sunnuntai 1. joulukuuta 2013

Rapakon takaa

Tulin iltapäiväkävelyltä Watsonin kanssa. Paitsi, että se tuntui yökävelyltä. Tuonne ulos kun katsoo (tai mikä pahempaa, MENEE) ei voi tehdä kuin yhden päätöksen: ei enempää tätä hetkeä, takaumaa kehiin!

Kaksi vuotta sitten tähän aikaan olin Kuubassa. Kuoromatkalla. Nyt kaikki, joilla on vielä ennakkoluuloja kuoroharrastuksesta (esim. tylsää, nörttiä, noloa): tarvitseeko sanoa, että olette väärässä? Me olimme Kuubassa! 

Kyseessä oli festivaalimatka ja se kesti kymmenen päivää. Matkan alussa minä ja ystäväni nautimme kuohuviiniaamiaisen Helsinki-Vantaalla. Hetkistä myöhemmin oli vaihto Pariisissa, jossa en löytänyt muuta ruokavaliooni (viljaton-maidoton) sopivaa välipalaa kuin sipsejä. Kymmenen tunnin lennolla Havannaan ainoa minulle sopiva elintarvike olivat juomat. Join kaksi pikkupunaviinipulloa ja söin eväspähkinöitä. Hauskaa oli!

Kuubaan saavuimme paikallista aikaa alkuillasta, mutta meille oli jo aamuyö. Jatkolentoa oli kuitenkin aikaistettu ja lähdimme hotellilta jo aamuneljältä. Aamiaiseksi oli sandwichejä, joita en voinut syödä. Join tuoremehua.

Lensimme siis maan sisäisen lennon Baracoaan hyvin mielenkiintoisella pikkuruisella koneella. Onneksi olimme niin väsyneitä, ettemme jaksaneet edes pelätä. Ja Baracoa otti meidät avosylin vastaan. Aivan ihana pieni ja vieraanvarainen kylä oli pesäpaikkame ensimmäiset kolme päivää, jotka oli viisaasti varattu vain aikaerosta toipumiseen. Toisin sanoen: lomailuun!


Se oli varsinainen unelmaloma. Omin päin matkustaessa en ikinä majoittuisi niin hienoon hotelliin - siellä oli uima-allas ja upea näkymä Baracoan lahdelle. Päivät käyskentelimme kylässä, teimme patikkaretken luonnonpuistoon, vierailimme ihanalla tyhjällä rannalla ja hieman lämmittelimme harjoittelemalla pari tuntia jossain välissä.

Minilomaa seurasi bussimatka Santiago de Cubaan. Matka kesti kai jotain 7 tuntia, jonka aikana bussi ajoi kiemurtelevaa vuoristotietä, pidimme tauon Guantanamon kaupungissa (joo, juuri siinä Guantanamossa) ja pysähdyimme johonkin satunnaiseen kaupunkiin vessatauolle - ja laulamaan tien viereen. Tähän mennessä ennestäänkin hyvä yhteishenkemme alkoi olla hioutunut varsin läheiseksi.

Sitten hektinen kilpailuviikko Santiagossa. Konsertteja, harjoituksia, työpaja paikallisen kuoron kanssa. Mutta myös rantapäivä, tanssitunti paikallisen ryhmän johdolla, iltoja ravintoloiden kattoterasseilla, mojitoja ja daiquireja. Osa meistä osallistui psykedeeliselle sikarintekokurssille. Minä en, mikä on siitä hyvä, ettei tarvitse edes yrittää selittää sitä videoiden perusteella aivan käsittämätöntä tilaisuutta. Niin ja odottelua, paljon odottelua. Yhteishenki ei enää ole riittävä sana matkan tuolle vaiheelle, se oli pikemminkin avio-onnea.


Kuubasta sananen; eihän tuossa ajassa kovin laajaa kuvaa ehtinyt saada, mutta muutama asia jäi mieleen. Yleisvaikutelma: outo yhdistelmä kommunistisysteemiä ja trooppista manana-meininkiä (en saa sitä viivaa n:n päälle...). Toisaalta ihmeellinen siisteys, toisaalta köyhyys ja ränsistyneisyys. Huijaaminen toki myös, mitä helpottaa turistien sekoilu kahden valuutan välillä: paikallinen peso vs. turistipeso, jota ulkomaalaisten on käytettävä. Kaduilta: hevostaksit, paikalliset bussit eli avolavat joihin ihmiset sulloutuivat, vanhanajan autot, joihin lukeutui se bensanhajuinen taksi, jolla huristeltiin rannalle Santiagossa. (Muut olivat kauhuissaan, minulle tuli kotoisa olo...) Vallankumoustekstit muureissa, mainosten täysi puuttuminen. Mistään ei saa mitään amerikkalaista. Cokiskin on paikallista Tucolaa.

