Näytetään tekstit, joissa on tunniste muistot. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste muistot. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 12. lokakuuta 2014

Syksystä, matkasta, valosta ja haluamisesta

Aikoinaan pidin syksystä, rakastin sitä jopa. Viimeiset kolme vuotta syksyt ovat kuitenkin olleet jotenkin todella raskaita ja valon vähentyessä ulkopuolelta se on tuntunut hiipuvan myös sisäpuolella. Ja on tuntunut, ettei asialle voi mitään, että näin se nyt vain on.

Lähipäivinä olen huomannut nauttivani syksystä ensi kertaa vuosiin. Tarkemmin sanottuna edellinen kerta oli vuonna 2010. Sen jälkeen tapahtui jotain. Mitä?

Kuinka ollakaan, nyt tajuan, ettei syksyn (ja talven) kokeminen raskaana ole riippunut mitenkään syksystä itsestään, ei siitä ulkopuolisen valon vähenemisestä. Se on riippunut ihan muista asioista.


Olen tässä kulkenut sitä samaa matkaa, jonka aloitin meditoimalla kesäkuussa. On ollut yllättäviä käänteitä, kuoppia ja tosi raskaita mäkiä. Ja sitten on ollut niitä hetkiä, kun tajuaa yks kaks tulleensa sen kulloisenkin nyppylän päälle, ja ympärillä aukeaa yhtäkkiä valoa ja avaruutta. No, kukkuloilta on rymistelty alas milloin mihinkin tyyliin, mutta voitte uskoa, että ne hetket kun pitkästä aikaa näkee selkeästi eri suuntiin ja sen maiseman kauneus pysäyttää totaalisesti, saavat uskomaan, että kaikessa on paljon luultua enemmän järkeä.

Olen myös muistellut menneitä. "Luku"vuosi 2010-2011 (siis kesästä kesään) oli valoisa. Olin monessa merkityksessä auki kaikelle ja nautin asioista sellaisina kuin ne olivat. Pystyin hyväksymään asiat. Ei se mikään maailman helpoin vuosi ollut. Siihen kuului muun muassa kipeä ero pitkästä ihmissuhteesta, mutta silloinkin tiesin heti asian tapahtuessa, että sen täytyi tapahtua, se kuului suunnitelmaan (vaikkei ehkä minun suunnitelmaani).

Syksyllä 2011 kaikki oli kuitenkin taas toisin. Erinäisiä asioita oli tapahtunut, ja vasta nyt alan ymmärtää niiden vaikutukset elämässäni. Menin kiinni. Päähäni tuli lista asioista, joita halusin. Ja nyt väitän, että sen listan takia en pystynyt rakastamaan syksyä. Koska elämää ei voi rakastaa sellasena kuin se on niin kauan, kuin on kiinni siinä omassa listassaan siitä, millaista elämän "pitäisi" olla.


Älkää käsittäkö väärin. On hyvä, että haluamme: on hyvä että on unelmia, joita kohti haluamme kulkea, jotka pitävät meidät elossa, pistävät veren kiertämään. Mutta siinä vaiheessa, kun kiinnitymme siihen, Mitä Asioita Minä Haluan, kaikki menee pieleen. Koska elämä ei vain mene niin. Se antaa, ja jos ei ole valmis ottamaan vastaan, kaikesta tulee kurjempaa.

Esimerkki: kuvittele, että unelmoit tietynlaisesta työstä. Hyvä! Unelma pitää sinut liikkeellä. Mutta sitten, jos tietystä työstä tulee kuva johon takerrut, mikään muu ei enää kelpaa. Sinulle saattaa tulla monia mahdollisuuksia monenlaisiin töihin (tai muihin vaihtoehtoihin), joista jokin voisi olla se, mikä tekee sinut niin onnelliseksi kuin ikinä voit tulla. Et huomaa näitä mahdollisuuksia etkä tartu niihin, jos takerrut kuvaan siitä, mitä Sinä Haluat.

Minä siis väitän, että koska takerruin listaan haluamistani asioista, en nähnyt sitä, mitä minulle tarjottiin: syksyn kauneutta ympärilläni, esimerkiksi. Tuon seuraavan vuoden mittaan koin kyllä paljon hyvää, mutta myös kartutin listaa haluamistani asioista. Siitä seurasi paljon sellaista, jonka ilmiselvästi täytyi tapahtua, jotta tajuaisin muutamia tosiseikkoja elämästä. Mutta joka myös aiheutti itkua ja hampaidenkiristystä paitsi minulle, myös muille ihmisille ympärilläni.

Ja nyt syksy tuntuu taas hyvältä. Se ei määritä oloani, koska onnellisuuteni ei riipu siitä, mitä on ulkopuolella. Sen ei tarvitse riippua. En kuvittele, että nyt kun olen (taas) tajunnut tämän, kaikki olisi täydellisesti tästä ikuisuuteen, hallelujaa hallelujaa aamen aamen ainiaan. Kaikki on hyvin nyt. Se riittää.



A lesson is repeated until it is learned.



Kaikki tämä alkoi siitä, kun vuonna 2006 tajusin, että elämä ei jotenkin tunnu täydeltä; että koen olevani irrallani kaikesta, kuin minun ja maailman välissä olisi kelmu. Silloin päätin alkaa ottaa selvää siitä, mikä tekee elämästä todellista. Sitä seurasi kaikki. Ghana, Jumala, liikunta, jooga, meditointi, ortodoksinen kirkko. Ja kaikki muu. Mutta nyt takaisin tuohon syksyyn 2006: silloin yksi ensimmäisiä asioita, joka auttoi minua tuntemaan olevani aidosti elossa, oli luonnossa oleminen. Päästessäni ulkoilmaan ja pois kaupungin häkistä pystyin olemaan läsnä, tunsin että asiat olivat todellisia. Muistan, kuinka silloin haaveilin elämästä, jossa saisi joka päivä kokea luonnon kauneuden, olla sillä lailla osa maailmaa. Se tuntui utopistiselta, asuinhan Helsingin keskustassa. Nyt tajuan, että haave oli kuitenkin hyvin luonteva, olihan luonnossa oleminen se ensimmäinen ja silloin ainoa asia, jonka olin löytänyt vastaukseksi kysymykseeni, mikä tekee elämästä todellista.

Nyt käyn Watsonin kanssa ulkona joka päivä. En asu enää keskustassa, ja vaikken ole lähtenyt kauas, en mihinkään landelle maantien varteen, huomaan, että tämä riittää. Kuljen pudonneitten lehtien läpi, joita lapseni riemuissaan osoittelee, ja leikkipuiston laidalta tuijotan sumuiselle taivaalle, jossa linnut lentävät. Olen tässä, olen ilman kiirettä, ja kaikki on todellista.

Okei sori, meni vähän puutalobloggauksen puolelle, mutta you get the point.


Syksyä rakastin jo silloin alun perin, ennen kuin halujen lista sotki asiat. Talveen olen suhtautunut ristiriitaisesti, vaihdellen. Kevät on näistä pisimpään ollut minulle vaikea. Mutta nyt uskon, että kun sisäpuolella valo lisääntyy, sen väheneminen ulkopuoleltakaan ei välttämättä niin paljon haittaa.

Katsellaan.

lauantai 15. helmikuuta 2014

Outolempi: Räppiläppä

Ihan kuin se ei riittäisi, että jostain syystä en voi vastustaa Gandalf-vitsejä ja Kauhea Kankkunen -trilogiaa. Minulla on myös kolmas kumma rakkaus, ehkä oudoin kaikista. Jo yli kymmenen vuotta olen rakastanut hiphop/rap -aiheista huumoria. Ja siis äärimmäisen käytäntöpainotteista sellaista. Olisin varmaan ollut edellisessä elämässä räppäri, jos rap olisi tarpeeksi vanha musiikinlaji, jotta olisin ehtinyt kuolla ja syntyä uudestaan. Oliko vuonna -84 jo kunnon räppiä ja jengitaisteluja, joissa edellinen minäni olisi voinut kuolla? Tuskin.

No niin, asiaan. Niin uncoolia kuin se saletisti onkin, aion tehdä juuri sen, mitä ensimmäisen kappaleen perusteella pelkäsit: kertoa koko surullisenhuvittavan räppi-historiani.


Se alkoi lukiossa. Suomenkielinen räppi oli juuri lyönyt läpi ja oli naurettavinta mitä tiesin. Siitä huolimatta (tai juuri siksi) tein kaverilleni juurikin oman räpin, jolla kannustin häntä kertomaan tunteistaan ihastukselleen. Se perustui niiden kahden silloin pinnalla olevan suomiräppärin biisiin Kelaa sitä ja siinä oli ties kuinka monta säkeistöä. Muistan siitä yhä otteita:

Toi olkaa jo olla aika noloo
sun pitää vaa tarttuu sen ... kätee

Seuraava mahdollisuus räppäilyyn koitti uuden harrastukseni, larppauksen, parissa. Nyt seuraa monta nolonkuuloista juttua putkeen mutta huomatkaa kaksi asiaa: 1) itseironinen suhtautumiseni 2) MINULLA OLI HELKKARIN HAUSKAA.


