Näytetään tekstit, joissa on tunniste ihmiset. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ihmiset. Näytä kaikki tekstit

maanantai 6. huhtikuuta 2015

Juhlapostaus: herkkuja ja ystäviä

XA!

Perheeni on luterilainen eikä suuremmin juhli pääsiäistä. Minä haluan kuitenkin viettää vuoden suurinta juhlaa kunnolla, enkä vain hengailla kotona. Niinpä kaksi vuotta sitten aloitin oman pääsiäisperinteeni: kutsun ystäviäni pääsiäissunnuntaina luokseni juhlimaan. Laitan jotakin tarjottavaa itse ja pyydän lisäksi vieraita tuomaan tuomisia. Juhlat ovat päivällä, jolloin lapsiperheetkin voivat osallistua.

Perinne on osoittautunut ihanaksi ja onnistuneeksi. Pääsi paikalle sitten 5 tai 15 vierasta, tunnelma on kohdallaan, kun he ovat joka tapauksessa rakkaita ystäviäni. Kyseessähän on vähän sama asia kuin viettäisi joulua ystävien kesken.


Niinpä eilenkin pieni joukko tärkeitä ja rakkaita saapui meille juhlimaan. Minulla oli mitä ihanin päivä heidän kanssaan. Naapuri ja tämän sisko D, Watsonin suosikkileikittäjät, pitivät huolen Watsonin ja (W:n iloksi paikalle saapuneen) 3-vuotiaan kaverivieraan viihtymisestä. Minä, Kanerva, WHY, Karhunkaataja ja Pappi eksyimme syväluotaavaan keskusteluun enneagrammista.

Ja söimme herkkuja. Kun pöytä oli katettu ja siunattu, Watson halusi istumaan omalle paikalleen päätyyn (vaikka tarkoitus oli, että pöytä toimisi buffet-periaatteella) ja hamusi ensimmäiseksi kiinni edessään olevaan suklaakakkuun. Tietty. Näin ollen hän ja kaverinsa saivat aloittaa aterian pienillä suklaakakkusiivuilla. Kakun ohessa pöydästä löytyi quinoa-fetasalaattia, lihapullia, gluteenitonta leipää, maalattuja munia, pähkinöitä, viinirypäleitä ja muita hedelmiä plus vielä sipsejä. Myöhemmin pääsiäiskukko vielä muni vieraille lahjansa, ja minullekin oli oma maidoton ja gluteeniton muna (kaikkia muita isompi! :D ).

(Juhlissani on tapana, että suurinpiirtein kaikki mitä tuodaan on minullekin sopivaa eli maidotonta ja luontaisesti gluteenitonta. On ihana juhlia, kun ei tarvitse koko ajan hysteerisesti vahtia, ettei jostain tule muruja omaan annokseen.)


Watsonin ja minun maalaamat munat sekä anonyymejä hedelmiä.



Varsinainen helmi olivat kuitenkin aivan itse tekemäni rakkausleivokset. Kyllä, uskaltauduin kaikesta huolimatta yrittämään raakaleivonnaisen tekoa, ja vaikka jouduin lisäämään tehottomaan tehosekoittimeeni vettä, ja vaikka täytevaahdosta tuli omituisen vetistä, ja vaikka taikinaa ei riittänyt leivosten kansien tekoon, ja vaikka ne olivat pakastimessa niin pitkään että näyttivät olevan ikijäässä sieltä otettaessa - ne onnistuivat!!! Tulos oli AIVAN SIKAHYVÄ - niin hyvä jopa, että kun äsken söin peräperää sekä leivosten että normaalin gluteenittoman mutakakun jämiä, leivokset olivat kirkkaasti parempia (ja minä ihan oikeasti ra-kas-tan mutakakkua).

Yleisön mukaan leivokset olivat hyviä ja niissä oli hyvä rakenne; olivat hyviä myös jäisenä (se sopi niihin - myöhemmin kyllä jäisyyskin katosi toim. huom.), ja kookosta inhoava Karhunkaatajakin piti niistä, vaikka niissä kookos maistuikin. Huonointa minun mielestäni oli hieman levähtänyt ulkonäkö, mutta jopa siitä Naapuri antoi ilahduttavan kommentin: "No mut ne vois olla paljon vammasempiakin".


Etsi kuvasta kultainen erikoisruokavaliomuna!


"Vois ne vammaisempiakin olla."


Toisin sanoen: menestys! Minusta tuli kuin tulikin raakaleipuri.

Elämäntapabloggaajaa minusta sen sijaan ei vielä ole tullut, joten ette näe tälläkään kertaa kuvia notkuvasta ruokapöydästä (joka oikeasti oli aika vakuuttava) vaan ainoastaan viimeisestä jäljelläolevasta leivoksesta - ja parista bonusmunasta.

perjantai 3. huhtikuuta 2015

Note to self

Laitoin muutaman asian muistiin itselleni ihmissuhteisiin liittyen.

Älä (enää) ikinä ala seurustella ihmisen kanssa, jos...

... hänen ainoa unelmansa on oma talo
... hänellä ei omasta mielestään ole mitään ongelmia ihmisenä
... hän on asunut vuosia maassa vaivautumatta opettelemaan kieltä, jota siellä puhutaan
... hän ilmaisee itseään sananlaskuin

...ja ennen kaikkea, jos hän on ultra spiritual - varoitusmerkit nähtävillä täällä:






Vakavasti puhuen: Ole itsellesi rehellinen mahdollisen ihmissuhteen alkaessa, niin kaikki menee ihan hyvin. Ajattelin kokeilla tätä hypoteettisella seuraavalla kerralla - edellisestä kokeilusta on nimittäin jo yli kymmenen vuotta.


Onko jollain muulla never again -asioita?


sunnuntai 18. tammikuuta 2015

Bileet

Halusin tehdä jo ensimmäisistä, synttäripäivänä pitämistäni 30v-bileistä tekstin, mutta sensuroin sen ennen kuin ehdin aloittaakaan. En tiedä kuinka korrektia on kirjoittaa bilepostaus mutta teen sen nyt kuitenkin - nyt oli nimittäin 30v-trilogiani toinen osa, teemana mimmiräp - sloganilla Kovempaa!!

Varsinaisista bileistä ei ole tähän hienoja kohtauksia laitettavaksi. Mutta hauskaa oli. On niin kivaa, kun on kavereita, joiden kanssa voi tanssia. Jotka tulevat juhliin, vaikka se vaati valitsemista jättää väliin jotain muuta. Joiden kanssa on vaan niin hyvä heittää läppää, ihan jo koska tunnetaan niin hyvin. Ja jotka kestävät esim. sen, että heidät pakotetaan esiintymään Legolaksena.



Ja niitä, jotka itse pyytävät uusintaottoa viime bileiden Gandalf-visiitistä. ("Mut mulla ei oo partaa! Tai hei, onhan mulla tää karvaliivi!")



Ja sitten niitä, jotka vapaaehtoisesti auttavat kaikessa mahdollisessa - ensin ennen bileitä, ja sitten vielä tiskaamalla, kun muut suunnittelevat täyttä päätä jatkoja. ("Kattokaa, hobitit tiskaa. Kuin söpöä!!")


Niin niistä jatkoista siis.