Castro päätti elättää Kuuban sokerilla, joka on edelleen pääasiallinen vientituote. Paljon muuta suurtuotantoa ei löydykään. Viljellä saa vain omiin tarpeisiin. Hyvä puoli: kaikki on käytännössä luomua ja lähiruokaa. Huono puoli: Kuubassa kärsitään aina välillä nälkää, vaikka rikas maaperä, meri ja ilmasto mahdollistaisivat vaikka mitä. Ainoat yksityisyrittämisen sallitut muodot ovat kotiravintolat (kaikista saa samat ruoat) ja pienimuotoinen kaupustelu: hedelmät, hiuslaitteet / muu pikkukrääsä, sekä iiiihana  hunajatahna, jota myydään lähtikääröissä. Oi, naminam.

Minuun teki suurimman vaikutuksen Kuuban maisemat; luonto ja sen kauneus. Saarivaltioon mahtuu kaikkea: kaupunkia, unelmarantaa, vuoristoa, sademetsää. Jos pääsen sinne joskus uudestaan, matkustan saaren päästä päähän bussilla, enkä lennähdä läntisestä Havannasta itäiseen Baracoaan kuten tuolloin. Tulevaa matkaa varten on kuitenkin joko opiskeltava tai hankittava sopivaa seuraa: Kuubassa ei olisi järkeä matkustella ilman yhtä espanjantaitoista  mukana menossa, ainakaan jos haluaa yhtään muuta kuin maata siellä hotellin uima-altaalla. Muutama kuorolainen yhdisti matkaan oman seikkailunsa ennen/jälkeen virallisen osion, ja olivat saaneet paljon irti kotimajoituksessa nukkumisesta.

Näin siis ainakin kuorolaisen silmin syksyllä 2011. En leiki asiantuntijaa, nämä ovat vain vaikutelmia. Viime vuonna hirmumyrsky Sandy riepotteli juuri Santiagon aluetta pahasti, joten en tiedä missä kunnossa seutu nyt on.


Matkan loppupuolella esiinnyimme tärkeässä konsertissa, joka oli myöhään eräänä iltana. Meidän piti olla ensimmäinen esiintyjä, laulaa siis koko ensimmäinen puolisko konsertista, ja olimme valmiina ja virittäytyneinä klo 23. Jolloin toisen, paikallisen kuoron johtaja ilmoitti, että hänellä on vatsavaivoja, hänen on päästävä aikaisin kotiin, ja marssi ohitsemme lavalle, kuoronsa mukanaan.

En halua kuulostaa eurooppalaiselta snobilta, joka ei ole valmis joustamaan, koska en todellakaan ole sitä. Koko kuoromme oli ollut erittäin joustava ja vain nauranut kaikille paikalliseen elämään kuuluville viivytyksille koko matkan ajan. Mutta jos kuoro, orkesteri tai mikä tahansa esiintyvä ryhmä on menossa lavalle tiettyyn aikaan, on todella asiatonta keneltäkään toiselta ohittaa tuolla tavoin. Se tiesi meille tunnin lisäodotusta, mikä olisi kenelle tahansa valtava haaste esiintymisvireen ylläpitämiseen, ja siis kello oli 23 illalla. Me ratkaisimme asian marssimalla ulos ja bussiin. Ja sitten tietysti kunnon drama queenin elkein suostuimme palaamaan puoliajan jälkeen, kun festivaalin johto tuli maanittelemaan. Se oli dramaattista, kuulkaa! :D Ja paikallisen ystäväkuoromme jäsenet, jotka olivat tulleet kuuntelemaan meitä, itkivät kun näytti siltä, että me emme laula lainkaan. Niin että ehkä meidän ulosmarssimme sopi hyvin väliamerikkalaiseen henkeen...

Palatessamme hotellille (joskus yöllä) olimme todella oudossa mielentilassa draaman ja sitä seurannen konsertin jäljiltä. Adrenaliini vissiin virtasi, tuntui kuin kello olisi ollutkin vasta sen 23. Joku haki kiskasta rommia, ja siinä se ilta sitten vierähti, hotellin pimeällä terassilla. Muistan kuinka havahduin siihen, että kello on viisi, kyllä mä nyt ihan oikeasti lähden nukkumaan. Yleensä minä olen se, joka simahtaa puoliltaöin...

Seuraava päivä oli jokseenkin huvittava. Sanottakoon, että olimme väsyneitä. Silti vedimme onnistuneen keikan jossakin musiikkikoulussa. Luulen, että se sikarikurssi ajoittui tuohon päivään, joka oli viimeinen Santiagon päivä. Jostain syystä kukaan ei jaksanut enää illalla lähteä tanssimaan, kuten oli suunniteltu...

Palasimme vielä päiväksi kiertelemään Havannaa. Sitten lensimme Pariisiin, jonne saavuimme tietysti taas kauhean jetlagin kourissa. Sieltä muut lähtivät Suomeen, minä toiseen kotiin Ghanaan. Koko Kuubanmatka oli siis vain alkusoittoa. Mutta millaista soittoa! Kyllä täältä pimeydestä ajatus lennähtää sinne hyvin mielellään.


Ps. Tuo matka oli minun tekemäkseni keskimääräistä levottomampi - juuri siksi että se oli kuoromatka... se niistä nörttimielikuvista ja uudenlaisia ennakkoluuloja tilalle!

Kuuba on muuten ainoa Amerikan valtio, jossa olen käynyt. Siis kummankaan Amerikan. Ja sekin on oudosti siinä Etelän ja Pohjoisen välissä!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti