Taas vapaaehtoistyöstä

Ei ole uusi asia, että kehitysavussa ja kehitysmaissa tehtävässä vapaaehtoistyössä on jotain pahasti vialla.

Tulin taas miettineeksi asiaa, kun päähäni pälkähti tällainen esimerkki.

Miettikää tilannetta jossain Afrikan maassa X: kouluissa ei ole tarpeeksi resursseja, opettajia puuttuu, välineitä puuttuu, luokkakoot ovat liian suuret. Paikalle saapuu vapaaehtoisia tuhansien kilometrien päästä, ja he opettavat ilmaiseksi ja lahjoittavat kouluille tarvikkeita ilmaiseksi. Miksi? Koska köyhät lapset kärsivät, ja kun me nyt kerran voimme, niin totta kai me autamme. 

Miettikääpä sitten tilannetta Suomessa, jossa esim. koululla ei ole tarpeeksi resursseja hankkia riittävää määrää välineitä oppilaille vaikkapa kuvataiteeseen, tai jossain oppiaineessa käytetään vanhoja, risoja kirjoja; tai kouluissa ei ole sijaisia, koska säästetään. Tai miettikää, että eskarilaisten iltapäivähoito / ekaluokkalaisten iltapäiväkerho toteutetaan palkkaamalla yksityinen firma, otetaan se halvin, joka sitten ei hoida hommaa kunnolla vaan lapsilta puuttuu leluja ja välineitä yhteiseen tekemiseen, tai hoitajia ei ole tarpeeksi. Miksi suomalaiset eivät lahjoita välineitä kouluille tai kerhoille, tai tule vapaaehtoisiksi töihin silloin, kun kunta ei palkkaa tarvittavia aikuisia huolehtimaan lapsista? 

Koska me tiedämme, että se olisi ns. väärän suun ruokkimista. Me tiedämme, että paikkaamalla näitä aukkoja emme ratkaisisi ongelmaa. Meidän täytyy vaatia valtiota huolehtimaan tärkeimmistä asioista, eikä alistua siihen, että ei se sitä kuitenkaan tee. Jos vain poljetaan sammuksiin savuavia ruohonkorsia, varsinainen metsäpalo saa rauhassa kasvaa.


Mutta köyhät maathan ovat ihan eri asia! Jep, on siinä eroja.

Ensiksi haluan korostaa, etten puhu nyt maista, joissa on meneillään jokin kriisi, esim. nälänhätä tai sota - ne ovat juuri niitä maita, joissa vapaaehtoisapua (ammattimaista sellaista!) tarvitaan.

Puhun nyt niistä maista, joissa on rauhallinen tilanne, mutta keskimäärin huomattavasti köyhempää kuin täällä, ja siksi erittäin näkyviä puutteita juuri esim. kouluissa. Näihin maihin roudataan niitä parikymppisiä vapaaehtoistyttöjä omista maistaan, jossa he eivät ikinä suostuisi tekemään työtä kouluissa tai lastenkodeissa ilman palkkaa, ja he saavat "auttaa köyhiä" turvallisissa olosuhteissa. Kouluissa tiedetään, että heidät voi vain läntätä yksin 80 oppilaan luokan eteen ja että heiltä voi pyytää uusia väriliituja lapsille. Ja he hankkivat ne mielellään, jotta voivat nähdä lasten ilon, tuntea tehneensä jotain paremman maailman eteen ja ottaa itsestään kuvia sosiaaliseen mediaan resuisen lapsilauman keskellä loistaen.

Puhun siitä, miten jatkuvasti ulkomaisia lahjoituksia haalivan lastenkodin ei tarvitse palkata ketään pysyvää aikuista, joka huolehtisi lasten arkisista tarpeista, koska aina vuoden (tai jopa puolen vuoden) välein tulevat kuitenkin uudet 20-vuotiaat tytöt hoitamaan homman.


Jokin tässä mättää ja pahasti.

Eihän koulujen ja lastenkotien tarvitse muuttaa mitään, kun aina on tarjolla vapaaehtoisia länsimaista. Ei kannata muuttaa mitään, jotta vapaaehtoiset edelleen haluaisivat tulla ja ostaa uusia tietsikoita. Mutta oikeasti ainoa tie muutokseen olisi se, että aletaan vaatia muutosta asioihin omassa maassa ja kaupungissa. Tietenkään ei voi samalla tavalla kuin Suomessa vaatia valtiota huolehtimaan asioista, jos ei ole minkäänlaista hyvinvointisysteemiä ja koko järjestelmä on tavallaan lapsen kengissä. Mutta jostain on lähdettävä. Jos ei ikinä lähdetä, mikään ei ikinä muutu.


Tämän kirjoituksen ei ole tarkoitus syyllistää kehitysmaiden asukkaita. Se, miten heidän tulisi toimia, ei kerta kaikkiaan ole minun tai kenenkään ulkopuolisen saneltavissa. Tarkoitukseni ei ole edes syyllistää eurooppalaisia vapaaehtoisia, jollainen itsekin olen ollut. Ei muualle lähteminen ja maailman hahmottaminen vähän laajemmin ole koskaan huono asia.