Eli, minä ja Wanha Hyvä Ystäväni (okei, tuolloin vielä aika uusi ystävä) saimme päähämme mennä Harry Potter -maailmaan sijoittuvaan larppiin pelaamaan keitäs muita kuin Harrya ja Ronia. Kaveri oli Harska, minä Ron. Intellektuelleina nuorina ilmaisutaitolukion opiskelijoina keksimme hieman soveltaa hahmojamme. Harrysta ja Ronista tuli räppäyksen harrastajia. Kuinka ollakaan, Ron oli ilmeisesti jonkinlainen primus motor ja Harry kerrankin sidekick. Teimme peliä varten oman laadukkaan räpin, joka räppäyksen hengelle uskollisena oli juurikin v*ttuilutarkoitukseen tehty, eli haukuimme siinä Harryn arkkivihollista, Draco Malfoyta.

Esitimme pelissä räpin Dracolle. Se perustui Bring it on -elokuvan soundtrackilla olevaan kappaleeseen U.G.L.Y. (tekijänä tuntematon duo Daphne&Celeste), eikä kyseinen biisi vaatinut juurikaan muita muutoksia kuin että laulamisen sijasta huusimme sanat aggressiivisella räppimeiningillä. Dracoa onneksi larppasi kaverimme, mutta sen sijaan Hermionena oli aivan uusi tuttavuus. Jostain (melko käsittämättömästä) syystä hänestä kuitenkin tuli pelin jälkeen pitkäksi aikaa hyvä kaverini.

Räppärin urani lähdettyä näin koreasti  käyntiin päätin sitten teemabileiden ystävänä pitää teinihiphop-bileet. Olin tuolloin juuri täyttänyt 18, eli nyt puhutaan siis kypsästä aikuisesta huumorista. Kaikkien vieraiden oli kirjoitettava vieraslistaan räppi-nimensä, minä olin MC Muikku. Bileitä varten tein jopa oman "pitkäsoiton" nimeltä Teinin elämää - eli puolikkaan c-kasetillisen verran omia räppibiisejä. No, melkein omia: ne toimivat niin, että laitoin taustalle soimaan jonkin renkutuksen ja räppäsin siihen päälle. Esim. t.A.T.u.:n biisin Not Gonna Get Us päälle räppäsin oman teokseni Miehet on sikoja. 


Jostain syystä silloinen poikaystäväni ei oikein arvostanut räppärin uraani. Vaikka ko. poikkis luonnollisesti tippui kelkasta (toki aivan muista syistä... myös), räppiläppä oli ehkä hieman taka-alalla joitakin vuosia kenties kiinnostavampien asioiden ja hauskempien juttujen tieltä. En kuitenkaan ole päässyt eroon tästä oudosta taipumuksesta.

Oikeaa rap/hiphopmusiikkia en ole koskaan kuunnellut - ennen kuin ghanalaisen (ja nigerialaisen) afropopin myötä löysin myös joitakin korvaa miellyttäviä afrikkalaisia hiphop-artisteja. Ainoa asemansa suosikkinani vakiinnuttanut on Eazzy:


En oikeasti pidä rapmusiikkiin kuuluvasta "boastailusta" ja lesoamisesta (joka läpänheitossa on se paras osa) - periaatteessa. Mutta esimerkiksi nämä Eazzyn biisit vain ovat niin ... hyviä? Jotenkin vaan joo! Minä pidän. Tulen hyvälle tuulelle. On vaan hyvä meininki!




Eräs ystävä sanoi, että "toi on niin sun ghanalainen alter ego!" ... Jaa-a :D Mutta ehdottomasti kohteliaisuus.






No, takaisin siihen läppään. Koska olen Gandalf-vitsien ystävä, voitte arvata riemuni, kun eräs toinen ystävä taannoin kunnostautui kyseisten vitsien bongailussa netistä - ja löysi tämän:

I'll expecto my patronum on your face, you little snitch!




Miten minä sitten nyt näitä fiilistelen? Miksi yhtäkkiä sain tämän mahtavan idean jakaa nämä ehkä uskottavuuteni kannalta arveluttavat yksityiskohdat elämästäni julkisesti? Minun piti oikeasti kirjoittaa tänään oopperasta!

Noh, tiedättekö uuden suomalaisen sketsisarjan Siskonpeti? Se on laadultaan hieman epätasainen, välillä loistava ja välillä melko tylsä. Arvannette, kumpaan sarjaan tämä upea video mielestäni kuuluu:

Mitä sullon nois pusseissa?!



