtemisessä tietysti kesti. Lopulta tulimme asemalle melkein viimeisinä, saimme bussista huonoimmat paikat, ja sitten tietysti meni vielä puolitoista tuntia bussin lähtöön, kun odoteltiin jotakuta vielä meitäkin myöhäisempää.

Matkustin siis täysin tuntemattoman porukan kanssa täydessä bussissa. Perille pääsyyn ei mennyt kolme tuntia, kuten kuviteltiin, vaan neljä, osittain siksi, että onnistuimme ajamaan Kakumin risteyksen ohi. Bussissa oli kuitenkin hauskaa ja Kakum, kun sinne päästiin, upea. Minä oikeasti kävelin jokaisen osan sitä hullua riippusiltaa. Minulla on todella paha korkean paikan kammo, mutta ylös mennessä yksinkertaisesti päätin olla pelkäämättä ja siitä myös pidin kiinni. Välillä oli tosin pakko laulaa, etteivät ajatukset eksyisi väärille teille, esim. alaspäin.

Sitten Cape Coast Castleen, vanhaan orjalinnoitukseen. Olin ollut siellä jo -07, mutta uusikin vierailu oli silti vaikuttava. Paikan historia kaikkine kamaline faktoineen siitä, montako orjaa oli vankina missäkin loukossa, on todella pysäyttävä (niin kuin varmaan minkä tahansa vastaavan paikan). Uskon jonkinlaiseen kollektiiviseen muistiin, vaikka se nykyihmisellä usein aika hukassa onkin. CCC:ssa minuun on molemmilla kerroilla iskenyt tukehduttava, puristava olo, jota on toisaalta vaikea ja toisaalta hyvin helppo kuvailla:

”How do you find this place?” (kysyi joku seurueemme jäsenistä.)

”Well, it doesn't make me feel proud to be white.”

Paluumatkalla bussimme hajosi. Istuimme tuntikaupalla pienen huoltoaseman pihalla hämärtyvässä illassa. Vielä aamulla minulle täysin tuntematon porukka alkoi olla jo kuin vanhoja tuttuja. Lopulta saimme tyhjän trotron viemään meidät Accraan (tosin kaikki eivät mahtuneet, osa sai jonkin muun kyydin) ja olimme perillä yömyöhällä.

Itse Cape Coastia en tuolla reissulla nähnyt käytännössä lainkaan. Ruokailutkin hoidettiin eväsbokseista bussissa. Käytännössä Cape Coast on minulle se paikka joka bussimatkalla Takoradiin mittaa jäljellä olevan matkan pituutta: ”mitä, eikö me olla vielä edes ohitettu Capea?!” tai vastaavasti: ”No niin, nyt Cape, ei mene enää ihan niin kauaa...” Seuraavan ja toiseksi viimeisen osan aiheena ovatkin isot T:t, Takoradi ja Tamale (ei sillä, että niillä olisi mitään yhteistä keskenään).

Kotikylä kukkuloilla

Ghanan kaupungit minulle, osa 4: ABURI

Aburi on niin paljon, että tuntuu, etteivät sanat riitä. Mutta yritetään.

Paikkana se on helppo kuvailla, sillä se on hyvin pieni, oikeastaan vain kylä. Aburi sijaitsee kukkuloilla Accrasta pohjoiseen, ei lainkaan kaukana, vain puoli tuntia (tai alle) Madinasta trotrolla. Kylän keskusta koostuu kolmesta kadusta, joiden varrella on kauppoja, joitakin ruokapaikkoja ja pikkuinen tori. Niiden ympärillä on sitten asuinaluetta, enimmäkseen hyvin yksinkertaisia mökkejä. Aburissa on oma pankki, postitoimisto ja parikin koulua ja kirkkoa, muttei ainakaan vuosi sitten käteisautomaattia. Keskimmäisen kadun päässä on pieni asema, josta lähtee trotro ja takseja Accraan. Aseman takaa löytyy Aburin vetonaula: kasvitieteellinen puutarha. Joskus juhlapäivinä siellä on hirveä vilske, koko paikka täynnä väkeä, musiikkia ja meininkiä. Mutta arkipäivinä niin puutarhassa kuin kylässäkin on melko hiljaista. Kylän reunalla, autotien puolella on Art Market, käsityötori, paljon pienempi ja rauhallisempi kuin Accrassa.

Siinä faktat Aburista. Sitten alkaa se vaikeasti sanoitettava osuus. Se, mitä kaikkea Aburi onkaan minulle.

Olen käytännössä kaikesta siitä velkaa omalle Maamelleni, Afrikan äidilleni. Juuri hän se minut sinne ensimmäisen kerran lähetti, silloisen poikaystäväni mukaan asioille, kun meidän oli vaikea löytää yhteisiä, rauhallisia hetkiä. Hoidettavaksi annettu tehtävä oli matkan varrella eikä vienyt kuin hetken, sitten F vei minut puutarhaan. Se oli aikaa, jolloin tapahtui paljon, olo oli ylikuormittunut ja Accran häly väsytti. Puutarha oli jotain niin kaunista ja rauhallista, että tuntui kuin sisälläkin olisi auennut samanlainen tila kuin siellä ympärillä.

