Yksinhuoltajan loma

Musiikkijuhlat!

Nyt minua hieman harmittaa, että vanha blogini on suljettu. Siellä on valtavasti kirjoituksia musiikkijuhlilta vuosilta 09-11, ja olisi hauska voida linkata ne tähän. Viime vuoden visiitti oli pikainen, mutta tuli sentään mainittua.


Ensin oli musiikkileiri, jossa olin isän mukana ensi kertaa puolivuotiaana (ja pääsin paikallisen lehden valokuvaan). Vähän isompana pääsin siellä oppilaaksi, sitten orkesteriin ja lopulta töihin, kunnes leiri vaihtui "oikeaan" musiikkijuhlaan vuonna -06. Täällä aloitin apulaisen hommissa ja sain sitten ihan oikean työn. Viime vuonna olin mamalomalla, mutta kävin sentään paikalla. Vuonna 2012 en päässyt musiikkijuhlille, sillä olin Ghanassa. Sitä edellinen väliinjäänyt kesä olikin joskus 90-luvulla (ja tuolloinkin musiikkileiri taisi jäädä väliin koska olimme toisilla musiikkifestivaaleilla isän mukana, joten sitä ei edes lasketa).

Tämän epäselvän selostuksen pointti taisi olla aikalailla se, että olen musiikkijuhlilla aika lailla joka ikinen vuosi. Ei kai siis ihme, että aina kun tänne tulee, tuntuu ihmeen onnelliselta, melkein kuin olisi tullut kotiin.

Ja siis mikä voisikaan olla parempi yhdistelmä kuin seuraavat asiat: heinäkuun lopun aurinko, pieni kaunis suomalainen (ranta)kaupunki, hauskoja ihmisiä (joista useimmat alkaa tuntea aika hyvin koska niihin törmää väistämättä aina jollain musajuhlilla), festivaalintekemisen talkootunnelma, ja joka puolella soiva musiikki: kaunis, koskettava, hauska, räjähtävä, elävä, milloin mitäkin, konsertti toisensa jälkeen, tai vain harjoitusluokkien ikkunoista kantautuvat sävelet, niissä on jotain lumoavaa.


Ja sitten on Yksinhuoltajan Loma. Tänä vuonna siis. Nimittäin meitsi tuli tänne edellä, eilen, ja Watson tulee perässä mummin kanssa huomenna. Mikä tarkoittaa kahta vapaayötä minulle. Vuokra ...työsuhdeasunnossa, jossa saan olla ypöyksin siihen asti. Tämä on ihan mieletöntä. Tämä on ihan mielettömän mieletöntä. Minä olin todella loman tarpeessa!

Maailma väreissä

Kun ihminen toipuu masennuksesta/sydänsurusta/milloin mistäkin laskusuhdanteesta, käytetään usein ilmausta "alkaa nähdä maailman väreissä". Sillä kuvastetaan sitä, että siirtyminen pahasta olosta parempaan, kevyeen olotilaan, siis siihen normaaliin elämään, tuntuu yhtä voimakkaalta muutokselta kuin mustavalkoisen todellisuuden muuttuminen värilliseksi. Mustavalkoisuus onkin toimiva vertaus masentuneelle tai muutoin selvästi normaalia huonommalle olotilalle.

Tulin tuossa Helsingistä, katselin ulos bussin ikkunasta. Ihmettelin, miten on niin hyvä olo, että se tuntuu fyysisenä muutoksena kehossa. Sitten tajusin. Maailmassa oli yhtäkkiä värit. Bussin ikkunasta näkyi vihreää, keltaista, sinistä, kirkkaita kauniita värejä. Tajusin, että tämä älyttömän pitkä talvi on oikeasti käytännössä mustavalkoinen. Ja jos mustavalkoisuus toimii mm. symbolina masennukselle, niin, no. Niin.

Meinasin viime kesän alkaessa kirjoittaa siitä, miten periaatteessa uskon, että onnellisuus löytyy aina tästä hetkestä, eikä mistään "sitten kun". Mutta että käytännössä se onnellisuus on vain NIIN paljon helpompi löytää heti kun tulee kesä, valoa, lämpöä ja, niin, värejä. Tuolloin ajattelin jotenkin käsitellä blogissani tätä ristiriitaa: miten onnellisuuden edellytykset on hankala löytää aina tästä hetkestä, kun se "tämä hetki" on vain NIIN paljon kivempi kesällä.

No, nyt kun lähestyn asiaa uudestaan, alkaa tuntua, että ei tässä ole mitään ristiriitaa, mitään piilotettua totuutta. Asia on juuri näin mustavalkoinen: kesällä on helpompi olla onnellinen kuin talvella, talvella ei ole oikeasti mahdollisuutta löytää sitä onnellisuutta ah-niin-tässä-ja-nyt tuosta vain siinä missä kesällä. On toki varmasti niin, että jos on vaikkapa itsensä kanssa ongelmia talvella, niin eivät ne ongelmat mihinkään häviä kesän tullen. Mutta sellainen olemisen taustalla oleva hyvä olo nyt vain on helpommin saavutettavissa kesällä. Alan uskoa, että kaikki elämänoppaiden kirjoittajat, jotka saarnaavat onnesta tässä ja nyt olosuhteista riippumatta, asuvat jossain Kaliforniassa.