Totesin tänään (jossain pussibiisin ...hoilottamisen? räppäilyn? välissä) että nämä minun outouteni varmaan vaikuttavat siihen, että elämänkumppanin löytäminen tuntuu melko haasteelliselta. Toisaalta olen rasittavan kiihkomielinen maailmanparantaja, klassista tippa linssissä kuunteleva tunteilija ja henkisyyttä keskeisessä arvossa pitävä "uskis"; toisaalta kuitenkin tätä käsittämätöntä läppää aivan yhtä kiihkeästi rakastava urpoilija. En oleta, että mahdollisen puolison pitäisi olla samanlainen (oletettavasti mahdotonta), mutta luonnollisesti pitäisi olla sellainen, joka rakastaisi yhtä lailla molempia puoliani. Noh, kaikki on mahdollista, eikä mitään etsimällä löydy. Onneksi olen näin kolmenkympin kynnyksellä jo päässyt yli siitä teini-iän harhaluulosta, että ihminen tarvitsisi elämässään jonkin toisen puoliskon. Minulla ainakin on kaksi hyvin erilaista puoliskoa itsessäni jo ihan omasta takaa!

sunnuntai 12. tammikuuta 2014

Taakse- ja eteenpäin

Sanotaan, että vauvan syntymän jälkeiset ensikuukaudet menevät koomassa ja sumussa. Ehkä näin on, sillä vaikka tuolloin muistan ajatelleeni ettei tämä mitään koomaa ole vaan elämän parasta aikaa, en näin jälkeenpäin kuitenkaan muista sitä selvinä erillisinä päivinä, vaan epämääräisenä putkena. Ihan pelkkää sumua se ei kuitenkaan ollut, sillä:

Tänään olin menossa bussilla kaupunkiin, kun näin epämääräisesti tutun näköisen, teini-ikäisen pojan. Mietin hetken mistä tunnistin hänet, ja sitten tajusin: poika istui kesällä aina läheisen päiväkodin pihalla keinussa, kun minä rullasin Watsonin kärryjen kanssa siitä ohi kävelylle. Yllättäen tuo muisto kesäisistä päiväkävelyistä aiheutti valtavan onnen humahduksen. Se vain, että on joskus (aivan hetki sitten!) ollut mitä ihanin kesä, ja minä olen kärräillyt keskellä vihreyttä, aurinkoa ja kesän tuoksuja vastasyntyneen vauvani kanssa. Muisto siitä olosta, siitä yksinkertaisesta onnesta, sai jopa tammikuussa sydämen paisumaan ilosta.

Paluumatkalla rullasin kotiin samaisen leikkipuiston ohi, sitten samojen naapuritalojen, joista yhden parvekkeella näin silloin kesällä pari kertaa vanhan miehen keskellä ihania vaaleanpunaisia kukkia. Onni läikähti sisällä vielä uudestaan saman päivän aikana.


Bussireissun kohteena oli ystävän koti, jossa vietimme ihanan iltapäivän uusien ystävien kanssa. Kuohuviinimalja uuden vuoden kunniaksi, vauva-arjen ja yksinhuoltajien salaisten toiveiden jakamista. Mikään ei olisi voinut olla parempaa. Tuntui oikeastaan, että vasta nyt jotenkin juhlistettiin tätä alkanutta vuotta.

Vuoden alku onkin saanut aikaan uuden olotilan. Ihan yksinkertaisesti sellaisen olon, että uusi aikakausi on alkamassa, jotain uutta, muutosten tuulia. Viimeksi tällainen olo oli vuodenvaihteessa 11-12, ja silloin kaikki totisesti meni uusiksi ja kunnolla. Aina tämä tunne ei ole liittynyt vuoden vaihtumiseen, sillä muistan sen edellisen kerran kesältä -10. Elämä jaksottuu omia aikojaan.

Ystävän koti on meren äärellä. Jo parvekkeella vauvaa nukuttaessa meren läheisyys rauhoitti. Samalla satoi lumi, sekin kuin metafora uuden alulle.


Ghanan kaupungit -sarjassa tulee enää yksi osa, ja ennakkotiedoista poiketen se ei ole Takoradi/Tamale. Sen jälkeen saatan kirjoittaa Suomen kaupungeista tai sitten en. Hyvää, kaunista, ihanaa, rauhallista tai sitten myllerryksentäyteistä, rakkaudellista, siunattua vuotta 2014 kaikille! Valoa ja rakkautta, monia armorikkaita vuosia!

sunnuntai 1. joulukuuta 2013

Rapakon takaa

Tulin iltapäiväkävelyltä Watsonin kanssa. Paitsi, että se tuntui yökävelyltä. Tuonne ulos kun katsoo (tai mikä pahempaa, MENEE) ei voi tehdä kuin yhden päätöksen: ei enempää tätä hetkeä, takaumaa kehiin!

Kaksi vuotta sitten tähän aikaan olin Kuubassa. Kuoromatkalla. Nyt kaikki, joilla on vielä ennakkoluuloja kuoroharrastuksesta (esim. tylsää, nörttiä, noloa): tarvitseeko sanoa, että olette väärässä? Me olimme Kuubassa! 