"Nyt me lähdetään baariin!"
"Ai tohon lähelle?"
"Ei, ku Helsinskyyn!"
...
(autossa)
"Vai pitäiskö sittenkin mennä lähibaariin? Miten mä pääsen muuten yöllä kotiin? Mehän oltas siellä perilläkin kamalan myöhään? Mitä me nyt tehään? Ääää"
"NO MIHIN MÄ NYT AJAN?"
"Helsinskyyn!"
...
(melkein perillä)
"Voi ei, mua väsyttää! Mun täytyy lähteä ekalla bussilla takasin kotiin! Ja mulla on kamala nälkäkin!"
"Ota tästä näitä kuivahedelmiä..."
"Kiitos. Mut mä oon ihan poikki! Mitä me tehään! Ääää!"
"No, mitä me nyt tehään sitten?"
"Mennään tietysti baariin! WUHUUUU!"
...
(Narikassa)
"Ja sitten toi pipo pitäis jättää tähän."
"Mitä? EI! Tää on mun bilepipo!"
"No katsotaas..." (soittaa puhelimella) "Tässä on yksi neiti joka haluaisi pitää pipon osana asuaan, käykö se?" (nyökkää minulle) "Onnistuu."
"Jee! Bilepipo!!!"
Kaveri: "Niin siis onks toi oikeesti Watsonin pipo...?"
...
(3 tuntia myöhemmin)
"Oho, meidän ois pitäny kääntyä tosta..."
"Käänny, käänny!"
"...nyt noi pysäyttää meijät."
"Mitä, onks siel poliisit?! Eikä... Ei oo todellista... Sori!"
Poliisi: "Ja mitäs tässä oikein tapahtui?"
"Me ajettiin ohi, toi käski mun kääntyä ja mä käännyin."
"Puhallapas tähän kiva pitkä puhallus."
...
"No niin, en mä teille mitään sakkoja anna, mutta ensi kerralla ajakaa ohi ja palatkaa takaisin."




En vaan pääse yli siitä, miten hauskaa oli :D Kiitos rakkaat! Olette vaan parhaita.

keskiviikko 15. lokakuuta 2014

Todella vaikeaa

Minulla on "kiva" defenssi vaikeiden asioiden varalle. Siis niiden todella vaikeiden. Strategiani on seuraava: sulje ne pois. Siis, kun jokin on oikeasti liian vaikeaa: älä ajattele sitä. Älä edes myönnä sen olemassaoloa. Jätä se kokonaan tietoisuuden ulkopuolelle.

Kuten sanottua, oikein kiva.

Käytin tätä esimerkiksi silloin, kun joitakin vuosia sitten toinen siskoistani oli vakavasti sairas. En mitenkään tietoisesti, ei siksi, että olisin valinnut tai halunnut olla ajattelematta siskoani. En vain yksinkertaisesti voinut päästää tajuntaani sellaista ajatusta, että siskoni olisi niin sairas, että siihen voi liittyä jopa menettämisen riski. Niinpä en päästänyt tuota ajatusta itseeni ollenkaan. Se tapahtui automaattisesti. Sellaista vaihtoehtoa kuin asian hyväksyminen ei ollut, koska tavallaan koko asiaa ei edes ollut. Vaikka kävin katsomassa siskoa sairaalassa, en missään vaiheessa ottanut tietoisuuteeni sitä, miten vakavasta asiasta oikeasti oli kyse. Vasta jälkeenpäin sivusin ajatusta sen verran, että saatoin päästää sen menemään: "Siinähän oli tosi kyseessä, mutta onneksi ei käynyt kuinkaan!"

Menettelytapa ei johdu siitä, etten välittäisi. Päin vastoin. En kestä sitä, miten paljon välitän, joten eliminoin liian kipeät asiat todellisuudestani.


Nyt huomasin tehneeni samaa. Tällä kertaa poissulun kohteena on ollut ebola.

Kyllä minä pystyn siihen perinteiseen panikointiin, johon kaikki kuplassa kasvaneet länsimaalaiset: mitä jos tulisikin pandemia, ja niin edelleen. Tälle linjalle ei mielestäni edes kannata lähteä, ja on fiksumpaa ihan tietoisesti olla ajattelematta mitä jos -skenaarioita, sillä pilaa vain oman päivänsä.

Pystyn myös rationaaliseen ajatteluun: Ghanaan ei kannata nyt lähteä lapsen kanssa, kun Länsi-Afrikan tilanne ebolan suhteen on hyvin epävakaa, vaikka virus ei ainakaan vielä Ghanassa olekaan.

Sitten yhtenä iltana iski se ajatus, jonka olin päättäväisesti, ja tiedostamatta, pitänyt poissa:
Niin, minä voin pysyä poissa Ghanasta, mutta entä kaikki ne läheiset, rakkaat ja kalliit ihmiset, jotka ovat siellä eivätkä sille mitään voi?

On ihan eri asia jossitella ebolan leviämistä Eurooppaan kuin sen leviämistä lisää Länsi-Afrikassa. Miten minä oikeasti reagoisin, jos ebola leviäisi Ghanaan? Kuvittelen itseäni soittamassa ystäville ja varmistelemassa, että pesevät kätensä kloorivedellä. Ajatus on surkuhupaisa. Todennäköisesti jos tilanne toteutuisi, he siellä olisivat paremmin sen tasalla kuin minä täällä.

Ensimmäinen reaktio on rauhoittelu: Accrassa, jossa rakkaat ihmiset suurimmaksi osaksi ovat, olisi varmaan koko Länsi-Afrikasta parhaat edellytykset toimia ammattimaisesti ja eristää virus, kuten Nigeriassa onnistuneesti tehtiin. Siellä ebola ei jatkanut leviämistä ja sairastuneita oli vain joitakin kymmeniä.

Ja sitten se toinen ajatus: niin, mutta mitä jos niihin muutamaan kymmeneen kuuluisi minun tuttujani?

Siinä se. Oikeastaan kukaan ei ole vain numero. Kaikki ovat jonkun tuttuja.


Loppujen lopuksi tähän mitä-jossitteluun pätee kuitenkin sama kuin pandemian maalailuunkin. Sille linjalle ei vain kannata lähteä, sillä ei tee muuta kuin pilaa oman päivänsä. Asioita on järkevämpää tarkastella sellaisina kuin ne ovat. Tällä hetkellä Ghanassa ei ole ebolaa.


En saa läntisiä asenteita hyvin havainnollistavaa kuvaa linkitettyä, mutta katsokaa tästä:
http://www.independent.co.uk/news/world/africa/whats-wrong-with-how-the-west-talks-about-ebola-in-one-image-9792853.html


tiistai 23. syyskuuta 2014

Nimityksistä

Facebookissa syntyi hiljattain keskustelua ihonväristä puhumisesta. Se alkoi ilmauksen "musta mies" käytöstä: siitä, onko luontevaa puhua esim. blogissa tai fesessä tällä ilmauksella seurustelu- tai elämänkumppaniin viitaten. Aloin miettiä, miksi ilmaus tietyissä tilanteissa pistää minulla silmään, vaikka on ilmiselvää, että sitä ei ko. yhteydessä käytetä leimaavassa tarkoituksessa.

Ihonväri on ominaisuus siinä missä muutkin. Ihminen voi olla musta/tumma, valkoinen/vaaleaihoinen, silmälasipäinen, vihreäsilmäinen, pitkä, lyhyt, pisamanaamainen, isonenäinen, hoikka tai tukeva. Ja niin edelleen. Se, jos jostain ominaisuudesta ei saa puhua, on outoa. Minä koen kuitenkin vieraana myös sen, jos jokin ominaisuus nostetaan jatkuvasti esille. Vai koenko? Onko se outoa vain, jos korostettava ominaisuus on ihonväri? Olisiko outoa puhua koko ajan sinisilmäisestä miehestään? Olenko omaksunut yhteiskunnan vääristyneen asenteen, jos ihmettelen sanan "musta" käyttöä (eli ylireagoin?), mikäli se on sana, jota asianosaiset itsekin käyttävät ja jota pitävät luontevana ja normaalina?