Aburista tuli jonkinlainen vakiopaikka. Kävin siellä monta kertaa, F:n kanssa, ystävien kanssa, vierailulla olleiden perheenjäsenten kanssa ja yksinkin. Puutarha oli pakopaikkani, kylästä alas kukkulalle aukeava maisema jotain aivan ihanaa, ja käsityötorilta löytyi tuliaisia paljon miellyttävämmin kuin Accrasta. Tuona aikana Aburiin myös avattiin uusi ravintola, josta minä ja F pidimme todella paljon, ja josta niin ikään tuli suosikkipaikkamme.

Kun olin palaamassa pidemmältä reissultani, oli viimeinen pysäkki juuri Aburi ja missio juurikin tuliaisten haku. Rahat olivat jo lopussa, kun yhden kojun veistäjäpoika äiteineen tarjoutui vaihtamaan lenkkarini ja paitani tekemiinsä esineisiin. Loistava diili – olin lähdössä Ghanasta pois parin viikon päästä ja olisin muutenkin antanut turhat tavarat pois ennen sitä. Vaihdoin läpsyihin ja jatkoin matkaa mukanani paitsi puuesineet, myös hassunhauska muisto repun kaivelusta ja kauppojen teosta siinä kojulla, tien varressa. Join vielä limun uudessa suosikkiravintolassani ennen kuin palasin lastenkotiin viimeiseksi kahdeksi viikoksi.

Tullessani Ghanaan vuonna 2011 oli aika kohdata menneisyys. Olin ollut yhteydessä F:ään vaikka olimmekin eronneet, ja hän oli tullut vastaan lentokentällekin, mutta paljon oli silti puhumatta. Menimme tietysti Aburiin, kävimme kuulumisia läpi puutarhan suojissa. Lempiravintola oli yhä siellä, se olikin varmaan ainoa vakkariruokapaikka, joka ei ollut kadonnut kolmen ja puolen vuoden aikana. Istuessamme siellä syömässä alkoi soida tavattoman mukaansatempaava biisi. Kysyin siitä F:ltä: kyseessä oli 4x4:n Waist & Power, tuon vuodenvaihteen bilebiisi nro 1.

Tuon kuukauden mittaisen vierailun tullessa päätökseensä oli selvää, että se oli ollut aivan liian lyhyt. Minun oli palattava töihin Suomeen, mutta ostin melkein saman tien lennot takaisin Ghanaan kesäksi -12. Minulla ei vain ollut minkäänlaista suunnitelmaa, missä asuisin ja mitä tekisin koko kaksi ja puoli kuukautta. Ideoita tuli ja meni, mutta lopulta vain muutamaa viikkoa ennen lähtöä kysyin, keneltäpä muulta kuin F:ltä, mahtaisiko hän löytää minulle jonkun majapaikan ainakin vierailuni ensimmäisiksi viikoiksi. Olin ajatellut, että hän ehkä tietäisi vaikka paikan, josta vuokrata huone halvalla, ja josta voisin sitten viikon-parin jälkeen lähteä matkustelemaan enemmän.

F vastasi:

”How about Maame's cousin's house in Aburi?”

Olisin voinut kiljua riemusta. Rakkaaseen Aburiin! Ja taas kerran Maamen ansiosta. F vaati, että hän ja tuo serkku tulisivat hakemaan minut Accrasta heti lentoni laskeuduttua, vaikka se olikin myöhään ja Aburi melko kaukana. Siellä he sitten olivat, odottivat minua kiltisti puolitoista tuntia entisestäänkin myöhässä laskeutuneelta lennoltani. Pidin uudesta emännästäni heti ensinäkemältä. Annoin hänelle täällä nimen Manager, joten käytän sitä tässäkin.

Hän ei tietenkään ollut oikeasti Maamen serkku, vaan entisen miesystävän sukulaistyttö, mutta väliäkö hällä. Meistä tuli heti ystävät, ja ensimmäisen viikkoni jälkeen sovimmekin, että jäisin hänen luokseen koko ajaksi ja tekisin reissuni sieltä käsin. Sain myös toisen idean: vapaaehtoisvuoteni kokemusten jälkeen minua kiinnosti, voisiko pienimuotoista vapaaehtoistyötä tehdä ilman järjestösekoiluja ja niin, että voisi oikeasti hyödyntää omaa osaamistaan eikä vain palloilla rahankerjuupyyntöjen kohteena. Managerin isä tunsi paikallisen koulun rehtorin, joten marssin hänen terveistensä kera koululle kyselemään, olisiko kiinnostusta jonkinlaiselle yhteistyölle yhden koulutetun opettajan kanssa. Olihan sitä, ja ne kaksi kuukautta kävin antamassa mm. tukiopetusta ja kuvistunteja yhdelle ihanalle kolmosluokalle.

Aburista tuli koti. Vanha toiveeni oli viimein toteutunut: sain asua pienessä, rauhallisessa kylässä, enkä missä tahansa kylässä vaan rakkaassa Aburissa. Sadekauden aikana siellä oli ihmeen raikasta, jopa viileää, ja aivan erilaista kuin kuumassa, kaoottisessa Accrassa. Sanottakoon kuitenkin, että kävin Madinassa useita kertoja viikossa ja pidemmälläkin Accrassa säännöllisen epäsäännöllisesti. Pikkukylässä eläminen on toisinaan myös pitkäveteistä. Yksi Aburin hyviä puolia onkin juuri se, miten lähellä se on Accraa. Aburissa asuessa sai samalla nauttia myös rakkaasta Accrasta, silloin kun itse halusi.