Sen sijaan kritisoin (taas kerran, en teeskentele että tässä avaisin jonkun uuden aiheen) tätä systeemiä ja tätä ajatusmallia joka vallitsee. Sitä, miten kukaan ei ikinä tekisi täällä sellaista, mitä lähdetään riemusta kiljuen tekemään muualle.

Vapaaehtoistyön tulisi olla ammattitaitoista apua kriisialueilla, nuorten ihmisten kulttuurivaihtojen taas harjoittelua, jolla ei yritettäisi korvata sitä, että paikallinen systeemi siinä missä yksittäiset koulut ja lastenkodit kehittyvät. Ja tekevät vapaaehtoisavun tarpettomaksi. Eikö sen pitäisi olla aina tavoite?

Paranemaan päin

Jokin aika sitten Kultu laittoi minulle linkin netistä löytyvään kirjaan Pois tuskasta, jossa kerrotaan paranemisesta. En ehtinyt syventyä kirjaan sen paremmin, mutta alkua silmäilin. Minuun teki vaikutuksen sen määritelmä paranemisesta.

"Paraneminen" tarkoittaa eri ihmisille eri asiaa. Se paraneminen, josta kirjoitan, ei ole paranemista elämän "pienistä" asioista, kuten sydänsurusta, jonkun tai jonkin menettämisestä tai henkilökohtaisesta epäonnistumisesta. Kirjoitan ihmisen paranemisesta, jonka jälkeen hän itse tietää olevansa erilainen ihminen kuin aiemmin. Kirjoitan henkilökohtaisesta kasvusta, tietoisuuden paranemisesta ja persoonallisuuden eheytymisestä ehjäksi ja rauhalliseksi kokonaisuudeksi. 

Varmaankin selailen kyseistä teosta vielä lisää. Nyt ajattelin kuitenkin aloittaa aiheen parissa henkilökohtaisemmalla puolella. Olen tässä miettinyt, että jatkaisin blogissa enemmänkin tätä syksyllä aloittamaani subjektiivista dokumentointia, eli suoraa puhetta asioista, joita olen käynyt ja käyn läpi. Tänään joogatessa päähäni tuli selvänä mistä haluan kirjoittaa, ja kun vielä ensimmäinen reaktio oli että en mä nyt tollaista tekstiä viitsi laittaa blogiin, niin sitä suuremmalla syyllä sen nyt teen.


Eli paranemisesta. Tuossa yllä ilmaistussa muodossa siis. Syvästä paranemisesta, siitä joka englanniksi kuulostaa paljon hihhulimmalta - healing - mutta jolle, tai ainakin johon liittyville ilmiöille, on monta nimeä. Se on omaksi itseksi tulemista, eheytymistä - minulle se on syvästi hengellinen prosessi, mutta itse uskon, että ihminen voi eheytyä monilla tavoin ilman uskoa Jumalaankin. Jo ihan pelkkä arkinen trendisana itsetuntemus on hyvin lähellä tätä asiaa.

Koen vahvasti, että olen kokenut omassa elämässäni tällaista paranemista jo useita vuosia, en jatkuvasti, mutta aina ajoittain. Nyt aion pistää ylös, mitkä asiat ovat konkreettisesti mahdollistaneet tätä paranemista minulle. Nimenomaan konkreettisina "välineinä", kuin lääkkeinä.


Ensin oli ns. "Sielun pimeä yö". Niin sanottu aallonpohja vuonna 06-07. Asuin ensimmäistä kertaa yksin ja monella tapaa myös olin yksin. Silloin sain ensikosketuksen itseeni ja siihen, miten eksyksissä todella olin. Tuo kosketus, tuo tajuaminen oli välttämätöntä, jotta mikään saattoi muuttua. Mutta se oli myös todella kipeää ja rankkaa. En vielä uskonut Jumalaan tai mihinkään, mistä olisin saanut voimia. Tuolloin ainoa, mikä toimi selkeänä lääkkeenä ja apuna irrallisuuden tunteeseen oli luonnossa oleminen. Myöhemmin olen monesti kuullut, että luonnossa oleminen auttaa esim. masentuneita ihmisiä. En ihmettele yhtään. Joka tapauksessa tuon pimeän vaiheen aikana uskalsin esittää itselleni ne kysymykset, jotka laittoivat kaiken liikkeelle.

Ja kaikki lähti liikkeelle, minä lähdin Ghanaan. 07-08. Se oli silloin lääkettä, ja sen vaikutus oli, että opin pysähtymään. Erittäin välttämätöntä parantumisessa, omaksi itseksi tulemisessa. Minulle siitä seurasi ehkä tähänastisen elämäni suurin maailmankuvan mullistus: tajusin, että Jumala onkin olemassa. En päättänyt uskoa niin, vaan ymmärsin sen ikään kuin oivalluksena, jonka seurauksena yhtäkkiä kaikki kävi järkeen.