Kyseessä oli festivaalimatka ja se kesti kymmenen päivää. Matkan alussa minä ja ystäväni nautimme kuohuviiniaamiaisen Helsinki-Vantaalla. Hetkistä myöhemmin oli vaihto Pariisissa, jossa en löytänyt muuta ruokavaliooni (viljaton-maidoton) sopivaa välipalaa kuin sipsejä. Kymmenen tunnin lennolla Havannaan ainoa minulle sopiva elintarvike olivat juomat. Join kaksi pikkupunaviinipulloa ja söin eväspähkinöitä. Hauskaa oli!

Kuubaan saavuimme paikallista aikaa alkuillasta, mutta meille oli jo aamuyö. Jatkolentoa oli kuitenkin aikaistettu ja lähdimme hotellilta jo aamuneljältä. Aamiaiseksi oli sandwichejä, joita en voinut syödä. Join tuoremehua.

Lensimme siis maan sisäisen lennon Baracoaan hyvin mielenkiintoisella pikkuruisella koneella. Onneksi olimme niin väsyneitä, ettemme jaksaneet edes pelätä. Ja Baracoa otti meidät avosylin vastaan. Aivan ihana pieni ja vieraanvarainen kylä oli pesäpaikkame ensimmäiset kolme päivää, jotka oli viisaasti varattu vain aikaerosta toipumiseen. Toisin sanoen: lomailuun!


Se oli varsinainen unelmaloma. Omin päin matkustaessa en ikinä majoittuisi niin hienoon hotelliin - siellä oli uima-allas ja upea näkymä Baracoan lahdelle. Päivät käyskentelimme kylässä, teimme patikkaretken luonnonpuistoon, vierailimme ihanalla tyhjällä rannalla ja hieman lämmittelimme harjoittelemalla pari tuntia jossain välissä.

Minilomaa seurasi bussimatka Santiago de Cubaan. Matka kesti kai jotain 7 tuntia, jonka aikana bussi ajoi kiemurtelevaa vuoristotietä, pidimme tauon Guantanamon kaupungissa (joo, juuri siinä Guantanamossa) ja pysähdyimme johonkin satunnaiseen kaupunkiin vessatauolle - ja laulamaan tien viereen. Tähän mennessä ennestäänkin hyvä yhteishenkemme alkoi olla hioutunut varsin läheiseksi.

Sitten hektinen kilpailuviikko Santiagossa. Konsertteja, harjoituksia, työpaja paikallisen kuoron kanssa. Mutta myös rantapäivä, tanssitunti paikallisen ryhmän johdolla, iltoja ravintoloiden kattoterasseilla, mojitoja ja daiquireja. Osa meistä osallistui psykedeeliselle sikarintekokurssille. Minä en, mikä on siitä hyvä, ettei tarvitse edes yrittää selittää sitä videoiden perusteella aivan käsittämätöntä tilaisuutta. Niin ja odottelua, paljon odottelua. Yhteishenki ei enää ole riittävä sana matkan tuolle vaiheelle, se oli pikemminkin avio-onnea.


Kuubasta sananen; eihän tuossa ajassa kovin laajaa kuvaa ehtinyt saada, mutta muutama asia jäi mieleen. Yleisvaikutelma: outo yhdistelmä kommunistisysteemiä ja trooppista manana-meininkiä (en saa sitä viivaa n:n päälle...). Toisaalta ihmeellinen siisteys, toisaalta köyhyys ja ränsistyneisyys. Huijaaminen toki myös, mitä helpottaa turistien sekoilu kahden valuutan välillä: paikallinen peso vs. turistipeso, jota ulkomaalaisten on käytettävä. Kaduilta: hevostaksit, paikalliset bussit eli avolavat joihin ihmiset sulloutuivat, vanhanajan autot, joihin lukeutui se bensanhajuinen taksi, jolla huristeltiin rannalle Santiagossa. (Muut olivat kauhuissaan, minulle tuli kotoisa olo...) Vallankumoustekstit muureissa, mainosten täysi puuttuminen. Mistään ei saa mitään amerikkalaista. Cokiskin on paikallista Tucolaa.

Castro päätti elättää Kuuban sokerilla, joka on edelleen pääasiallinen vientituote. Paljon muuta suurtuotantoa ei löydykään. Viljellä saa vain omiin tarpeisiin. Hyvä puoli: kaikki on käytännössä luomua ja lähiruokaa. Huono puoli: Kuubassa kärsitään aina välillä nälkää, vaikka rikas maaperä, meri ja ilmasto mahdollistaisivat vaikka mitä. Ainoat yksityisyrittämisen sallitut muodot ovat kotiravintolat (kaikista saa samat ruoat) ja pienimuotoinen kaupustelu: hedelmät, hiuslaitteet / muu pikkukrääsä, sekä iiiihana  hunajatahna, jota myydään lähtikääröissä. Oi, naminam.