Suhde ihanaan puutarhaan sai uusia ulottuvuuksia, kun tutustuin Managerin ompelijaystävään, joka asui siellä. Siis talossa puutarhan sisällä. Hänen isänsä oli ilmeisesti (ollut?) siellä töissä. Minä (ja erinäiset ystäväni) aloimme ravata ompelijan luona tämän tästä. Ensimmäisellä kerralla meidät pysäytettiin portilla, ja ompelijan täytyi selittää porttivahdille puhelimessa, että kyllä, nämä todella ovat hänen ystäviään ja asiakkaitaan tulossa käymään. Sittemmin saimme mennä ja tulla vain käden heilautuksella.

Vakkariravintolasta tuli oikeasti vakkari. Tunsin omistajan ja työntekijät oppivat fiksaamaan minulle mukautetun kasvisriisiannoksen. Kun vietettiin viimeistä iltaani Aburissa, juhlimme missä muuallakaan kuin tuossa ravintolassa. Olimme suunnilleen ainoat asiakkaat ja omistaja soitti toivomiamme biisejä. Tanssimme La Paz Toyotan ehkä sata kertaa. Nyt paikan omistaja tuskin enää edes muistaisi minua.

Rintaa puristaa kun kirjoitan tätä. Ikävä on suunnaton. Noiden kahden ja puolen kuukauden ajan olin todella kotonani siellä. Aina, kun suunnittelen Ghanaan menoa, kuvittelen automaattisesti meneväni ainakin ensiksi asumaan sinne, Managerin luo. Ja hän varmaan loukkaantuisi pahasti, jos en menisi. Vasta tätä kirjoittaessa tajuan, että Aburi on tavallaan jopa enemmän koti kuin Accra; Accrassa asuin pidempään, mutta pieni paikka on helpompi kokea todella tuntevansa. Kiintyä. 

Sanat riittivät tähän asti. Nyt niitä ei enää ole.

Huomautukset:

F on minulle nykyään kuin veli. Taidankin tästä mennä tekstaamaan hänelle siitä, miten kauhea ikävä tuli.

Seuraava osa on Cape Coast.

Koff Town, Ghanan Twin Peaks

Ghanan kaupungit minulle, osa 3: KOFORIDUA

Koforidua on kahden kukkulan kaupunki Accrasta jonniiverran pohjoiseen (vrt. Tampere). Tunnelmallinen pikkukaupunki, jos tarkemmin määritellään. Rehellisyyden nimissä on sanottava, etten aina rakastanut Accraa tai ainakaan siellä asumista: hetkittäin toivoin, että olisin asunut Koforiduassa, ajattelin jopa, että se olisi ollut täydellinen paikka viettää tuo vuosi (tai siis 9 kuukautta). Se oli niinä hetkinä, kun Accran hajanaisuus, kaaos ja järkyttävä meteli olivat vain liikaa.

Tuolloin – puhumme nyt siis siitä vuodesta 07-08 – Koforiduassa asui toinen suomalainen vapaaehtoinen, joka oli Ghanaan mennessä minulle pintapuolisesti tuttu ja tuon vuoden jälkeen yksi ”siskoistani”. Vierailin hänen luonaan muutamia kertoja (sinne meni trotro suoraan Madinasta), mutta en luonnollisestikaan oppinut tuntemaan ”Koff Town”ia kunnolla. Sain kuitenkin käsityksen sen viihtyisästä tunnelmasta. (Tuo suomalaissisko sen sijaan kaipasi välillä kovastikin sieltä pois; siellä oli hänen mielestään tylsää.)

Accraan verrattuna Koforidua oli, ja on, paitsi hiljaisempi, selkeämpi ja, noh, kaikin puolin enemmän pikkukaupunki, myös paljon vehreämpi. Aina taustalla siintävät kukkulat sen varmaankin tekevät. Koforiduan nähtävyys ovat Botin vesiputoukset, jotka ovatkin todella kauniit. Kävin siellä jo -08, jolloin tein oppaan kanssa pidemmänkin lenkin putouksia ympäröivässä sademetsässä. Se oli sanalla sanoen uuvuttavaa. Opas, 60-70 -vuotias pikkuruinen ukkeli, kipitti puskassa kepeästi kuin apina, ja kiipesi ylempänä kukkulalla olevalle ”sateenvarjokivelle” (lähes pystysuoralta tuntuvaa rinnettä) samalla hampaitaan tikulla kaivellen. Minä puuskutin perässä – ja perillä oli kaiken hien arvoista. Alaspäin aukeava maisema oli upea, olisin voinut istua siellä miten pitkään vain.