Suomessa ensimmäinen "lääke" jonka löysin, oli liikunta, erityisesti juoksu. Tätä edeltävä oli kaikki jossain määrin "pohjatyötä"; jos jatketaan paranemismetaforalla, niin tätä ennen olin saanut ensin hyväksyä sairauteni ja sitten levätä ja nukkua pahimman tuskan pois - nyt alkoi varsinainen parantuminen. Ja se alkoi siitä, että sain kiinni kehon ja mielen välisestä yhteydestä; siitä, että en voi huolehtia pelkästään toisesta ja laiminlyödä toista. Ensimmäinen lääke tai "työkalu" oli siis fyysinen.

Seuraavaksi sain ajatuksellisen työvälineen, kun jouluna -08 tutustuin enneagrammiin. Oudosta nimestään huolimatta kyseessä ei ole horoskoopin kaksoissisar, vaan yksinkertaisesti persoonallisuusteoria, joka perustuu ihmisten selviytymisstrategoihin ja niihin pohjaaviin toimintamalleihin. Minua tämä on auttanut valtavasti. Se, kun tajusin tyyppini silloin jouluna kuusi vuotta sitten, oli valtavan valaiseva hetki: kirjassa, jota luin, oli sanoitettu elämässäni toistuvia kuvioita ja syitä niiden taustalla, vaikken ikinä itse ollut osannut pukea niitä sanoiksi päinkään. Siitä saakka enneagrammi on ollut korvaamaton apu matkalla itseni ymmärtämiseen.

Sitten tulikin jooga, syksyllä -09, "sattumalta" juuri ennen kuin jalkaan tuli rasitusvamma enkä voinut enää juosta. Äitini sanoin: jooga opettaa hengityksen merkityksen; ensimmäinen askel oikeasti tietoiseen läsnäoloon. Samalla se oli jotenkin silta fyysisyydestä henkisyyteen, ei niin, että olisin siirtynyt edellisestä jälkimmäiseen, vaan ne alkoivat yhdistyä. En enää pelkästään huolehtinut "myös" fyysisestä hyvinvoinnistani, vaan fyysisellä toiminnalla oli myös henkinen puoli.

Luonnollinen seuraava askel oli meditaatio. Olin kokeillut sitä jo -09, mutta koen meditoinnin todella alkaneen kesällä 2010, kun olin joogaretriitillä. Syksyllä aloin todella saada jutusta kiinni - jälleen kerran "sattumalta" juuri ennen kuin olkapääni kipeytyi enkä voinut enää joogata. Meditointi mahdollistaa todellisen katsomisen oman itsensä sisään ja niiden asioiden kuulemisen ja hyväksymisen, mitä sieltä nousee.

Sitten tuli ortodoksinen kirkko. Jouluna 2010 teki mieli mennä joulukirkkoon, ortodoksinen veti puoleensa, ja sille tielle jäin. En ollut tiennyt tarvitsevani uskonnollista yhteisöä, mutta kaikki, mitä olen sieltä saanut, on ollut valtavan merkittävää. Oman paikan löytyminen on mahdollistanut hengellisen elämän syvenemisen tavalla, jota en olisi aiemmin osannut kuvitella. Ortodoksiset rukoukset ovat ihmeen luonnollisesti solahtaneet osaksi elämää meditoinnin ja joogamantrojen lomaan. Liityin kirkkoon keväällä -12, ja koen siellä voimakasta kotona olemisen tunnetta.


Tuon jälkeen "lääkkeiden" erittely muuttuukin hieman hankalammaksi, kun aletaan puhua lähimenneisyydestä. Täytyy vielä hieman tarkastella viime vuosia sillä silmällä.

Kaikki nämä asiat - luonnossa olo, Ghana, juoksu, enneagrammi, jooga, meditaatio ja kirkko - ovat elämässäni edelleen, ja jatkuvasti lääkkeinä minulle paranemisessa,


Listahan on lähestulkoon pieni elämäntarina.

Seuraavaksi ajatuksissani olisi, että kirjoitan kokonaisen blogitekstin jokaisesta osa-alueesta erikseen.

Vapaus seikkailla

Minulla oli aina tunne, että Ghanassa olen vain jotenkin määrittelemättömästi onnellisempi. En osannut selittää sitä. Ajattelin, että Ghana vain "sopii minulle". Kun joku kysyi, mitä Ghanassa on sellaista, mitä elämässäni ei täällä ole, en osannut sanoa muuta kuin sen kiireettömyyden. Ja kuitenkin olin jo täälläkin saanut elämäni tehtyä oman rytmini mukaiseksi eikä pelkäksi kiireessä juoksemiseksi. Ajattelin, että kyse on vain jostain hämäräperäisestä tunnelmaseikasta, jolle en voi mitään ja jota ei pysty sanoittamaan.

Viime lauantaina kertoilin ystävälleni (Karhunkaatajalle!) viimeaikojen kuulumisia. Nauroin itsekin ääneen hauskoille tarinoille, joita (uusienkin) ystävien kanssa mennessä ja tehdessä oli tapahtunut ihan tuosta vain. Selitin jotakin tapahtumaketjua ja löysin itseni sanomasta: "Se oli vaan niin hassua, ihan random juttuja, sellaista mitä ei ikinä osaisi kuvitella kun aamulla nousee ja lähtee päivään... Mun elämä on joskus ollut tuollaista, mutta ei pitkään aikaan... Joskus kauan sitten jossain... Niin - Ghanassa!"