Minuun teki suurimman vaikutuksen Kuuban maisemat; luonto ja sen kauneus. Saarivaltioon mahtuu kaikkea: kaupunkia, unelmarantaa, vuoristoa, sademetsää. Jos pääsen sinne joskus uudestaan, matkustan saaren päästä päähän bussilla, enkä lennähdä läntisestä Havannasta itäiseen Baracoaan kuten tuolloin. Tulevaa matkaa varten on kuitenkin joko opiskeltava tai hankittava sopivaa seuraa: Kuubassa ei olisi järkeä matkustella ilman yhtä espanjantaitoista  mukana menossa, ainakaan jos haluaa yhtään muuta kuin maata siellä hotellin uima-altaalla. Muutama kuorolainen yhdisti matkaan oman seikkailunsa ennen/jälkeen virallisen osion, ja olivat saaneet paljon irti kotimajoituksessa nukkumisesta.

Näin siis ainakin kuorolaisen silmin syksyllä 2011. En leiki asiantuntijaa, nämä ovat vain vaikutelmia. Viime vuonna hirmumyrsky Sandy riepotteli juuri Santiagon aluetta pahasti, joten en tiedä missä kunnossa seutu nyt on.


Matkan loppupuolella esiinnyimme tärkeässä konsertissa, joka oli myöhään eräänä iltana. Meidän piti olla ensimmäinen esiintyjä, laulaa siis koko ensimmäinen puolisko konsertista, ja olimme valmiina ja virittäytyneinä klo 23. Jolloin toisen, paikallisen kuoron johtaja ilmoitti, että hänellä on vatsavaivoja, hänen on päästävä aikaisin kotiin, ja marssi ohitsemme lavalle, kuoronsa mukanaan.

En halua kuulostaa eurooppalaiselta snobilta, joka ei ole valmis joustamaan, koska en todellakaan ole sitä. Koko kuoromme oli ollut erittäin joustava ja vain nauranut kaikille paikalliseen elämään kuuluville viivytyksille koko matkan ajan. Mutta jos kuoro, orkesteri tai mikä tahansa esiintyvä ryhmä on menossa lavalle tiettyyn aikaan, on todella asiatonta keneltäkään toiselta ohittaa tuolla tavoin. Se tiesi meille tunnin lisäodotusta, mikä olisi kenelle tahansa valtava haaste esiintymisvireen ylläpitämiseen, ja siis kello oli 23 illalla. Me ratkaisimme asian marssimalla ulos ja bussiin. Ja sitten tietysti kunnon drama queenin elkein suostuimme palaamaan puoliajan jälkeen, kun festivaalin johto tuli maanittelemaan. Se oli dramaattista, kuulkaa! :D Ja paikallisen ystäväkuoromme jäsenet, jotka olivat tulleet kuuntelemaan meitä, itkivät kun näytti siltä, että me emme laula lainkaan. Niin että ehkä meidän ulosmarssimme sopi hyvin väliamerikkalaiseen henkeen...

Palatessamme hotellille (joskus yöllä) olimme todella oudossa mielentilassa draaman ja sitä seurannen konsertin jäljiltä. Adrenaliini vissiin virtasi, tuntui kuin kello olisi ollutkin vasta sen 23. Joku haki kiskasta rommia, ja siinä se ilta sitten vierähti, hotellin pimeällä terassilla. Muistan kuinka havahduin siihen, että kello on viisi, kyllä mä nyt ihan oikeasti lähden nukkumaan. Yleensä minä olen se, joka simahtaa puoliltaöin...

Seuraava päivä oli jokseenkin huvittava. Sanottakoon, että olimme väsyneitä. Silti vedimme onnistuneen keikan jossakin musiikkikoulussa. Luulen, että se sikarikurssi ajoittui tuohon päivään, joka oli viimeinen Santiagon päivä. Jostain syystä kukaan ei jaksanut enää illalla lähteä tanssimaan, kuten oli suunniteltu...

Palasimme vielä päiväksi kiertelemään Havannaa. Sitten lensimme Pariisiin, jonne saavuimme tietysti taas kauhean jetlagin kourissa. Sieltä muut lähtivät Suomeen, minä toiseen kotiin Ghanaan. Koko Kuubanmatka oli siis vain alkusoittoa. Mutta millaista soittoa! Kyllä täältä pimeydestä ajatus lennähtää sinne hyvin mielellään.


Ps. Tuo matka oli minun tekemäkseni keskimääräistä levottomampi - juuri siksi että se oli kuoromatka... se niistä nörttimielikuvista ja uudenlaisia ennakkoluuloja tilalle!

Kuuba on muuten ainoa Amerikan valtio, jossa olen käynyt. Siis kummankaan Amerikan. Ja sekin on oudosti siinä Etelän ja Pohjoisen välissä!

tiistai 5. marraskuuta 2013

E dey be!