Heinäkuussa -12 palasin Boti Fallseille vierailemassa olleen serkkuni kanssa. Hän ihastui paikkaan totaalisesti, hänelle se oli samanlainen voimia antava, lähes maaginen kokemus kuin minulle pari muuta paikkaa (joista kuulette kyllä). Putouksilla oli vielä tuolloin hiljaista; sinne oli kuitenkin rakenteilla isompikin turistirysä ravintoloineen ja myymälöineen. Katsellaan, millaista Botin putouksilla sitten on...

Samalla tuli tietysti vierailtua uudestaan myös Koff Townissa. Kokemus oli jälleen todella positiivinen. Minä yksinkertaisesti pidän Koforiduan tunnelmasta, ja olen edelleen sitä mieltä, että se voisi olla mukava paikka viettää pidempikin aika. Tuolla reissulla kävimme myös paikallisella torilla, joka oli selkeä ja kompakti, mutta josta silti – tietysti – sai kaikkea, kuten Ghanan toreilta vähän aina.

Tuolla kertaa Kofosta helpon päiväreissun kohteen teki se, että asuimme siihen nähden kätevästi suunnilleen Accran ja Kofon puolivälissä – Aburissa. Se onkin tämän Ghanan kierroksen seuraava määränpää!

Kummallinen Kumasi

Ghanan kaupungit minulle, osa 2

Kaikki rakastavat Kumasia. (Lähes) aina, kun tutustuu Ghanassa asuneeseen suomalaiseen, tämä on ollut Kumasissa tai sen lähellä. Aina, kun tapaa ghanalaisia täällä, he tuntuvat olevan Kumasista. Ja aina, helkkari soikoon aina, kun edellämainittujen kanssa asiasta keskustelee, mielipide on sama: Kumasi on niiiin ihana! Paljon ihanampi kuin Accra! Accrassa on ihan kamalaa! Kyllä se Kumasi on vaan kunnon kaupunki!

Ei minulle. Rakkauteni Accraan tuli jo tunnustettua, nyt siirrytään käsittelemään jotain vielä ristiriitaisempaa: suhdettani Kumasiin.

Kävin Kumasissa keväällä 2008 tehdessäni pienen reissun ympäri Ghanaa. En pysynyt laskuissa mukana siinä, montako kertaa eksyin tuon parin päivän visiitin aikana. Varmasti enemmän kuin 10, mahdollisesti yli 20. Kumasi on aivan kaamean sekava. (Siitäs saitte, Accran mollaajat!) Yritin muun muassa mennä käymään Länsi-Afrikan suurimalla torilla (?) Kejetiassa ostaakseni kankaita. Kiersin vaikka kuinka pitkään sen halvatun torin ulkoreunoja – ja se on iso – enkä löytänyt sisäänkäyntiä. Kun lopulta pääsin livahtamaan jotain railoa pitkin torille, se oli niin suuri, etten ikinä löytänyt edes kankaita myyvälle alueelle (kun kysyin neuvoa, löysin vain vaatteita). 

Ja arvatkaa mitä? Sama kävi Kumasin Art Centerin kanssa! Paitsi, etten oikeasti koskaan päässyt sisään asti. Eikä Kumasissa tullut vastaan lukuisia avuliaita ihmisiä, joilta kysyä. Tuli vain omituisia hiippareita, jotka olivat juttelevinaan mukavia, mutta halusivatkin vain myydä käsitöitään. Jumaleissön, Accrassa sentään myyjätkin ovat rehellisiä tyrkyttäjiä!

Tuolloisesta vierailusta ei siis jäänyt kovin hyvä maku suuhun. Niinpä en ollutkaan aikeissa palata, mutta kuten jo hokemaksi alkaa muodostua: toisin kävi. Kesällä 2012 minä ja Saksan siskoni B saimme kuulla ystävämme ja ”pikkuveljemme” M:n muuttaneen Busuasta Kumasiin. Suunnitellessamme pientä reissua minun viimeiselle viikolleni Ghanassa, päätimme suunnata Kumasiin ystäväämme tapaamaan.

Ja nyt tarinassa seuraa KÄÄNNE.

Ensimmäisten kymmenen minuutin aikana, kävellessämme asemalta etsimään majapaikkaa, ohitsemme ajavasta autosta yhtäkkiä huudettiin minun nimeäni. Auto pysähtyi, ja siitä astui esiin tuttuni vuosien takaa, vuoden 2009 ICYE-seminaarista; ainoa ihminen, jonka (M:n lisäksi) Kumasista tunsin, ja jonka olin luullut olevan kyseisellä hetkellä Euroopassa. Mainittakoon, että Kumasi on väkiluvultaan vähintään Accran kokoinen, ja että minä olin tietääkseni muuttunut aika paljon vuodesta 2009. Millä todennäköisyydellä?

Löydettyämme (asiaankuuluvien sattumusten jälkeen) majapaikan lähdimme etsimään ruokaa. Löysimme sen sijaan musiikkivideon kuvaukset, jotka olivat meneillään eräällä kadulla. Ollessamme menossa ohi meidät värvättiin mukaan tanssimaan. Ei, emme todellakaan olleet suin päin suostuvaisia ja syöksymässä kameroiden eteen – olimme vasta käyneet suihkussa, hiukset märkinä, emmekä todellakaan parhaissa vaatteissamme. Mutta videon tekijät olivat taitavia suostuttelijoita, ja siellä me sitten tanssimme azontoa paikallisten (ammatti?)tanssijoiden kanssa. Tutustuimme videota tekevään muusikkoon, Dada K.D.:hen, joka vei meidät kuvausten jälkeen syömään (katuruokaa autossa) ja yksille erittäin hienoon baariin. Olo oli melko absurdi. Millä todennäköisyydellä?? - Sanottakoon vielä, että tuo video ei ilmeisesti kuitenkaan valmistunut, ainakaan minä en ole sitä koskaan netistä löytänyt. Mikä lienee pelkästään hyvä asia.