Syy siihen, että kiinnitän tähän huomiota, on tietysti se, että minulla itselläni on luonnostaan erilainen ilmaisutapa. Jos kertoisin blogissa/feseessä/muussa somessa rakkaastani, en mielelläni nostaisi esiin tiettyä ominaisuutta. Tätä miettiessäni palasin lukemaan livejournalia, jota ensimmäisenä Ghanan vuonna kirjoitin kavereilleni. Puhun siellä silloisesta (mustasta) poikaystävästä vain nimellä tai alkukirjaimella, ja joskus sitten erikseen kerron jotain hänestä: "hän on vakava" tms, mutta en nosta edes tällaista hallitsevaa luonteenpiirrettä pysyväksi kuvaukseksi siinä, missä en ihonväriäkään. Vaikka kyllä minä ja hän vertailimme ihojamme ihan luontevasti, ei se ollut mikään tabu.

Viime aikoina minun on on ollut hankala keksiä bloginimeä nykyiselle ... mikä se nyt on, kuvioissa olevalle ihmiselle. En halua korostaa juuri mitään yksittäistä ominaisuutta, mutta kuitenkin haluaisin nimen, joka kertoo hänestä jotain. Todella paradoksaalista. Jotenkin tämä minulla tulee siitä, että kun ihminen on tuttu ja rakas, haluaisin kirjoittaa niin, että kuvauksesta välittyy tuttuus ja rakkaus, ei mikään tietty piirre, joka sitten korostuu jatkuvasti. Toki jos kirjoittaisin hetkistä sen tutun ja rakkaan kanssa, voisin välillä mainita myös niitä ominaisuuksia, niin fyysisiä kuin luonteenpiirteitäkin. Jos hän olisi tummaihoinen, voisin mainita sen miten kaunis iho hänellä onkaan. Mutta en käyttäisi sitä jatkuvana kuvauksena, koska kokisin sen etäännyttävänä. Tämä on siis vain minun tapani, en pidä sitä mitenkään oikeana tai parempana kuin muiden tavat puhua.


Ihonväriin liittyy paljon arvoja ja latauksia. Ajatusleikkinä voi kokeilla toista ominaisuutta, johon myös liittyy keskustelua: lihavuutta. Osa ihmisistä ihannoi laihuutta siinä määrin, että pitää jo luontaista tukevuutta negatiivisena asiana. Minusta se on outoa, ja on täysin luonnollista, että joku on luonnostaan eri muotoinen kuin toinen. Kuvitellaan siis, että seurustelisin tukevan miehen kanssa, joka pitää tukevuudestaan ja puhuu siitä luontevasti, ilman ongelmia, mutta asiaa korostamatta. Mies ja minä emme erityisesti mieti asiaa, mutta pysähdymme välillä huomaamaan, miten olemme eri muotoiset ja miten mukavalta se tuntuu.

Olisiko tällöin luontevaa, että puhuisin blogissa, facessa ym. "tukevasta miehestäni"? "Minä ja tukeva mieheni teimme sitä ja tätä." "Tukeva mies odottaa minua kun tulen kotiin." Tukeva mies ja hoikka nainen istuvat käsikkäin sohvalla..." Minun korvaani tämä kuulostaa oudolta, mutta tarkoittaako se vain, että tässä(kin) olisi jäätä murrettavana?

Entä lapseni, joka oikeastikin on puoliksi afrikkalainen? Olisiko se okei, jos puhuisin jatkuvasti "mustasta/tummasta/mulatista/puoliafrosta lapsestani"? Siinä, missä aiemmin mainitut esimerkit herättelevät monenlaisia ajatuksia, tähän keissiin on oma reaktioni ehdoton ei. En missään nimessä haluaisi korostaa lapsen ihonväriä somessa tai muutenkaan. Minusta sen pitää olla asia, josta voi puhua - "sinulla on tosi kauniin värinen iho!"; "lapseni ja minä tapasimme muita puoliafroja lapsia", mutta jota ei koko ajan tarvitse mainita. Minusta lapsesta puhuessa tuollainen korostaminen olisi ehdottomasti väärin. Silloinhan kertomisistani saisi sen kuvan, että lapsen ihonväri on asia,  joka vaatii erityishuomiota - ja siitä tulisi erottava tekijä verrattuna muihin lapsiin.

Onko se verrattavissa puolisosta puhumiseen? Ei suorilta käsin, koska puolisolla voi olla asiasta oma, tasaveroinen mielipide. Voisinkin kyllä käyttää puolisosta yksittäiseen ominaisuuteen perustuvaa nimitystä siinä tapauksessa, että hän itse ehdottaisi ja jopa toivoisi sitä. Jos kysyisin, millä nimellä hän ehdottaa minun häntä blogissa kutsuvan ja hän itse vastaisi: "haluan ehdottomasti olla musta mies / silmälasipäinen hujoppi / sinisilmäinen pätkä / tukeva nallekarhu!" - mikäs siinä, kultaseni. Itse en kuitenkaan tätä valintaa ja määrittelyä tekisi, muuten kuin yksittäisenä mainintana. Samasta syystä kuin lapsen kohdalla: en pidä mitään tiettyä (varsinkaan fyysistä) piirrettä erityishuomiota vaativana seikkana.


Asiasta käydyssä fesekeskustelussa tuli esiin myös sukupuoli. Miksi on okei, jopa oletettavaa mainita, että kyseessä on mies, mutta ei sitten olisi okei sanoa musta? Minusta mieheen/aviomieheen/poikaystävään viittaaminen on lähinnä käytännön kannalta helppo ratkaisu; kertoo, kuka ja mikä on käytännössä kyseessä. Joku on kuitenkin saattanut huomata, että minähän en edes täällä blogissa käytä kyseisenlaisia ilmauksia. Puhun aina vain ihmisestä. En haluaisi ottaa kutsumanimeksi mitään, mikä sisältää edes sanan mies - minulle sekin tuntuu turhalta sen korostamiselta, että minulla nyt on MIES, wohou. (Toisten kohdalla en koe tällaista ilmiötä :D se koskee vain minua.) Ja toisaalta turhalta sukupuolen alleviivaamiselta; mitä sitten, jos siinä olisikin nainen? So what. (Taas kerran: tämä on oma ilmaisuvalintani; minusta on ihan luontevaa, että muut kutsuvat miehiään miehiksi, ja toki itsekin sitä irrallisissa lauseissa teen!)

Palataan alkuun. Miksi minusta tuntuu vieraalta ilmaus "musta mies", etenkin tietyissä yhteyksissä tai jatkuvassa käytössä? Vastaus: koska koen, että tällaisen "kutsumanimen" osaksi valittu piirre on väkisinkin määrittävä, vaikka en sitä niin tarkoittaisikaan. Kirjoitetulla tekstillä on lukijoita (ja puhutulla kuulijoita), ja tietyn ominaisuuden käyttäminen toistuvana kuvauksena - vaikka kuinka luonnollinen ja ihana ominaisuus se sitten olisikin - muodostuu väkisinkin jollain tapaa määrittäväksi. Jos siis valitsisin ihmisen kuvaamiseksi jonkin piirteen, miettisin tarkkaan, millä asialla haluan kyseistä ihmistä määrittää. En puhuisi tukevasta, lyhyestä, pisamaisesta tai mustasta miehestä/naisesta, oli kyseessä sitten puoliso tai ystävä. En puhuisi myöskään homokaverista, koska en haluaisi kyseisen seikan määrittävän kaveriani ihmisenä tekstiäni lukeville ihmisille sen enempää kuin itsellenikään.