Minä ja Watson vietämme sadepäivää Ghana-hittejä kuunnellen. (Hän rakastaa Ghana-poppia.) Watson makaili tapansa mukaan lattialla (tai siis froteella) ilman vaippaa, kun soimaan pärähti Demarcon I love my life (okei, Jamaika-hitti, mutta siis myös hitti Ghanassa).

Yhtäkkiä muistin kuplivan ilon, joka minussa aikoinaan asui, kun kuuntelin tuota biisiä ja tiesin olevani menossa pian takaisin Ghanaan. Ja sitten ajattelin: mitä jos tietäisin, että minä ja Watson olemme menossa asumaan Ghanaan? Mitä jos ajattelen, että olemme?

Silloin tämä sateinen marraskuu on yhtäkkiä hyvä. Kaikki on yhtäkkiä hyvä.

Olen kai alkanut taas "ajatella järkevästi": emme me nyt pitkään aikaan voi, koska... koska... koska.


Niin että mitäpä jos nyt taas ajatellaan ei järjellä, vaan sitä kuuluisaa sisäistä ääntä kuunnellen. Niin tästä voi tulla vaikka kuinka hyvä talvi.


Päivän piristeeksi tuon äsken kuuntelemamme cd:n (kyllä! cd, ei netti) soittolista:

4x4: World trade center
4x4: Waist & Power
Eazzy & Ambolley: Nana Nyame Remix
Castro &Sarkodie: Check my swagga
Mzbel & Quata: Turn me on
P-Square: No one be like you
Praye: Angelina



Noista kahdesta viimeisestä vähän vanhemmasta biisistä innostuin muistelemaan vielä vanhempia. Nuo kaksi olivat hittejä kun tein pikavisiitin Ghanaan 2009. Mutta oma vuoteni siellä oli vielä vuotta aiemmin. Silloin ei oltu kuultukaan Azontosta, mutta hyvää musaa riitti tietysti silti. Näitä kuunneltiin silloin:

Mzbel: E dey be
 - oli silloin minun ykkössuosikkibiisini!

Ofori Amponsah: Odwo 
- Ghanan ykköshitti, soi joka paikassa 07-08


Jonkun paikallisen Idolsin oli voittanut gospelbiisi:
Cee: Awurade Asem


Ai niin. Nimen Pikku Squren tausta ei liity  P-Squareen.

keskiviikko 18. syyskuuta 2013

Paluu

2008

Tuoksui Suomelta.

En ollut tiennyt, että Suomella on oma tuoksu. Mutta sillä on, ja juuri nyt se oli uskomattoman kotoisa. Lentokentän ikkunasta näkyi pala maisemaa - niin valjuissa väreissä Afrikan jälkeen, vihreää, harmaata, valkoista, ja sekin kaikki niin kotoisaa. Olin pelännyt tätä hetkeä. Nyt olin täynnä riemua, täynnä kevyttä, ihanaa iloa. Olin yksinkertaisesti onnellinen.

Hymyilytti, nauratti. Paikkojen siisteys, valjuus, tyhjyys - kotoisuus. Yhdeksän kuukauden aikana tämä kaikki oli muuttunut mielikuvitusmaailmaksi, etäiseksi ajatukseksi, jonka todellisuuspohjasta ei voinut olla varma. Nyt se oli todellista, tässä, silmien edessä. Tuoksuna jota hengitin. Kalpeina vakavina ihmisinä ympärillä. Keveytenä, joka kuului tähän todellisuuteen, jossa ilma ei ollut paksua ja kosteaa, ja jossa asiat sujuivat helposti ja kivuttomasti. Miten outoa muistaa, että olin elänyt täällä aina, ennen viimeistä yhdeksää kuukautta. Miten outoa ja miten ihanaa, helpottavaa.

Tulohallissa odotti perhe, joka vuosi sitten niin usein ärsytti, ja jota nyt tiesin rakastavani samalla kuplivalla riemulla kuin tätä paikkaa, kotia. He olivat kalpeita ja hymyileviä, kepeitä ja iloisia kuten minäkin. En tajunnut, että auto oli uusi, ennen kuin joku huomautti minulle.


Vasta kotona iski kaiken outous. Tavat, joita en tunnistanut omakseni ("en minä osaa syödä näin myöhään"). Tietokonepöydällä oli sama muistilappu kuin lähtiessäni. Vaikka siitä oli ikuisuus.


2012


Hoipertelin matkatavarahalliin pää pumpulisena ja jäsenet heikkoina. Oma olotilani kuvasi hyvin sitä miltä muutenkin tuntui palata Suomeen. Olisin ollut vakuuttunut siitä, että olin sairastunut viimeisenä päivänä juuri siksi että jouduin lähtemään, jos olisin ollut kykeneväinen ajattelemaan yhtään mitään. Nyt en kyennyt ajattelemaan muuta kuin sitä, missä oli lähin vessa. Siunaus sinänsä, ettei tarvinnut miettiä oloa henkisellä puolella.