Seuraavana päivänä tapasimme ghanalaisen, joka asui Suomessa ja tunsi ystäväni siellä, mutta jota en ollut koskaan ehtinyt tavata, ennen kuin nyt kun molemmat olimme Ghanassa. Lyhyellä matkalla hostellilta tapaamispaikkaan törmäsin taas kahteen tuttuun. Toisen en ollut tiennyt asuvan Kumasissa. Toinen oli suomalainen (!) joka oli saapunut Ghanaan päivää aiemmin (!!) ja koska minä taas olin lähdössä muutamaa päivää myöhemmin, olimme olettaneet, ettemme ehtisi tavata. No, TOISIN KÄVI. Milläköhän todennäköisyydellä?!

Lopun päivää vietimme ystävämme M:n kanssa, ensin hänen luonaan. En tiedä mitä olimme odottaneet, mutta emme taaskaan sitä, mitä saimme: kävi ilmi, että M:n veli oli erittäin suosittu ja hyvin toimeen tuleva pastori, ja tämän talo sen mukainen. Olo oli taas kerran absurdi. Huvittava yksityiskohta oli se, että olimme etukäteen sopineet, että B:n poikaystävä E voisi jäädä seuraavaksi yöksi M:n luokse, jotta meidän muiden majapaikkakustannukset pienenisivät. E:tä, joka siis ei tuntenut M:ää ennestään, ei yhtäkkiä haitannut enää lainkaan...

Illaksi lähdimme keskustaan syömään. Ravintolan etsintä oli taas seikkailu sinänsä, mutta ruokaa saatiin. Sitä seurasi eeppinen vääntö jatkosta: M olisi enemmän kuin mitään muuta halunnut lähteä bilekaupunginosa Bantamaan, mutta me muut olimme järkyttävän väsyneitä. Olisimme halunneet käydä jossain lasillisilla, mutta sopivaa paikkaa ei löytynyt (Kumasi, prkle!). Päädyimme hostellille, ja hetken näytti siltä, että sekä M että E jäisivätkin yöksi sinne (änkeämään meidän huoneisiimme), mutta lopulta he lähtivät taksilla kotiin. Minkä jälkeen he soittelivat onnettomina meille, koska kävi ilmi, että kukaan taksikuski ei suostunut ajamaan heitä perille, koska reitti M:n taloon kulki pelätyn kaupunginosan poikki. Lopulta kuski kuitenkin löytyi ja pojat pääsivät perille.

Viimeisenä päivänämme oli ohjelmassa pahamaineinen Kejetia. Kun sinne asti aamupalaseikkailujen jälkeen selvittiin, olimme jo aika väsyneitä, ja yhtäkkiä tajusin kirkkaan totuuden: nyt, kun viimein olimme Kejetian sisäänkäynnillä, en halunnut sinne ollenkaan. Minun olisi pitänyt ostaa muutama juttu, mutta päätin mieluummin jäädä istumaan erään puodin edessä olevalle penkille, ja toinen Saksan ystäväni – hänenkin nimensä alkaa M:llä – päätti jäädä kanssani.

Istuimme siinä varmaan pari tuntia, kun muut hoitivat ostoksiaan. (B osti 300 paitaa erääseen katulapsiprojektiin.) Tuona aikana ohitsemme kulki myyjiä koreineen, ja aina välillä kävimme kadun varressa katselemassa siinä olevia kojuja. Saimme kumpikin ostettua kaiken tarvitsemamme liikkumatta kymmentä metriä enempää. Ja vielä parempaa: kun meille tuli jano, ohi meni juomamyyjä. Kun alkoi tehdä mieli mangoa, viiden minuutin päästä paikalle purjehti täysi vadillinen. Se oli erittäin hyvä aamupäivä.

Sen jälkeen minä, saksalaiset, E ja 300 paitaa hankkiuduimme bussiin. B unohti itselleen ostamansa vaatteet taksiin, joka toi hänet ja paidat bussiasemalle. Minä ostin M:lle puheaikaa, jotta hän voisi pitää meihin yhteyttä. Hän otti sen kirjaimellisesti ja lähetteli seuraavien päivien aikana meille kaikille kymmenittäin ikävöintiviestejä.

Bussimatka Accraan kesti kai jotain 6-7 tuntia, nuo ajanmääreet tuppaavat unohtumaan. Sinä aikana radiossa ilmoitettiin, että presidentti John Atta Mills oli kuollut, ja ennen kuin bussi saapui Accraan, oli John Mahama nimitetty uudeksi valtionpäämieheksi.