Luonteenpiirteet saattaisivat toimia paremmin, mutta silti mieluiten säästäisin ilmaukset kuten "temperamenttinen/puhelias/hiljainen/vakava" yksittäisiin yhteyksiin, enkä vakiinnuttaisi niitä lempinimiksi. Valitsisin mieluummin vaikka jotain kuten "ihana mies", "luotettava ystävä" tai vaikka "vanha kaveri".

Tämä on siis vastaus vain siihen, miksi minä kirjoitan näin enkä jotenkin toisin. En kritisoi muunlaista tapaa toisilla, se on jokaisen oma valinta.


Kaikki palaa siihen, etten tiedä, miksi kutsuisin sitä tiettyä tyyppiä. Haluan luonnehtia ihmistä, ja silloin yksittäiseen ominaisuuteen nojaava kutsumanimi tuntuu omituisen leimaavalta. Kai hän oikeasti voisi olla vaikka Sinisilmä, eikä tuon piirteen korostaminen haittaisi ketään - se vain tuntuu jotenkin niin... lattealta. Haluaisin löytää sanan, jota voisin käyttää tästä ihmisestä nimen tapaan, käyttämättä hänen nimeään. Ehkä pitäisikin vain keksiä peitenimi: vaikka Viktor, Daniel tai Yrjö.



Edit. Minä itse. Mitä minä ajattelisin, jos joku kirjoittaisi minusta? Jos minulla olisi musta poikaystävä ja hän tekisi feseen merkintöjä "valkoisesta naisestaan", saisin hepulit. Toisaalta en loukkaantuisi, jos olisin kaverin blogissa vaikka "se rastapäinen ystävä". Ei näistä ota selvää.

Mietin tässä, että oikeastaan tämän tekstin otsikko pitäisi olla "Kuka pelkää mustaa miestä?" ;)

keskiviikko 3. syyskuuta 2014

Yksinhuoltajan salaiset unelmat - osa 2

Kirjoitin jokin aika sitten yksinhuoltajana deittailemisesta. Nyt on tullut aika tehdä katsaus siihen, mitä käytännössä merkitsee, jos yksinhuoltaja etenee deittailusta uuden suhteen aloittamiseen. Kuten edellinen osa, tämäkin teksti perustuu anonyymien yksinhuoltajien tunnustuksiin, eikä siitä voida tehdä päätelmiä kirjoittajan henkilökohtaisesta elämästä.


Kuvittele uuden suhteen alku. Kaikki nuo ihanat, järjettömät hetket, jotka siihen olennaisena osana kuuluvat. Kuten nyt vaikka...

...se, kun päätätte tavata ex tempore:
"Hei, mun tekis ihan hirveästi mieli nähdä sua!"
"Niin munkin sua!"
 "Tuu tänne!"
...ei kun siis: "Mun lapsi nukahtaa illalla n. klo 21, tuu sitten tänne!"


...venähtäneet treffit, eli se, kun unohdutte toistenne seuraan tunti-, jopa päiväkausiksi:
 ...ei kun siis: "Paljonko meillä on aikaa?"
" Mun pitää olla kotona klo 20 päästämässä lapsenvahti kotiin."

No ei, voi yksinhuoltallakin olla venähtäneet treffit. Esim. sellaiset. että vietetään ensin romanttinen iltapäivä kaupungissa graduntekoon varatulla ajalla, kävellään käsi kädessä Espalla ja nojaillaan toisiinsa Tervasaaressa. Ja sitten napataan lapsi lapsenvahdilta ja mennään jatkamaan treffejä, joiden sisältö muuttuu lapsen kanssa leikkimiseksi, syöttämiseksi ja lopulta siihen, että yksinhuoltaja nukuttaa lasta sillä välin, kun toinen odottelee sohvalla siihen kuluvan ajan, eli 5-50 min. Sitten voidaan taas nauttia laatuajasta. Jos vielä jaksetaan.


..."Hei, en haluaisi että sä lähdet. Jää tänne yöksi!"
"Okei, mä jään."
Lapsi alkaa itkeä. Yksinhuoltaja käy rauhoittamassa ja palaa pussailemaan sohvalle.
Lapsi alkaa itkeä uudestaan. Ja uudestaan. Kunnes lopulta:
"Ehkä on parempi, että jäät yöksi joku toinen kerta..."

Kyllä se yökyläilykin onnistuu.
"Tota, lapsi on nukkunut vähän levottomasti, niin sun ei varmaan kannata tulla nukkumaan meidän makkariin..." Jolloin vaihtoehdot ovat: 
a) molemmat nukkuvat petauspatjalla olohuoneen lattialla, ja yksinhuoltaja hipsii siitä makkariin lapsen kanssa siinä vaiheessa, kun kitinä alkaa
b) toinen osapuoli nukkuu kapealla vieraspatjalla kuin kunnon katolinen koulupoika ainakin. Yksinhuoltaja ottaa jossain vaiheessa lapsen viereen ihan vain että saisi nukkua jonkun vieressä.

Valittu on jälkimmäinen vahtoehto, koska lapsi on kysesellä hetkellä ollut levoton ja itkeskelee öisin usein.
"Mä tuun sun viereen hetkeksi, siihen asti kunnes se ekan kerran itkee."
30 sekunnin kuluttua lapsi itkee.
"...okei, mä tuun vielä takaisin hetkeksi, jos saan sen rauhoittumaan..."


 Asia hankaloituu entisestään, jos toisellakin osapuolella on lapsia, jotka ovat hänen kanssaan sovittuina aikoina:
"Tällä viikolla mä en saa lapsenvahtia alkuviikosta, ja sulla taas on lapset loppuviikosta. Eli me voidaan nähdä kahdestaan... keskiviikkona iltapäivällä. Jos mun lapsenvahti voi olla pidempään gradunteon jälkeen. Tai jos mä lintsaan gradunteosta."

Tai sitten: saapuu odotettu viikonloppu; yksinhuoltajalla on vahti ja toinen vapaalla. Yksinhuoltaja pääsee kerrankin yökylään. Aamulla soi puhelin: toisen osapuolen lapsista toinen on sairas, toinen tarvitsee vahtia. Hei hei, vapaa viikonloppu.


Ja tiedättekö sen, kun rakkaasi on sairas, ja sinä et välitä vaikka se tarttuisikin, koska olette kuitenkin jo pussailleet. Menet siis hoitamaan häntä, lojutte sohvalla, juotte teetä, katsotte telkkaria.
...
"Mä en oikein voi ottaa sitä riskiä, että mun lapsi saa ton taudin..."
"Et niin. Nähdään sitten, kun olen terve."
Eli kymmenen päivän kuluttua. Jolloin lapsi onkin joka tapauksessa jo saanut syysflunssan.


 


Kevyen aiheen kunniaksi kiva biisi päivään


Mutta onhan se kivaa. On se kuitenkin ihan mahdollista nähdä lapsen kanssa tai kun se nukkuu. Ja kun se sitten on hoidossa, kahdenkeskistä aikaa ei ainakaan ota itsestäänselvyytenä.