Jep. Ghanassa suuri osa elämän ihanuutta oli se, että jokainen päivä oli seikkailu. Mitä vaan saattoi tapahtua. Ääriesimerkkejä löytyy esim. Kumasin seikkailulta, jolloin kaiken muun muassa minua ja ystäviäni pyydettiin musiikkivideolle, hoidimme suuren luokan shoppailurupeaman penkillä istuen, ja yhden (pitkän) trotromatkan aikana kuulimme radiosta presidentin kuolleen ja sitten seuraavan jo vannovan virkavalaa. Mutta seikkailuja ei tapahtunut pelkästään erikoistilanteissa kuten reissuilla. Jos lähti aamulla ostamaan lähikiskalta tomaatteja, saattoi päätyä kiertelemään naapuruston kujia, joilla ei ollut ikinä ennen käynytkään, ja juttelemaan tuntemattomien kanssa, joista tulikin sitten ystäviä.

Olen aina ajatellut, että Ghanassa tuollainen nyt vain on mahdollista, koska siellä ei ole sellaista raudanlujaa systeemiä, joka yhtenäistää asiat. Trotrot hajoavat tienposkeen, joutuu aina odottelemaan jotain (ja siinä välissä ehtii sattua miljoona asiaa) ja sitten tietysti kulttuuri, jossa jutellaan tuntemattomille, mahdollistaa jatkuvat uusien ihmisten kohtaamiset. Suomessa tuollaista ei vain käy. 

Nyt tajuan, ettei se riipu pelkästään noista seikoista. Ghanassa on oma yhteiskuntansa ja omanlaisensa systeemi. Paikalliset ovat tottuneet siihen ja heillä on siinä oma paikkansa, mutta minulle kaikki on uutta. Pystyn hyvin avoimesti ottamaan kaiken uuden vastaan, koska minulla ei ole valmista mallia siitä, miten elämän siellä kuuluu muotoutua. Ja lisäksi - tämä on minusta erittäin merkittävää - minulla ei Ghanassa ole omaa, vakiintunutta paikkaani yhteiskunnassa ja systeemissä. Olen ulkopuolinen, ja siten vapaa elämään hyvin impulsiivisesti, tarttumaan tilaisuuksiin ja ottamaan kaiken vastaan, ilman yhteiskunnan asettamia rajoitteita siinä määrin kuin Suomessa. Jos asuisin Ghanassa pysyvästi, asettuisin pikku hiljaa tiettyyn paikkaan yhteiskunnassa ja minulle muotoutuisi tietty tapa tehdä asiat. Veikkaan silti, että veisi pitkän ajan, ennen kuin kaikki alkaisi tuntua yhtä arkiselta kuin Suomessa - jos koskaan. Olisin kuitenkin siellä aina ulkopuolelta tullut ja siten hitusen vapaampi.

Another unexpected adventure....

Olenko siis Suomessa, tähän systeemiin syntyneenä ja juurtuneena, tuomittu elämään tutuissa uomissa ja vähän tylsempää, joskin turvallista elämää? Niin olen tainnut koko ajan olettaa, vaikka en olekaan osannut sitä oikein sanoittaa. Elämäni täällä on tuntunut valmiiksi käsikirjoitetulta tai ainakin luonnostellulta silloinkin, kun olen tehnyt omia ratkaisujani ja kuunnellut itseäni. On vain niin selkeä valmis malli kaikkeen, siihen, miten asiat menevät ja hommat hoidetaan.

Mutta ei. Minua ei ole tuomittu jämähtämään siihen malliin.

Jotakin on tapahtunut. Jotain, joka on saanut hassuja asioita tulemaan vastaan, hauskoja tilanteita muodostumaan yllättäen, niin että tajuan: "Tällaistahan oli viimeksi Ghanassa!"

Olen alkanut vapauttaa itseäni. Vapautua juuri niistä malleista ja muoteista ja normeista, joiden mukaan asiat "kuuluu" tehdä. Olen aina luullut, ettei niin voi tehdä, koska se olisi vain ihan kauheaa ja väärin ja maailmanloppu ja koska, Timo Soinin tyyliin, no kun ei voi! Mutta en minä ole mikään Timo. Ja ihanaa tässä on se, että niiden muottien rikkominen ei oikeastaan riko mitään. Se ei ole yhtään väkivaltainen ja kauhea tapahtuma. Päin vastoin, se on palaamista omaan itseen, pehmeää ja hyvää, ei ollenkaan vaarallista, vaikka se siltä näyttäisikin.

Kyse ei ole mistään maailmoja järisyttävistä kapinatoimista, vaan aivan pienistä asioista. Minulle ne ovat asioita, joissa koen, että on joku määrittelemätön odotus jonka mukaan minun pitäisi toimia, mutta kun kuuntelen itseäni, löydänkin tuosta epämääräisestä odotuksesta milloin minkäkin verran poikkeavan, oman tapani toimia, tai vain olla.