Että sellainen reissu. En edelleenkään tiedä, mitä mieltä olen Kumasista. Mutta meillä oli kivaa, ja kyllä minä nyt ymmärrän, miksi Kumasi on monien mielestä niin kiva kaupunki. Suosittelen lämpimästi istumashoppailua Kejetiassa.


PS. Kumasin sijainnista: Jos Ghanaa vertaa Suomeen, se on melkein saman kokoinen ja mallinen, jostain Rovaniemen kohdalta vaan poikki (eli Ghana on lyhyempi). Jos Accra olisi Helsinki, Kumasi olisi suurinpiirtein Jyväskylä. Erittäin suurinpiirtein, tiedän että mittasuhteet heittävät. Ja tämän sarjan seuraava osa on sitten Tampere!

Rapakon takaa

Tulin iltapäiväkävelyltä Watsonin kanssa. Paitsi, että se tuntui yökävelyltä. Tuonne ulos kun katsoo (tai mikä pahempaa, MENEE) ei voi tehdä kuin yhden päätöksen: ei enempää tätä hetkeä, takaumaa kehiin!

Kaksi vuotta sitten tähän aikaan olin Kuubassa. Kuoromatkalla. Nyt kaikki, joilla on vielä ennakkoluuloja kuoroharrastuksesta (esim. tylsää, nörttiä, noloa): tarvitseeko sanoa, että olette väärässä? Me olimme Kuubassa! 

Kyseessä oli festivaalimatka ja se kesti kymmenen päivää. Matkan alussa minä ja ystäväni nautimme kuohuviiniaamiaisen Helsinki-Vantaalla. Hetkistä myöhemmin oli vaihto Pariisissa, jossa en löytänyt muuta ruokavaliooni (viljaton-maidoton) sopivaa välipalaa kuin sipsejä. Kymmenen tunnin lennolla Havannaan ainoa minulle sopiva elintarvike olivat juomat. Join kaksi pikkupunaviinipulloa ja söin eväspähkinöitä. Hauskaa oli!

Kuubaan saavuimme paikallista aikaa alkuillasta, mutta meille oli jo aamuyö. Jatkolentoa oli kuitenkin aikaistettu ja lähdimme hotellilta jo aamuneljältä. Aamiaiseksi oli sandwichejä, joita en voinut syödä. Join tuoremehua.

Lensimme siis maan sisäisen lennon Baracoaan hyvin mielenkiintoisella pikkuruisella koneella. Onneksi olimme niin väsyneitä, ettemme jaksaneet edes pelätä. Ja Baracoa otti meidät avosylin vastaan. Aivan ihana pieni ja vieraanvarainen kylä oli pesäpaikkame ensimmäiset kolme päivää, jotka oli viisaasti varattu vain aikaerosta toipumiseen. Toisin sanoen: lomailuun!


Se oli varsinainen unelmaloma. Omin päin matkustaessa en ikinä majoittuisi niin hienoon hotelliin - siellä oli uima-allas ja upea näkymä Baracoan lahdelle. Päivät käyskentelimme kylässä, teimme patikkaretken luonnonpuistoon, vierailimme ihanalla tyhjällä rannalla ja hieman lämmittelimme harjoittelemalla pari tuntia jossain välissä.

Minilomaa seurasi bussimatka Santiago de Cubaan. Matka kesti kai jotain 7 tuntia, jonka aikana bussi ajoi kiemurtelevaa vuoristotietä, pidimme tauon Guantanamon kaupungissa (joo, juuri siinä Guantanamossa) ja pysähdyimme johonkin satunnaiseen kaupunkiin vessatauolle - ja laulamaan tien viereen. Tähän mennessä ennestäänkin hyvä yhteishenkemme alkoi olla hioutunut varsin läheiseksi.

Sitten hektinen kilpailuviikko Santiagossa. Konsertteja, harjoituksia, työpaja paikallisen kuoron kanssa. Mutta myös rantapäivä, tanssitunti paikallisen ryhmän johdolla, iltoja ravintoloiden kattoterasseilla, mojitoja ja daiquireja. Osa meistä osallistui psykedeeliselle sikarintekokurssille. Minä en, mikä on siitä hyvä, ettei tarvitse edes yrittää selittää sitä videoiden perusteella aivan käsittämätöntä tilaisuutta. Niin ja odottelua, paljon odottelua. Yhteishenki ei enää ole riittävä sana matkan tuolle vaiheelle, se oli pikemminkin avio-onnea.


Kuubasta sananen; eihän tuossa ajassa kovin laajaa kuvaa ehtinyt saada, mutta muutama asia jäi mieleen. Yleisvaikutelma: outo yhdistelmä kommunistisysteemiä ja trooppista manana-meininkiä (en saa sitä viivaa n:n päälle...). Toisaalta ihmeellinen siisteys, toisaalta köyhyys ja ränsistyneisyys. Huijaaminen toki myös, mitä helpottaa turistien sekoilu kahden valuutan välillä: paikallinen peso vs. turistipeso, jota ulkomaalaisten on käytettävä. Kaduilta: hevostaksit, paikalliset bussit eli avolavat joihin ihmiset sulloutuivat, vanhanajan autot, joihin lukeutui se bensanhajuinen taksi, jolla huristeltiin rannalle Santiagossa. (Muut olivat kauhuissaan, minulle tuli kotoisa olo...) Vallankumoustekstit muureissa, mainosten täysi puuttuminen. Mistään ei saa mitään amerikkalaista. Cokiskin on paikallista Tucolaa.