Ja on vähän kevyempää olla yksinhuoltaja, kun ei ole kuitenkaan koko ajan yksin.

sunnuntai 31. elokuuta 2014

Nolo, tyhmä, lapsellinen, epäviehättävä ja vääränlainen

Kun olin 11-12 vuotias, luokallani olevat pojat alkoivat kiusata minua siksi, että olin hevoshullu ja minulla oli hörökorvat. Ketään muuta ei kiusattu samalla tavalla, ei edes parasta kaveriani, joka myös oli hevoshullu. Hän oli kuitenkin nätti. Minusta tuntui todella pahalta. Tuntui, etten ole sellainen tyttö, johon pojat ikinä ihastuisivat, minä en ole viehättävä.

Kun kirjoitin pahasta olostani tarinan, jonka opettaja luki, hän ei reagoinut siihen millään tavalla. Olin yksin ongelmani kanssa. Muutkin luokan tytöt vain naureskelivat tilanteelle eivätkä puolustaneet minua. En voinut kertoa heille miten pahalta minusta tuntui. En voinut kertoa kenellekään, koska kotona en voinut tunnustaa, etten ollutkaan suosittu, vaan nolo ja kiusattu. Kenelle tahansa kertominen olisi edellyttänyt tämän tunnustamista, joten teeskentelin, että kaikki oli hyvin.

Kun menin yläasteelle, toivoin että tilanne helpottaisi, sillä kiusaajapojat menivät toiseen kouluun. Luokallani oli kuitenkin muutama ilkeä tyttö, jotka alkoivat pian nälviä minua. Myös paras ystäväni alkoi hengata toisen tytön kanssa, muuttui kylmäksi ja minut "savustettiin" ulos porukasta. Tunsin, että olin vääränlainen nolo "pikkutyttö" enkä kelvannut sellaisena kuin olin. Sain uuden ystävän, mutta puolen vuoden intensiivisen ystävyyden jälkeen hänkin muuttui kylmäksi. Tunsin, että olin näyttänyt liian avoimesti, miten paljon pidin hänestä. En enää tehnyt niin jatkossa.

Ilkeät tytöt olivat samassa saksan ryhmässä kanssani ja nälvivät minua. Olin lauta, lehmä, yms. Kerran he laittoivat sinitarraa päähäni. Opettaja ei uskonut, eikä tehnyt mitään. Entinen paras kaverini ei puolustanut minua, "ei halunnut sotkeentua asiaan". Tunsin että olin arvoton ja vääränlainen. Tuntematon tyttö saksan ryhmässä kertoi rehtorille sinitarratapauksesta ja sitä selvitettiin kansliassa. Pelkäsin koko ajan, että tapauksesta ilmoitettaisiin kotiini. Se oli pahin pelkoni. Annoin ymmärtää, että kyseessä oli kertaluontoinen ärsytys ja se oli tällä selvä. Kotiini ei ilmoitettu. Olin helpottunut, koska vanhemmat eivät saaneet tietää, mitä tunsin olevani: nolo, luuseri, epäonnistunut, vääränlainen ja tyhmä, josta kukaan ei pidä.

Tietyt tytöt luokaltani jatkoivat nälvimistäni läpi yläasteen, ja siihen lähti mukaan useita poikia, joskus melkein koko luokka. 7. ja 8. luokat olivat pahimmat. Entinen paras kaverini sanoi: "Jos joskus tulet murrosikään..." - koska minulla ei ollut finnejä. Luokkani pahistyttö jatkoi samaa teemaa bilsan tunnilla: "Jos sulla joskus alkaa kuukautiset...". Kaikki nauroivat. Tunsin, että en ole naisellinen enkä normaali. Toivoin, että minulla olisi ollut finnejä, vyötärömakkaroita ja isot tissit. Olin kuitenkin laiha, siloposkinen ja kaiken lisäksi ihailin hippityyliä enkä viimeisintä muotia.

Kerran 8. luokan aikana aloin itkeä luokassa, koska kaikki nälvivät minua. Sanoin, etten jaksa enää sitä, miten minua kohdellaan. Luokkani oli hetken hiljaa, mutta kukaan ei reagoinut mitenkään. Opettaja - yläasteen lempiopettajani, tosi hyvä tyyppi - ei tarjonnut apua eikä jututtanut minua tai muita. Miksi hän ei tehnyt mitään? Miksi hän ei kysynyt, miten minä pärjään tai haluanko jutella?

9. luokan syksyllä minä ja silloinen bestikseni esitimme koulun juhlassa itsetekemämme vitsikkään tanssin. Poika luokaltani sanoi, että olin nolannut koko luokan. Jopa eräs kaverini sanoi tanssin olleen nolo. Minä olin ollut oma itseni ja minulla oli ollut hauskaa. Kommenttien jälkeen kaduin sitä.

Kyllä, olin saanut uuden parhaan ystävän. Häntäkin oli kiusattu. Olin hänestä valtavan onnellinen ja kiitollinen. 9. luokan marraskuussa aloimme molemmat seurustella. Minun poikaystäväni jätti minut kolmen viikon jälkeen (tunsin olevani epäviehättävä ja vääränlainen, enkä kelvannut omana itsenäni). Bestikseni jatkoi seurustelua - ja jätti minut yksin. Hän ei enää soitellut, kysellyt kuulumisia tai halunnut oma-aloitteisesti nähdä. Jos näimme, hän puhui vain poikaystävästään. Hänellekään en pidemmän päälle kelvannut omana itsenäni nyt, kun hän ei enää tarvinnut minua.

Kun menin lukioon, halusin palavasti kahta asiaa: että saisin olla oma itseni - ja että saisin olla se cool tyyppi, joka kelpaa muille. Josta kukaan ei tiedä, että omana itsenään hänestä ei pidetä, koska hän on nolo, tyhmä, lapsellinen, epäviehättävä ja vääränlainen.

Kaikki joutuvat teini-iässä kokemaan sitä, kun kaverit feidaavat sinut seurustelun takia tai joku sanoo jotain inhottavaa. Ehkä sen vuoksi olen tähän asti vähätellyt kokemaani, ajatellut, ettei ole mitään syytä rypeä siinä enää. Mutta ehkä olisin kestänyt paremmin kaverien feidailun ja satunnaiset tyhmät kommentit, jos minua ei olisi jatkuvasti kiusattu 5.-6. luokalta 9. luokalle asti.  Jos en olisi jatkuvasti joutunut kuulemaan vihjauksia siitä, että olen nolo, luuseri, tyhmä, lapsellinen, vääränlainen.

Suren vieläkin sitä, että nämä ihmiset kohtelivat minua tällä tavalla, eikä kukaan puuttunut siihen. Eivät kaverit, muut luokkalaiset, opettajat, ei kukaan, paitsi se yksi tuntematon tyttö 7. luokan saksanryhmässä, mistä olen hänelle vieläkin kiitollinen. Tunnen vieläkin, että jos olen oma itseni, minut hylätään tai minua pilkataan. Pelkään yhä, että olen epäviehättävä ja vääränlainen. Enkä vieläkään haluaisi puhua ihmisille tästä asiasta, koska se tuntuisi kuin paljastaisin, että minä todella olen omana itseäni vääränlainen.