Tällä hetkellä ne asiat, jotka pystyn sanoittamaan, ovat

Ei tartte ottaa niin vakavasti. Olen tajunnut, että minulla on (huolimatta innostuvasta ja heittäytyvästä ulosannistani) taipumus usein miettiä, että mitä tästä nyt seuraa ja mihin tämä nyt johtaa, ja tämän takia joko jättää tekemättä asioita tai pilata niiden tekeminen itseltäni ottamalla ne vain ihan liian vakavasti. Tai toisin päin: joskus yritän väkisin tehdä asioita, jotka tuntuvat perustelluilta, vaikka minusta ei oikeastaan tunnu siltä. Mutta kun totuus onkin se, ettei tässä hetkessä voi vielä tietää, mitä seuraa ja mihin johtaa. Joten oikeastaan voi vain kuunnella, miten juuri nyt sisimmässään haluaa menetellä, ja antaa asioiden vain tapahtua - ja uskaltaa jättää tekemättä sellaista, mikä ei tunnu itselle hyvältä.

Naisellisuus omana itsenäni. Olen aina kokenut olevani jonkin verran naisellinen, mutta että naisellisen minun on oltava rauhallinen, pehmeä, kiltti, tunteellinen... Ja sitten, kun läpi tulevat olennaiset luonteenpiirteeni: rempseys, kovaäänisyys, voimakastahtoisuus, levottomuus ja niin edelleen, olen kokenut, että niiden kanssa en voi olla naisellinen. Yhteiskunnassamme edellä mainitut ominaisuudet ja se tietynlainen hetkessä eläminen / kevyesti ottaminen ovat ns. sallittuja miehelle, ja toki tietyssä määrin naisellekin, mutta ne eivät yhdisty mielikuvaan naisellisuudesta. Mutta minun uusi naisenergiani kumpuaakin juuri noista ominaisuuksista ja on vahvasti sidoksissa niihin. Olen kaikkea tätä ja olen Nainen. Vitsi miten siistiä. Ja jotenkin vain se oman itsen vapauttaminen vapauttaa myös ottamaan asioita vastaan. Elämä tapahtuu minulle, kun olen todella minä.

Ja sitten: Uskaltaa haluta uutta. Minun on usein vaikea ylipäätään uskaltaa haluta, kysyä itseltäni, mitä minä tahdon, ei järjellä perusteltuna vaan sisältä päin katsottuna. Nyt minut on temmattu mukaan uskaltamaan oikein huolella. Ystäväni Kanerva haastoi minut kirjoittamaan sata asiaa, joita haluaisin elämässä kokea tai tehdä. (Lista on vielä kesken...) Aiheesta keskustellessa muistin jostain lukemani lainauksen:

Do you want to have something you've never had?

Then do something you've never done. 

No niinpä. Tämän totuus kolahtaa minulla jonnekin hyvin syvälle. Ja jotta voisi tehdä jotain uutta, täytyy uskaltaa kysyä itseltään, mitä uutta minä haluaisin tehdä. Ja sitten - uskaltaa tehdä. Ottaa vastaan.

Ystäväni Kolibri muotoili asian joskus tosi hyvin. "Musta tuntuu, että ihmiset kysyy itseltään 'Mitä mä haluan? ...siis näissä ja näissä rajoissa'." Mutta mitä, jos uskaltaisikin kysyä itseltään, mitä minä todella haluan - en järjellä perusteltuan, vaan syvällä tunnetasolla - ilman mitään annettuja raameja? Mitä, jos uskaltaisi olla vähättelemättä tai kavahtamatta sitä, mitä vastaukseksi saa?

En tarkoita, että kaikkien pitäisi haluta maailmanympärimatkalle. On hyvä olla onnellinen ja tyytyväinen siihen, mitä on. Mutta on uskallettava jatkuvasti kysyä sisimmältä itseltään, mistä haaveilee ja mitä kaipaa. Ne voivat olla aivan pieniä asioita. Tai sitten jotain suurempaa. Sitä ei voi tietää ennen kuin kysyy. Juuri siitä varmaan pohjimmiltaan onkin kyse: elämän hallitsemattomuudesta. Mitä, jos kaipaankin jotain muuta, kuin mitä suunnittelin? Tai jos otan elämän vastaan sellaisena kuin se on, ja se tuo jotain muuta kuin odotin? 

Ympyrä sulkeutuu. Ghanassa tuo hallitsemattomuus on, varmaan varsinkin turvallisista länsimaista tulevalle ulkopuoliselle, voimakkaammin nähtävillä kuin täällä raudanlujan systeemin turvallisessa otteessa. Siinä taas yksi selitys seikkailujen tapahtumiselle: siellä tajuaa elävänsä hallitsemattomassa maailmassa ja voi (halutessaan) nauttia siitä.

Mutta kaikkialla se on yhtä totta. Elämää ei voi hallita, ja jos uskaltaa päästää irti siitä puristuksesta että turhaan yrittää, voi alkaa ottaa vastaan. Elämää ja omaa itseään, sellaisina kuin ne ovat.


Ja jokainen päivä voikin olla hauska ja yllättävä seikkailu.

Toimiva suhde

Jatkoa edelliseen: Miettiessäni ammattivalintaani eksyin vanhaan blogiini, josta löysin tämän aihetta käsittelevän tekstin. Liitän sen nyt tähän, se kuvaa edelleen aika hyvin suhdettani elämänkumppaniini Kasvatusalaan.