Castro päätti elättää Kuuban sokerilla, joka on edelleen pääasiallinen vientituote. Paljon muuta suurtuotantoa ei löydykään. Viljellä saa vain omiin tarpeisiin. Hyvä puoli: kaikki on käytännössä luomua ja lähiruokaa. Huono puoli: Kuubassa kärsitään aina välillä nälkää, vaikka rikas maaperä, meri ja ilmasto mahdollistaisivat vaikka mitä. Ainoat yksityisyrittämisen sallitut muodot ovat kotiravintolat (kaikista saa samat ruoat) ja pienimuotoinen kaupustelu: hedelmät, hiuslaitteet / muu pikkukrääsä, sekä iiiihana  hunajatahna, jota myydään lähtikääröissä. Oi, naminam.

Minuun teki suurimman vaikutuksen Kuuban maisemat; luonto ja sen kauneus. Saarivaltioon mahtuu kaikkea: kaupunkia, unelmarantaa, vuoristoa, sademetsää. Jos pääsen sinne joskus uudestaan, matkustan saaren päästä päähän bussilla, enkä lennähdä läntisestä Havannasta itäiseen Baracoaan kuten tuolloin. Tulevaa matkaa varten on kuitenkin joko opiskeltava tai hankittava sopivaa seuraa: Kuubassa ei olisi järkeä matkustella ilman yhtä espanjantaitoista  mukana menossa, ainakaan jos haluaa yhtään muuta kuin maata siellä hotellin uima-altaalla. Muutama kuorolainen yhdisti matkaan oman seikkailunsa ennen/jälkeen virallisen osion, ja olivat saaneet paljon irti kotimajoituksessa nukkumisesta.

Näin siis ainakin kuorolaisen silmin syksyllä 2011. En leiki asiantuntijaa, nämä ovat vain vaikutelmia. Viime vuonna hirmumyrsky Sandy riepotteli juuri Santiagon aluetta pahasti, joten en tiedä missä kunnossa seutu nyt on.


Matkan loppupuolella esiinnyimme tärkeässä konsertissa, joka oli myöhään eräänä iltana. Meidän piti olla ensimmäinen esiintyjä, laulaa siis koko ensimmäinen puolisko konsertista, ja olimme valmiina ja virittäytyneinä klo 23. Jolloin toisen, paikallisen kuoron johtaja ilmoitti, että hänellä on vatsavaivoja, hänen on päästävä aikaisin kotiin, ja marssi ohitsemme lavalle, kuoronsa mukanaan.

En halua kuulostaa eurooppalaiselta snobilta, joka ei ole valmis joustamaan, koska en todellakaan ole sitä. Koko kuoromme oli ollut erittäin joustava ja vain nauranut kaikille paikalliseen elämään kuuluville viivytyksille koko matkan ajan. Mutta jos kuoro, orkesteri tai mikä tahansa esiintyvä ryhmä on menossa lavalle tiettyyn aikaan, on todella asiatonta keneltäkään toiselta ohittaa tuolla tavoin. Se tiesi meille tunnin lisäodotusta, mikä olisi kenelle tahansa valtava haaste esiintymisvireen ylläpitämiseen, ja siis kello oli 23 illalla. Me ratkaisimme asian marssimalla ulos ja bussiin. Ja sitten tietysti kunnon drama queenin elkein suostuimme palaamaan puoliajan jälkeen, kun festivaalin johto tuli maanittelemaan. Se oli dramaattista, kuulkaa! :D Ja paikallisen ystäväkuoromme jäsenet, jotka olivat tulleet kuuntelemaan meitä, itkivät kun näytti siltä, että me emme laula lainkaan. Niin että ehkä meidän ulosmarssimme sopi hyvin väliamerikkalaiseen henkeen...

Palatessamme hotellille (joskus yöllä) olimme todella oudossa mielentilassa draaman ja sitä seurannen konsertin jäljiltä. Adrenaliini vissiin virtasi, tuntui kuin kello olisi ollutkin vasta sen 23. Joku haki kiskasta rommia, ja siinä se ilta sitten vierähti, hotellin pimeällä terassilla. Muistan kuinka havahduin siihen, että kello on viisi, kyllä mä nyt ihan oikeasti lähden nukkumaan. Yleensä minä olen se, joka simahtaa puoliltaöin...

Seuraava päivä oli jokseenkin huvittava. Sanottakoon, että olimme väsyneitä. Silti vedimme onnistuneen keikan jossakin musiikkikoulussa. Luulen, että se sikarikurssi ajoittui tuohon päivään, joka oli viimeinen Santiagon päivä. Jostain syystä kukaan ei jaksanut enää illalla lähteä tanssimaan, kuten oli suunniteltu...

Palasimme vielä päiväksi kiertelemään Havannaa. Sitten lensimme Pariisiin, jonne saavuimme tietysti taas kauhean jetlagin kourissa. Sieltä muut lähtivät Suomeen, minä toiseen kotiin Ghanaan. Koko Kuubanmatka oli siis vain alkusoittoa. Mutta millaista soittoa! Kyllä täältä pimeydestä ajatus lennähtää sinne hyvin mielellään.