Täytän tänä vuonna 30. Noiden tapahtumien jälkeinen aika on yli puolet elämästäni. Ehkä olisi aika pikku hiljaa hyväksyä tähän liittyvät tunteet. Ja itseni.


torstai 21. elokuuta 2014

Mantra ja sen seuraukset

Meditoidessani, yrittäessäni hyväksyä Möykkyä ja keskustellessani asioista tuon yhden ihmisen kanssa (joka kohta tarvitsee bloginimen, hitto vie) minulle alkoi pari viikkoa sitten tulla tunne, että tarvitsisin meditaatiooni jotain säännöllistä. Siis että en vain istuisi tai tekisi mitä mieleen juolahtaa, vaan toistaisin jotain rutiinia. Alkoi tuntua, että se voisi viedä johonkin.

Eräässä kirjassa tuli vastaan mantra "Om Nama Shivaya". Lukiessani siitä mietin, että olisi tavallaan kiva, jos minullakin olisi vaikka joku mantra, vaikka "eiväthän nuo hindujutut oikein ole minua varten". Seuraavana päivänä luin Annamarikan blogia. Hän oli kirjoittanut juuri tuosta mantrasta. Eikä vain kertonut siitä ylipäätään, vaan myös, kuinka sitä voisi käyttää. Ajattelin vieläkin, että hitsi kun ei tämä Intia-homma ole minun juttuni, ja hitsi kun olisi niin iso vaiva hankkiutua jonnekin kurssille tms. missä joku opettaisi jotain sellaista tekniikkaa joka toimisi minulle ja mistä sellaisen kurssin edes löytäisi ja äääh.

Sitten menin meditoimaan. Minulla oli outo olo, että pitäisi kokeilla tuota mantraa. Vähättelin sitä, mutta olo vain kasvoi. Vähän kuin se sama ääni sisältäni, joka on antanut neuvoja, olisi vain huutanut että kokeile nyt, kokeile nyt - tai itse asiassa se ei edes huutanut noita sanoja, se hoki jo sitä mantraa. Om Nama Shivaya!

Joten annoin periksi. Istuin alas ja annoin mantran täyttää mieleni. Se oli ihanaa. Yhtäkkiä tuntui että sain yhteyden suoraan siihen valoon, joka meissä kaikissa sisällä on. Ja samalla tuntui, kuin viileä vesi olisi alkanut valua lävitseni ja puhdistaa minua. Ilmeisesti hindujutut voivat sittenkin olla minua varten. Ja tätä juuri minä rakastan. Ettei ole mitään lokeroita. Minusta ei koskaan pitänyt voida tulla kristittyä, sitten kävi ilmi että kotini on ortodoksisessa kirkossa. No, ortodoksina minun ei varmaan olisi "pitänyt" hurahtaa johonkin hindumantraan - mutta niin vain juuri se toimii minulle.


Tunne jäi päälle useiksi päiviksi. Siis se puhdistava vesi. Sitten esiin alkoi nousta eräs aika hankala asia: viha exääni kohtaan. Siis sama asia, jonka olin ihan ensimmäiksi saanut vastaukseksi, kun ekaa kertaa keväällä meditoin saadakseni apua vatsakipuuni. Mainittakoon, että vatsakivut eivät siis edelleenkään olleet helpottaneet. Ja nyt tulin taas erittäin tietoiseksi vihan tunteista. Kuten myös siitä, että minun on ihan, ihan pakko saada tehtyä niille tunteille jotain.

Vaikka olin koko kesän tiedostanut vaikeat tunteet exääni kohtaan ja yrittänyt käsitellä niitä, olin pitänyt ne "siinä sivussa". Nyt aloin hahmottaa, että ne itse asiassa olivat iso osa Möykkyä.

Tästä eteenpäin oloni alkoi käydä todella raskaaksi. Tunsin kyllä puhdistumisen tunnetta, mutta se ei ollut enää kevyt olotila. Olin niin uupunut, että sen tunsi fyysisestikin. Samalla tuntui, että minussa oli auennut jotain, kuin rinnassa olisi avoin haava johon mikä tahansa voi osua joka hetki.


Jatkoin meditointia, mutta lyhyemmissä pätkissä, koska tuntui niin raskaalta katsoa ja koskettaa sitä haavaa. Painotin enemmän rukoilua. Oikeastaan rupesin eräänä iltana (vatsakivun taas kiusatessa) lukemaan ortodoksista hartauskirjasta iltarukouksia, kun en muutakaan keksinyt. Lukiessani psalmia 51 (joka on ns. katumuspsalmi) tunsin vahvasti osuneeni oikeaan: teksti tuntui olevan paljon enemmän kuin vain lukemani sanat, se täytti minut kokonaan, ihan samalla tavalla kuin tuo kolmisanainen sanskritinkielinen mantra. En ymmärtänyt miksi, mutta huomasin erittäin voimakkaasti, että tämä rukous auttoi minua tässä meneillään olevassa puhdistushommassa.

Seuraavana päivänä kävin taas yhden loistavan keskustelun tuon ihmisen (se bloginimi nyt jostain vähän äkkiä!) kanssa.
"Mun pitäisi rakastaa itseäni."
"Sun pitäisi, ikään kuin jotain toista varten? Vai haluat rakastaa itseäsi?"
"...mä haluan rakastaa itseäni. Mä haluan rakastaa itseäni! Niinhän se on! Jos sanon pitäisi, niin samalla syytän itseäni siitä etten pysty! Mutta jos sanon haluan... niin siihen sisältyy jo rakkautta, koska haluaminen sisältää sen, että mä olen sen rakkauden arvoinen! Sä oot nero!"
"Kiitos, mutta kyllä sä tajusin tän ihan itse."

Ja niin minulla oli uusi mantra. Ei meditaatiomantra. Vaan mantra, jota sanoin itselleni ihan vain hetkissä, ja aloitin heti silloin kävellessäni hänen luotaan kotiin. Haluan rakastaa itseäni. 

tiistai 19. elokuuta 2014

Pakomatkalla

Näin tänään pitkästä aikaa ystäväni Prinssin.

Minä: "Muistatko kun aikoinaan aina sanoit mulle, että mä juoksen pakoon?"
Prinssi: "Muistan."
Minä: "Mun on pitäny koko kesä kysyä sulta. Mitä mä sillon sun mielestä pakenin?"
Prinssi: "Itteäs."
Minä: "...sähän olit oikeessa!!!"

Tuli tänä kesänä tunne, että jotain olen paennut. Prinssin sanat muistuivat mieleen, ja toivoin, että hän vielä muistaisi mistä oli kyse, ja että hänellä olisi vastaus. Piti sitten tämäkin asia kuulla ystävältä, ennen kuin tajusin, että tuohan se vastaus aivan ilmiselvästi on.

Ehkä minun ei enää tarvitse paeta.

maanantai 30. kesäkuuta 2014

Yksinhuoltajan salaiset unelmat

Mielestäni yksinhuoltajan elämä ei niin kauheasti eroa niiden vanhempien elämästä, joita on kotona kaksi. Arki on arkea kaikille, eivät ketkään vanhemmat ole molemmat koko ajan yhdessä kotona hoitamassa kakaraa, ja parisuhteessa on omat murheensa joista minä olen vapaa kuin taivaan lintu. Ne yh:n ongelmat, joita suhteellisilla ei ole, ovatkin tiivistettynä seuraavat: 1) ongelmat, jotka liittyvät siihen, että lapsen isä on oma exä 2) yön pimeitä tunteja ei voi ikinä delegoida kenellekään toiselle  (eikä voi itkua ja hampaidenkiristystä sisältäneen päivän jälkeen lähteä tuulettumaan ja sanoa, että syötä sinä, paitsi jos saa oman äidin tai ystävän hätiin, mutta se vaatii etukäteisvarautumista). Kaikki muu menee ihan jees.