7.6.2011: SUHTEITA

Kauan sitten kirjoitin silloiseen livejournaliini tiettyjen rakkaussuhteiden vaikeudesta. Nyt on tullut aika jatkaa aiheesta.

Tuolloin erittelin ennen kaikkea erästä silloista erittäin merkittävää suhdetta: sellaista, joka oli todella kiihkeä ja tunnetta täynnä, mutta myös järkyttävän vaikea, jatkuvaa ristiriitaa ja tappelua. Hänen nimensä oli Musiikki. En silloin osannut päättää, haluaisinko yrittää elää hänen kanssaan tosissaan, vai pitäisikö meidän yrittää vain olla ystäviä.

Mainitsin silloin myös nuoruudenihastukseni Teatterin. Hän oli vaarallisen viettelevä, mutta loppujen lopuksi meillä ei kuitenkaan kolahtanut kunnolla syvemmällä tasolla, ja tajusin varsin varhain, etten voisi elää hänen kanssaan tosissani.

Sitten oli vielä Kasvatusala. Hän oli se turvallinen, varma valinta. Tarinamme oli alkanut ystävyydestä ja luisunut pikku hiljaa seurusteluksi ja kohti vakavampaa sitoutumista. En kuitenkaan ollut varma, rakastinko häntä todella sillä lailla, että voisin olla hänelle uskollinen lopun elämääni.

Nyt on tullut aika katsoa, KUINKAS SITTEN KÄVIKÄÄN?

Minä valitsin Kasvatusalan. Lupauduin hänelle, ja me niin sanotusti muutimme yhteen. Musiikin kanssa päätimme yrittää ystävyyttä, vaikka se hieman katkeralta maistuikin. Hän oli joka tapauksessa se ensimmäinen todellinen rakkauteni. Teatteriala oli nuoruudenihastukselle soveliaaseen tapaan kadonnut elämästäni aika lailla kokonaan.

No, Kasvatusala ja minä emme ehtineet elää vakavassa suhteessamme kovinkaan pitkään, ennen kuin minua alkoi ahdistaa, niin kuin tuppaa käymään, jos tekee järkiratkaisuja... Vaikka vakuutin itselleni, että tämä oli se oikea valinta, olin onneton. Kävi niin kuin helposti käy: karkasin toisen matkaan.

Minulla ja Vapaaehtoistyöllä oli intensiivinen vuosi yhdessä. Toki tiesin alusta alkaen, ettei hän ollut sitoutuvaa tyyppiä, ja ehkä siksikin pystyin nauttimaan yhteisestä ajastamme niin täysillä. Rakastin häntä valtavasti, ja hän sai minut näkemään itseni sellaisena kuin todella olin.

Ja jälleen seurasi tyypillinen kuvio: palasin Kasvatusalan luo kotiin ja hän otti minut vastaan nuhteitta. Jatkoimme yhteistä elämäämme tuttuun ja turvalliseen tapaan. Edelleenkään se ei kuitenkaan maistunut yhtä makealta kuin olin toivonut.

Musiikin kanssa kävi myös niin kuin ehkä oli ennustettavissa: ystävyys ei ollut täysin tyydyttävä ratkaisu. Vietimme kyllä edelleen paljon aikaa yhdessä ja toki olimme läheiset, olemmehan tunteneet toisemme aina. Ulkopuolinen ei kuitenkaan olisi nähnyt sitä, miten pikku hiljaa etäännyimme toisistamme. Huomasin sen kyllä, mutten osannut auttaa asiaa.

Pari vuotta vierähti, asiat eivät juuri muuttuneet. Lopulta viime keväänä tajusin, että minä ja Kasvatusala olimme tuhlanneet potentiaaliamme yhteiseen elämään rakentamalla sitä vääränlaiselle pohjalle. Istuimme alas miettimään, ja päätimme yrittää muuttaa suhdettamme hieman toisenlaiseen suuntaan.

Se toimi. Yhtäkkiä näin hänestä taas sen puolen, johon olin alun perin rakastunut. Tajusin ilahtuneena, ettei suhteemme sittenkään ollut - sen ei tarvinnut olla - pelkkä järkiratkaisu, vaan välillämme oli ja on aitoja tunteita, jotka kyllä kukoistavat, kun muistamme olla rehellisiä itsellemme emmekä yritä teeskennellä ja mahtua muotteihin, jotka eivät ole meitä varten.

Jollain tapaa tämä uusi, vapautuneempi suhteemme teki kaikesta muustakin helpompaa. Musiikki käveli takaisin elämääni ja sai minut ihmettelemään, miten ikinä olin voinut päästää hänet niin kauas. Nyt, kun Kasvatusala ja minä olemme niin sanotusti vähän vapaammassa suhteessa, Musiikille on jälleen tilaa elämässäni. Ja viimein tajuan: meidän ei tarvitse mennä naimisiin ja sitoutua toisiimme täysin, muttei myöskään tyytyä pelkkään ystävyyteen. Meidän suhteemme on tarkoitus pysyäkin määrittelemättömänä, ihastuttavana tunteiden sekamelskana, meidän on saatava rakastaa toisiamme juuri niin hurjasti kuin rakastamme, tarvitsematta tehdä siitä virallista. Ja yhtäkkiä huomaan kiitollisena, että nykyiselle puolisolleni Kasvatusalalle tämä järjestely sopii oikein hyvin; hän ei ole lainkaan mustasukkainen, sillä nyt olen myös hänen omana itsenäni, jollaisena hän minusta välittää.