Ps. Tuo matka oli minun tekemäkseni keskimääräistä levottomampi - juuri siksi että se oli kuoromatka... se niistä nörttimielikuvista ja uudenlaisia ennakkoluuloja tilalle!

Kuuba on muuten ainoa Amerikan valtio, jossa olen käynyt. Siis kummankaan Amerikan. Ja sekin on oudosti siinä Etelän ja Pohjoisen välissä!

Kaipaus jonnekin

Säännöllisen epäsäännöllisin väliajoin minuun iskee matkustushinku. Kaipaus olla tien päällä, matkalla uuteen. Välillä kaipuuseen liittyy haave tiettyyn paikkaan matkustamisesta (yleensä Ghanaan), toisinaan taas nimenomaan toivoisin olevani matkalla uusiin ja tuntemattomiin paikkoihin.

Hieman ehkä absurdisti, toisaalta erittäin ymmärrettävästi juuri nyt raskaana ollessa, kun matkustelumahdollisuudet tulevat jonkin aikaa olemaan tietyillä tavoin rajoitetut, on matkakaipuu iskenyt monta kertaa. Raskauden alkushokissa, vapauden menettämistä pelätessä, tuntui yhtäkkiä hirvittävästi siltä, että oikeastihan minä haluaisin valloittamaan kaikkea sitä vielä tuntematonta, vähintäänkin Aasiaan, mieluiten maailmanympärimatkalle. Sitten suorastaan tarunomaisen ihanan keskiraskauden koitettua muistin, miten ikävöin Ghanaan, ja heitin maailmankiertämisajatukset romukoppaan haaveillakseni minun ja Babyn tulevasta toiseen kotiin menosta.

Nyt, kun synnytys ja vauva-arki lähestyvät huimaavaa vauhtia ja käyvät yhä todellisemmiksi, mieli lentelee vastapainoksi hetkittäin sitäkin enemmän laidasta toiseen. Matkakaipuu on taas täällä ja unelmani liihottelevat edestakaisin kuin perhoset. Vuoroin kuvitan mielessäni Ghanassa oloa, vuoroin tunnen, että tahtoisin vielä vaeltaa tuntemattomaan, ihmetellä uutta.

Jos ajatellaan ihan vain tätä asiaa irrallaan muusta (lue: ilman vauvaa), voisin pohdiskella loputtomiin sitä, haluanko oikeasti enemmän matkustaa uusiin paikkoihin vai vain mennä Ghanaan ja olla siellä. Aina kun olen matkoja suunnitellut, olen kuitenkin päätynyt Ghanaan ja sielläkin elämään enemmän paikallani kuin reissailemaan pitkin poikin - ja nauttinut valtavasti, tuntenut tekeväni juuri oikein. Toisaalta minuun aina uudestaan iskevät ajatukset siitä, millaista olisi vielä kokea jotain yhtä uutta kuin Ghanaan meno aikanaan, ensimmäisellä kerralla oli; usein jopa mietin, millaista olisi kiertää paikasta toiseen kuten nyt vaikkapa Anni ja Ben. Olisiko se rankkaa ja jopa vähemmän antoisaa kuin elää yhdessä paikassa sinne kotiutuen, vai onko se jotain sellaista, mitä levoton sieluni haluaisi kokea, todellista irti päästämistä?

En tiedä. Mutta tällä hetkellä minulla on erittäin hyvä olo. Alkuraskauden pelko siitä, että nyt menevät maailmankiertämismahdollisuudet "hukkaan", on tiessään. Sen sijaan luulen, että lapsen kanssa asiat tulevat selkeytymään tavallaan jopa helpommin: uskon, että kun elää lapsesta huolehtien, on selkeämpää, mitkä vaihtoehdot tulevat kysymykseen matkustamisten suhteen, ja mitkä vain eivät toimi milläkin hetkellä. Uskon, että kun vaihtoehtoja on vähän vähemmän, on itsellekin helpompi hahmottaa, mihin haluaa ja pystyy ryhtymään missäkin kohtaa. Ja sitten tulee uudenlaisia vaiheita tarha- ja kouluikäisen kanssa ja niin edelleen... joten eivätköhän omatkin matkaunelmat asetu oikeille kohdilleen elämässä. Eiköhän se ala hahmottua, mihin kannattaa ryhtyä lähivuosina ja mitä säästää eläkepäiviin.

Sekin on ihanaa, että enää ei ole niin kiire. Että nykyään kaipaus ei ole enää niin tuskallista (ainakaan suurinta osaa ajasta); sellaista, että pitäisi heti päästä matkaan. Kun on hyvä olla tässä hetkessä, ymmärtää myös sen, että unelmien on hyvä antaa rauhassa muhia ja ottaa muotonsa. Niistä saa voimia ja iloa tässä ja nyt, kun tietää ja tuntee, että on menossa niitä kohti, milloin ja missä muodossa ne sitten aikanaan toteutuvatkin.

Loppuun vielä aiheeseen sopivaa (ja aivan ihanaa) musiikkia: Johanna Juhola - Matkailu Avartaa.