On kuitenkin eräs elämän osa-alue, joka ei (välttämättä) sisällä varsinaisesti ongelmia, mutta on erittäin voimakas erottava tekijä yksinhuoltajien ja parisuhteellisten vanhempien välillä. Jossain vaiheessa yksinhuoltaja haparoi ulos nunnan- tai munkinkammiostaan ja huomaa päässeensä yli pahimmasta "en enää ikinä ryhdy mihinkään romanttiseen" -vaiheestaan. Hän ehkä tapaa jonkun mielenkiintoisen ihmisen tai lähtee yksinkertaisesti sokkotreffeille tavatakseen joskus muitakin kuin (parisuhteellisia) muskarimammoja.


Ja tässä kohtaa hän poikkeaa vanhemmuuden valmiista muotista. Yhteiskunnassa, jossa neuvolan kaikki materiaalit yksittäistä lausetta lukuunottamatta on suunnattu pariskunnalle (ja vieläpä kantasuomalaiselle heterosellaiselle), ei vanhemmuuteen oletettavasti kuulu deittailu, tapailu, uuden suhteen haparoiva ja huumaava aloittaminen eikä mikään sellainen. Nämä eivät ole osa "normaalia vanhemmuutta", vaan jotain muuta, sitä yh-elämää.

Tiedän, että suurin osa tämän blogin seuraajista tuskin ajattelee noin, enkä väitä että se olisi jokin yleinen mielipide. Minulla nyt vain on tällainen Juttu näiden yhteiskunnan piilo-oletusten kanssa (tai pikemminkin niitä vastaan), mutta ei nyt takerruta siihen. Pointti on tällä kertaa käytännön puolella. Yh:na deittailu on oma maailmansa, joka eroaa sekä normideittailusta että pariskuntavanhempien elämästä radikaalisti.


Ensinnäkin on Se Tunne. Yksinhuoltajasta tuntuu, että deittailu ei ole ihan ensimmäinen aihevalinta lapsiperhetuttujen kanssa kuulumisia vaihtaessa (riippuu toki, kuinka läheisestä tutusta on kyse). Pariskuntavanhemmilla se vaihe on kaukana takana. Sitä seurasi rakastuminen, seurustelu, yhteenmuutto ja lopulta lapset. Se on osa kaukaista nuoruutta. Miten he suhtautuvat yksinhuoltajaan, joka alkaa tilittää treffikuvioistaan (tai vain halusta päästä treffeille)? Joskus on parempi olla ottamatta selvää.

Miten treffikuviot edes istuvat pikkulapsiarkeen? Aika huonosti. Jos haluat käydä treffeillä ilman lasta, hankit joka kerta lapsenvahdin. Pitää haluta aika tosissaan nähdä joku tyyppi uudestaan, että näkee sen vaivan. Jos taas otat lapsen mukaan deiteille, ne eivät oikeastaan ole enää deitit lainkaan. Toki uuden tuttavuuden kanssa voi käydä vaikka vaunukävelyllä, mutta kovin varteenotettavia tilanteita ne eivät ole esim. romanttisen kanssakäymisen aloittamiselle.

Mistä puheenollen, kolmas seikka: syyllisyys. Yksinhuoltajasta tuntuu, ettei saisi tapailla "vieraita ihmisiä", siis ilmeisesti jotain muita kuin lapsen toista vanhempaa, mikä on täysin absurdia, sillä tämä on jo totaalisen poissa laskuista (eikä ole tervetullut takaisin). Kun tästä sitten pääsee yli, pitää miettiä, miten deittailun yhdistää lapsen kanssa olemiseen. Näkeehän lapsi yh:n uusia kavereitakin, miksei siis myös uutta deittituttua (kunhan niitä ei tule ja mene pilvin pimein). Mutta jos asiat menevät romanttisuuksiin asti, mihin vetää rajat? Pitäisikö romanttinen kanssakäyminen karsia nollaan lapsen läsnäollessa, ainakin aluksi? Minkä verran aikaa deitin antaa viettää lapsen kanssa, ja kuinka usein? Tai kuinka usein lapsen kehtaa (tai edes onnistuu) tyrkätä hoitoon? Ja jos kaiken tämän ratkaisee, jää silti epämääräinen huono omatunto siitä, että elämä ei enää pyörikään pelkästään lapsen ympärillä, kuten tähän asti. Tekeekö se yh:sta huonomman vanhemman? Pariskuntavanhempien välisen suhteen huollon kyseessä ollessa tällainen kysymys olisi aivan naurettava.

Ja niistä lapsenvahdeista: hyvästi, yksityisyys. Aiemmin pystyit tekemään elämälläsi mitä ikinä halusit, ilman tilivelvollisuutta kellekään. Yhtäkkiä sinun on pakko selittää jotain vähintään lapsenvahdillesi. Jos se sattuu olemaan oma äiti, niin sitten joko kerrot treffikuvioistasi äidillesi tai valehtelet. Huomautettakoon, että osa äideistä toki on ihania ihmisiä, jotka eivät hiillosta kertomaan enempää kuin itse haluat, mutta silti tilanne on mikä on: jotain on sanottava, kun aiemmin saatoit ihan itse päättää, missä vaiheessa tällaiset asiat esiin otat. Valinnanvapaus on mennyttä.

On tietysti hienoa, jos on mahdollista jättää lapsi esim. iltahoitoon ystävälle: jos siis sinulla on ystävä, jonka seuraan olet jo ajoissa totuttanut lapsen, niin että nukutus ym. sujuu kivuttomasti (eli olet ennakoinut tilanteen joskus puoli vuotta sitten ja kouluttanut itsellesi treffilapsenvahdin) ja tämä ystävä vielä sattuu olemaan käytettävissä todella usein ja lyhyellä varoajalla (koska ööö, hänellä ei ole omaa elämää?). Tässäkin täysin utopistisessa tilanteessa joudut todennäköisesti tekemään tiliä treffeistäsi ystävällesi heti niiden päätyttyä, mikä voi olla kivaa tai sitten ei. Valinnanvapaus on siis edelleen mennyttä.


Mutta siis. Voi olla, että olemattomasta vapaa-ajasta huolimatta yksinhuoltaja tapaa jonkun jossain. Voi olla, että lapsenvahdinnan järjestäminen onnistuu yhdistelemällä kavereita ja sukulaisia, vaikka siinä joutusikin tekemään vähän tiliä menemisistään useammallekin taholle. Voi olla, että yh voittaa painimatsin syyllisyytensä kanssa; että lapsen kanssa hengailun saa suhteellisen kivuttomasti yhdistettyä tapailuun; että yh jopa jossain vaiheessa pääsee yli tunteesta, että kaikki tämä tekee hänestä huonomman vanhemman. Jos tämä kaikki toteutuu, niin mitä väliä sillä on, vaikka asiat ovat vähän monimutkaisia eivätkä mene minkään muotin mukaan? Sitten voi vain nojata taaksepäin ja nauttia elämästä. Ja kertoa siitä vaikka jossain vaiheessa niille pariskuntatutuillekin, jos haluaa.