Raahustin ulos miettien edelleen vain sitä, pitäisikö yrittää päästä vessaan vielä kerran ennen kentältä kotiin lähtöä. Aurinko paistoi, minä palelin. Soitin hakijalleni, hän oli jossain ihan väärässä paikassa. Odotellessani yritin virittäytyä olemaan iloinen sen ihmisen tapaamisesta, jota oletettavasti rakastin. Hän tuli paikalle, en tuntenut mitään. Hän soitti Ghanaan ilmoittaakseen, että olin turvallisesti perillä. Ojensi puhelimen minulle, puhuin hetken päiväntasaajalle. Sen hetken olin kotona.


Ystävä kerää tekstimateriaalia jotakin kurssia varten ja pyysi minua kirjoittamaan Ghanasta Suomeen palaamisesta. Pyrin mahdollisimman toteen noiden hetkien dokumentointiin, rekonstruoimaan sen, miltä silloin tuntui. Syntyi tällainen dramaattinen duo.

torstai 29. elokuuta 2013

Mommolooroloo

 Eräänä kesäpäivänä nukutin Watsonia ja väsyneenä en keksinyt järkeviä kehtolauluja, vaan annoin alitajunnasta nousta mitä vain - ja huomasin laulavani:
- Mommommoo, mommolooroloo, mommolooroloo mommolommommoo...

Kun tajusin mitä lauloin, nauroin ääneen. Kyseessä oli unohtumaton joiku entisen nuorisokuoroni Italian-matkalta vuodelta 2001. Nyt se yhtäkkiä pullahti ilmoille – ja muistot matkasta perässä.

Kyseessä ei suinkaan ollut suomalainen kansansävelmä kuoromme omasta ohjelmistosta. Yksi kuorofestivaalin osallistujista oli sardinialainen mieskuoro, joka esitti vanhaa musiikkia asianmukaisissa asusteissa. Eräässä kappaleessa koko kuoro loilotti taustalla toistuvaa, siansaksalta kuulostavaa fraasia koko ajan kahta sointua vaihdellen, ja solisti lauloi ilmeisesti jonkinlaista tarinaa, melodiaa puolittain improvisoiden.

Koko loppufestarin ajan me kolmekymmentä tyttöä piristimme bussimatkojamme (ja paikallista bussikuskiamme) hoilaamalla taustaa MOMMOMMOO MOMMOLOOROLOO, kun yksi meistä lauloi antaumuksella improten sooloa: Hei jeeeeeijee, hei jeeijee...! ”Mommoloorot” tietysti bongattiin jokaisesta mahdollisesta yhteiskonsertista. Keski-ikäisistä miehistä koostuva kuoro oli varmasti otettu laumasta fanittavia teinityttöjä.

Festivaalin viimeisenä iltana olimme menossa laulamaan päätösgaalaan, johon meidät oli erikseen pyydetty. Kuten arvata saattaa, viimeisen matkaillan kunniaksi tunnelma oli riehakas, ja arvailimme, olisivatko myös sardinialaiset ystävämme paikalla. Kun saavuimme perille, kuoron nuorin jäsen viipotti ensimmäisenä menemään kohti juhlapaikkaa, kääntyi sitten riemuissaan muihin päin ja huusi suureen ääneen:
- Mommoloorot on täällä!

Aika nuorisokuorossa antoi lukuisia ainutlaatuisia muistoja, joista nämä riehakkaat Italian hetket ovat vain pikkuruinen esimerkki. Kuoroharrastus jatkui musiikkiopistoajan jälkeenkin, ja entisiin nuorisokuorolaisiin on tullut törmättyä sen varrella muuallakin. Yllä mainitun mommolooro-toteutuksen solisti toimii nykyään vanhan musiikkiopistoni lapsikuoron johtajana. Mommolooro-muistoa hän nyt kommentoi: ”perusmeininkiä!”. Watsonin syntymän jälkeen nykyisen kuoroni jäsenet soittivat minulle konserttimatkaltaan Valamosta ja lauloivat puhelimen välityksellä Watsonille ortodoksisen tervehdyksen Monia vuosia (mistä minä tietysti liikutuin kyyneliin asti).

Niin, ja vauvan nukuttamiseen mommolooro-biisi toimii loistavasti. Käymme nyt Watsonin kanssa vauvamuskarissa – ehkä hänkin jonain päivänä nauttii hulvattomista hetkistä nuorisokuorossa!

 *

Teksti on mukaeltu vanhan musiikkiopistoni juhlavuotta varten kirjoittamastani muistelosta, katsotaan onko se painokelpoinen opiston juhlajulkaisuun...!