Huvittavaa on se, että välillä törmään väentungoksessa Teatteriin, joka luo minuun pitkiä katseita. Ehkä joskus vielä kohtaamme ja vietämme yhdessä hetken tai pari. Nuoruudenihastusten kanssa voi joskus käydä niin.

Vapaaehtoistyöllä ja minulla on jo suunnitteilla seuraava yhteinen matka, jonka Kasvatusala suvaitsevana puolisona hyväksyy ongelmitta. Toivon, että siitä tulee yhtä romanttinen kuin edellisestä. Itse asiassa se on paljon kovempi pala Musiikille, jonka on vaikea kestää sitä, että vietän pitkän intensiivisen jakson jonkun muun kanssa, sillä se vie paljon aikaa pois häneltä ja minulta.

Olen siis hyväksynyt sen, että näissä suhteissani minun ei tarvitse yrittää olla uskollinen yhdelle koko loppuelämääni. Kaikki rakastajani hyväksyvät sen ja ovat valmiit jakamaan minut, sillä se ei vähennä rakkauteni arvoa kehenkään heistä.

Kasvatusala ja minä olemme suosiolla päättäneet viettää kesät erillään, joten aikaa jää yhteiselle lomalle Musiikin kanssa. Se onkin suosikkihetkiäni vuodesta. Hän on vain jotain niin erityistä.

Ai niin, ja kesäisin harrastan myös kuumaa flirttiä hauskan ja seksikkään Ravintola-alan kanssa. Kesän lopussa olemme kumpikin kuitenkin aina jo ihan kyllästyneitä siihen ja palaamme mielellämme omien kumppaniemme luo.

Oikealla alalla?

Siskoni Kultapilli sai yllättäen uuden, tosi hyvän työpaikan. Ala on kulttuurituottamista, johon päin siskoni onkin ollut kallellaan jo pidemmän aikaa. Minusta on ihan mieletöntä, että pikkuruinen siskoni, joka silmissäni on hädintuskin ylioppilas, aloittaa sen ihan vakavasti otettavan työelämän, ja vielä aivan mahtavassa työssä. Ihailen häntä suuresti!

Siskon uutinen sai kuitenkin aikaan myös toisenlaisen reaktion. Huomasin tuntevani epämäärästä kateudentapaista. Istuin alas ja aloin kelata vyyhtiä auki. Siitä paljastui seikka, joka on ehkä yllättävä ja kuitenkaan ei: löysin tunteen siitä, että siinä, missä sisko aloittaa tosi mageessa työssä, niin minä tässä olen vain valmistumassa joksikin opettajaksi. 


Vai niin. Roikuttuani OKL:ssä kahdeksan vuotta (tai yhdeksän, jos poissaolovuosi lasketaan), oltuani siinä välissä vuoden vapaaehtoistöissä, vuoden resurssiopettajana, vuoden iltapäivähoitajana ja puolitoista luokanopettajana sekä tehtyäni lukuisia sijaisuuksia; tehtyäni kandidaatintutkinnon, todella antoisan harjoittelun ja puolet gradusta, kokonaisen suomen kielen sivuaineen ja puolikkaan kirjallisuutta, ja ollessani nyt toivon mukaan vain yhtä kevättä vaille kaksoispätevä - kaiken tämän jälkeen olen yhä sitä mieltä, että mä vain valmistun joksikin opeksi. 

Tunne juontaa juurensa siihen, millaisesta perheestä tulen. On aika yleinen tarina, että vanhemmat odottavat lapsilta järkeviä valintoja ja oikeaa ammattia, ja lapset sitten kipuilevat sen kanssa, että haluavatkin tehdä taidetta. Meillä se on toisin päin. Meidän perheemme oli muusikkoperhe. Kukaan ei koskaan vaatinut minulta tai siskoiltani muusikkoutta, mutta perheen ilmapiiri oli väkisinkin se, että muusikkous oli hyvä asia ja tavallaan olisi ollut se automaattinen, helppo ratkaisu - tarkoittivat vanhemmat sitä näin tai eivät. Jos ei musiikkia, niin olisi ollut luontevaa valita ainakin jotain kulttuuria. Ja aivan toisenlaiseen työhön suuntautuminen oli meidän perheessämme se poikkeus.


Olen itse jo aika varhain tajunnut, etten halua soittaa ammatikseni. Ei minulla ollut tarpeeksi motivaatiota sellaiseen elämään. Varsin pian tajusin myös - jälleen itse - että huolimatta teatteriharrastuksesta ja sen sellaisesta ei minua kiinnostanut myöskään se ala ammattina, työnä. Eikä kauaa mennyt siihenkään, kun hyväksyin, ettei laulu ammattina motivoi minua sen enempää kuin soittokaan olisi innostanut. Olen kokeillut myös kulttuurituottamisjuttuja erittäin pienimuotoisesti kesätyönä, ja joskus leikitellyt ajatuksella, että sellainen työ voisi olla kivaa. Ja tullut siihen tulokseen, että en kuitenkaan haluaisi tehdä sitäkään työkseni, ammatikseni.