Toki uskon ja tiedän, että se valo sieltä omasta sisimmästä on löydettävissä aikana kuin aikana. Mutta jos ei ole mahdollisuutta viettää koko talvea tyynyillä vuoratussa meditaatiokammiossa, on varsin valoton elämä joka tapauksessa vastassa, noh, minun mielestäni aivan liian monen kuukauden ajan. Mustavalkoisuus on masentavaa. Mutta ehkä talvi vain on tarkoitettu p*skan läpikäymiseen. Kai sekin pitää joskus tehdä.

Taakse- ja eteenpäin

Sanotaan, että vauvan syntymän jälkeiset ensikuukaudet menevät koomassa ja sumussa. Ehkä näin on, sillä vaikka tuolloin muistan ajatelleeni ettei tämä mitään koomaa ole vaan elämän parasta aikaa, en näin jälkeenpäin kuitenkaan muista sitä selvinä erillisinä päivinä, vaan epämääräisenä putkena. Ihan pelkkää sumua se ei kuitenkaan ollut, sillä:

Tänään olin menossa bussilla kaupunkiin, kun näin epämääräisesti tutun näköisen, teini-ikäisen pojan. Mietin hetken mistä tunnistin hänet, ja sitten tajusin: poika istui kesällä aina läheisen päiväkodin pihalla keinussa, kun minä rullasin Watsonin kärryjen kanssa siitä ohi kävelylle. Yllättäen tuo muisto kesäisistä päiväkävelyistä aiheutti valtavan onnen humahduksen. Se vain, että on joskus (aivan hetki sitten!) ollut mitä ihanin kesä, ja minä olen kärräillyt keskellä vihreyttä, aurinkoa ja kesän tuoksuja vastasyntyneen vauvani kanssa. Muisto siitä olosta, siitä yksinkertaisesta onnesta, sai jopa tammikuussa sydämen paisumaan ilosta.

Paluumatkalla rullasin kotiin samaisen leikkipuiston ohi, sitten samojen naapuritalojen, joista yhden parvekkeella näin silloin kesällä pari kertaa vanhan miehen keskellä ihania vaaleanpunaisia kukkia. Onni läikähti sisällä vielä uudestaan saman päivän aikana.


Bussireissun kohteena oli ystävän koti, jossa vietimme ihanan iltapäivän uusien ystävien kanssa. Kuohuviinimalja uuden vuoden kunniaksi, vauva-arjen ja yksinhuoltajien salaisten toiveiden jakamista. Mikään ei olisi voinut olla parempaa. Tuntui oikeastaan, että vasta nyt jotenkin juhlistettiin tätä alkanutta vuotta.

Vuoden alku onkin saanut aikaan uuden olotilan. Ihan yksinkertaisesti sellaisen olon, että uusi aikakausi on alkamassa, jotain uutta, muutosten tuulia. Viimeksi tällainen olo oli vuodenvaihteessa 11-12, ja silloin kaikki totisesti meni uusiksi ja kunnolla. Aina tämä tunne ei ole liittynyt vuoden vaihtumiseen, sillä muistan sen edellisen kerran kesältä -10. Elämä jaksottuu omia aikojaan.

Ystävän koti on meren äärellä. Jo parvekkeella vauvaa nukuttaessa meren läheisyys rauhoitti. Samalla satoi lumi, sekin kuin metafora uuden alulle.


Ghanan kaupungit -sarjassa tulee enää yksi osa, ja ennakkotiedoista poiketen se ei ole Takoradi/Tamale. Sen jälkeen saatan kirjoittaa Suomen kaupungeista tai sitten en. Hyvää, kaunista, ihanaa, rauhallista tai sitten myllerryksentäyteistä, rakkaudellista, siunattua vuotta 2014 kaikille! Valoa ja rakkautta, monia armorikkaita vuosia!

Kauneudesta

Kävelin joen rantaan. Katselin harmaahiuksista miestä, joka seisoi parvekkeellaan kahden suuren, katosta roikkuvan ruukkukasvin välissä, joissa oli valtavasti vaaleanpunaisia kukkia, ja nyppi niistä kuivuneita pois. Kuljin syreenipensaan ohi ja haistelin kukkia, lempituoksuani. Tämä on kaikkein paras aika Suomen vuodesta: se aika, jonka syreenit kukkivat. Laajennettuna tietysti se aika, jolloin kaikki on valoisaa ja vihreää.

Tänään muistutan itseäni näistä asioista:

  

Jo vuosia olen tiennyt, että onnellisuus tulee läsnäolosta. Olen oppinut läsnäolemista paljon, ja kuitenkin se on yhä välillä niin vaikeaa, ihan yllättävissäkin hetkissä. Meissä on jokin osa, joka haraa sitä vastaan, jokin, joka saa sen tuntumaan vähän pelottavaltakin. Se tuntuu oudolta. Mutta on hyvä tiedostaa, että on helpompaa kuvitella jotakin "there", kuin todella olla "here" - ja että on aina parempi, aina oikea ratkaisu päästää irti tästä kuvitelmasta.

"You don't have a soul. 

You are a soul. 

You have a body." 

- C. S. Lewis