Aivan itse minä hahmotin sen tosiseikan, että haluan tehdä käytännönläheistä työtä, jossa tunnen tekeväni jotain ja joka liittyy ennen kaikkea ihmisiin. Aivan itse työn kautta kokeiltuani havaitsin, että minulla taitaa olla jonkinlainen kutsumus toimia opettajana. Aivan itse kävin läpi senkin, että ei, en halua soiton- tai laulunopettajaksi tai edes peruskoulun musiikinopettajaksi. Itse, itse, itse minä kovan pohdiskelun, kokeilemisen ja monien oivaltamisten  kautta olen löytänyt sen tosiseikan, että haluan olla luokanopettaja ja äidinkielenopettaja. Se on minun alani, jossa koen olevani omimmillani, jossa viihdyn ja jossa mielestäni minulla on myös edellytykset olla aika hyvä.


Ja kaiken tämän itse oivaltamani jälkeen väheksyn silti valintaani, koen, että ammattini on jotenkin huonompi kuin siskon, tai jonkun muun kulttuurialan valinneen. Totta kai järki sanoo, ettei se näin ole. Voin olla iloinen ja ylpeä siitä, että olen löytänyt sen, mihin sovin ja mistä pidän. Voin iloita siitäkin, että olen osannut tehdä omat ratkaisuni, enkä ole mennyt sen virran mukana, joka minun lähtökohdistani olisi ollut helppo ja luonteva ratkaisu.

Kuitenkin uskon, etten ole ainoa, joka omat ratkaisut tehtyään kipuilee sen kanssa, ettei istu "odotuksiin". Olen ihan varma, etteivät vanhempani tai perheeni pidä minua mitenkään huonona, eivätkä he ole koskaan vähätelleet uravalintaani. Onhan opettajan ammatti Suomessa hyvinkin arvostettu. Puhunkin nyt sellaisista odotuksista, jotka ovat pinnan alla ja jolle hyväätarkoittavaakaan vanhempi ei oikein voi mitään. Siitä, mikä on käsitys luontevasta ja "oikeasta", kun se muodostuu ihan vain sen perusteella, miten asiat ympärillä ovat. Kulttuuriperheessä syntyy käsitys siitä, että sellainen ala on hyvä ja luonteva tapa elää.

Esimerkki: äitini innostui yhtäkkiä kerran selittämään minulle, että minun pitäisi tehdä jotain, missä saan käyttää luovuuttani. Hän oli keksinyt, että voisin vaikka kouluttautua (teatteri)ohjaajaksi. Mikäs siinä, ihan kiva idea ja näkemys, ja hauskaa, että hän ajatteli minusta tulevan hyvä ohjaaja. Mutta ei minulla tuolloin ollut mitään suurempaa motivaatiota vaihtaa yhtäkkiä alaa ja hakea ohjaajakoulutukseen. Miksi en voisi käyttää luovuuttani myös opettajan työssä? Ja sitäpaitsi, eihän työ määrittele minua - työaikojen ulkopuolella voin tehdä ihan mitä ikinä luovaa toimintaa ikinä haluan. Lisäksi kukaan ei pakota minua työskentelemään opettajana loppuelämääni. Jos joskus tempaudun mukaan johonkin "luovaan projektiin" niin mikäs siinä. Mutta jostain syystä äitini oli kokenut huolta siitä, etten saa "toteuttaa luovuuttani". Varmasti hän tarkoitti pelkkää hyvää, eikä tuo nyt erityisen ahdistava kokemus ollutkaan - mutta tällaisista pienistä asioista koostuu se ilmapiiri, jossa tuntuu vaikealta selittää, että minulla voi oikeasti olla ihan yhtä intohimoinen palo opettamiseen kuin jollakulla on teatterin tekemiseen.


Kultapillin työ sai minut loppujen lopuksi muistuttamaan itseäni siitä, että olen kulkenut omanlaistani tietä ja että voin olla siitä hemmetin ylpeä. Ihan yhtä ylpeä kuin muusikko on urastaan tai lakimies omastaan. "Tavallisenkin" työn valitseminen voi olla jopa repäisevä ratkaisu silloin, kun tuntuisi oikealta ja oletetulta valita jotain muuta. Ja loppujen lopuksi kaikessa on kyse siitä, että on rehellinen itselleen. On mahtavaa, jos voi valita sellaisen alan, josta itse on innoissaan ja johon sopii.

Jos kaikki menee hyvin ja valmistun kesään mennessä, aloitan toivon mukaan syksyllä työt. Toivon, että tämä vuosi tulee olemaan innostava ja inspiroiva työn suhteen, niin Kultapillille kuin minullekin, ja että me molemmat voimme kokea niitä pieniä hetkiä, kun tuntee olevansa juuri oikealla alalla.