Tämä teksti perustuu yleisluontoisiin ajatuksiin yksinhuoltajuudesta sekä anonyymien yksinhuoltajien tilityksiin. Se ei siis ole subjektiivista dokumentointia (eli henkilökohtaista tilitystä), eikä sen perusteella voida vetää johtopäätöksiä siitä, onko sen kirjoittajalla kokemusta asiasta, eli onko sitä nyt oltu trehveillä vai eikö ole. Jos siis jollain on puhtoinen mielikuva äitihahmosta, jolle mikään likainen deittailu ei sovi, niin saa siis ihan vapaasti pysyä siinä kuplassa, jossa pariskuntavanhemmat nojailevat toisiinsa takkatulen lämmössä ja yksinhuoltaja simahtaa sankarillisena sohvalle, koska on tänäänkin elänyt vain lastaan varten.

tiistai 25. helmikuuta 2014

Ihmiseni

Aikoinaan vanhan blogin puolella esittelin Ghanan ystäväni blogissa käyttämilläni lempinimillä. Nyt, kun ystävät tuntuvat vilahtelevan teksteissä taas tämän tästä, päätin esitellä heidät, jotka täällä Suomessa ovat minulle rakkaita. Tässä eivät luonnollisestikaan ole kaikki elämäni ihanat ihmiset, mutta ne, jotka todennäköisimmin tulevat joskus esiintymään blogiteksteissä. Ystävä, tunnistatko itsesi? (Afrobeibi-ihmiset eivät ole tässä listassa, kuten eivät myöskään blogitutut.)


Bestis - minua kaksi kuukautta vanhempi, rakas rakas ystävä, tuttu jo yläasteelta. Nimi on hieman harhaanjohtava, koska ei tosiystävistä kukaan ole "parempi" tai "huonompi"; helppouden vuoksi otan nyt kuitenkin vapauden käyttää tätä nimeä. Bestiksen kanssa olen aina jakanut kaiken; oman haasteensa nykyään asettaa se, että hän asuu yli tunnin ajomatkan päässä ja pyörittää lapsiperheen arkea; se ei kuitenkaan ole este, ainoastaan hidaste. Kummityttöni äiti ja tyttöni kummitäti.

Kämppis oli oikeastaan kämppis vain muutaman kuukauden ennen Watsonin ilmaantumista kuvioihin. Todellisuudessa hän on paljon enemmän, ja tämä(kin) nimi on vain helppoussyistä valittu. Kämppiksen olen tuntenut jopa Bestistä pidempään. Filosofointiseuraa ja vakkarikuski Bestikselle ajeluun.

Wanha Hyvä Ystävä on nimestä huolimatta uudempi ystävä kuin Bestis ja Kämppis - hänet olen tuntenut vasta kohta 13 vuotta... Huomaan että ystävyyttämme on todella vaikea kuvailla auki. Larpit, bileet, mitä oudoimmat sattumukset, läppävika, Kauhea Kankkunen.

Kultu - oho, mekin ollaan tunnettu jo ihan järkyttävän pitkään, jo yläasteen aikaisesta teatteriharrastuksesta. Yhdessä vaiheessa vain oli muutaman vuoden tauko, mutta niin vain elämä heitti meidät taas toistemme tielle. - Pitäisikö meidän siis muuttaa Kultulinnaan?! kysyi Kultu ja lähti Tampereelle. Kultun kanssa voin puida niin henkisyyksiä, Jeesuksen viikunavihaa, kuin sitä, kumpi voittaa, Gandalf vai Dumbledore.

Kolibri - tämä sirkuttaja ilmestyi elämääni maailman epätodennäköisimmässä paikassa, OKL:ssä. Epätodennäköistä se oli siksi, että opettajaopinnot eivät todellakaan ole meitä varsinaisesti yhdistävä tekijä. Muita sellaisia kyllä löytyy hengästyttävän paljon. Juuri Kolibri on vastuussa minun lempinimestäni (Pikku Square).

Prinssi - Jokaisella pitäisi olla oma prinssi! Prinssi luonnollisesti tuli kuvioihin silloin, kun oli vähän vaikeaa, ja pelasti minut. Yhdenlainen sielunkumppani, vaikka joissain asioissa ei sitten taas voidakaan toisiamme ymmärtää. Prinssi on myös se oopperaseuralainen, jota vuosia kaipasin elämääni. Eikä pelkkä seuralainen, vaan (vähintään) yhtä intohimoinen asian suhteen kuin minä. Viime viikolla Don Giovannin katsomossa aloimme molemmat äänettömästi spiikata mukana, kun luetteloaaria alkoi...
 
Pappi? - Hän varmasti vihaisi tätä lempinimeä - jos luet tätä, keksi itsellesi parempi! En vain keksinyt muuta, ja kun hän on pappi - no, koulutukseltaan, ei missään muussa mielessä. Ehkä juuri siksi nimi onkin paitsi periaatteessa totuudenmukainen, myös äärimmäisen ironinen. Pappi on uudehko tekijä ystävälistalla, mutta hänen kanssaan ystävyys lennähti heti hyvin syväluotaavalle tasolle.

Naapuri asuu, yllätys yllätys, naapurissani. Oikeasti. Ei samassa rapussa tai edes osoitteessa, mutta tuossa viereisessä talorykelmässä. Emme suinkaan ole täällä tutustuneet, vaan vuonna -06 aloittaessamme molemmat Ylioppilaskunnan Soittajien kakkosviulussa. Seuraavana vuonna hän mailasi minulle Ghanaan: "tääl on ihan kauheeta kun ennen oltiin yhessä ne huonoimmat mut nyt oon yksin"... :D Nykyään hän ei enää ole huonoin tai edes millään muotoa huono. Siksi arveluttaakin, että lupauduin vappukeikalle soittamaan hänen viereensä ties kuinka monen vuoden viulutauon jälkeen. Mutta joka tapauksessa: nykyään Naapuri (siskoineen ja joskus serkkuineenkin) vaikuttaa ennen kaikkea Watsonin ahkerana viihdyttäjänä ja minun saunaseuranani.

Kaima on etunimeltään sama kuin minä. Tutustuimme, kun hän jouluna -11 lähetti minulle sähköpostia: "Hei, kuulin ICYEstä että olet ollut Ghanassa Tämännimisessä Lastenkodissa vuonna 07-08. Olen menossa sinne ensi helmikuussa ja mietin voisitko kertoa siitä jotain." Vastasin: "Moi, olen siinä lastenkodissa parhaillaan!" - Tapasimme Suomessa ja sitten taas Ghanassa ja siinä sitä oltiin: ystäviä. Nykyään Kaima ilahduttaa minua vahtimalla Watsonia - palkatta..!

Karhunkaataja tuskin esiintyy blogiteksteissä kovin usein, mutta oli pakko ottaa hänet mukaan 1) koska hän on niin hyvä ystävä ja 2) koska hänellä oli valmiina niin hyvä nimi! (Minä olen hänelle Puluntappaja, by the way. Joskaan nimet eivät liity toisiinsa. Ja blogissa pitäydyn mieluiten edelleen Pikku Squarena...) KK on Kuusamon lahja pääkaupunkiseudulle, ja MINULLE! Koulutettu vyöhyketerapeutti, muuten. Jos joku kaipaa sellaisen palveluja, ottakaa yhteyttä minuun s-postitse! ;)

Tädit Ruskea ja Sinipunainen - rakkaat kuorotoverit ja W:n kummitädit. (Ortodoksiset sellaiset - Bestis miehineen ovat luterilaisia.) Miten he siihen päätyivät on oma tarinansa. Mutta vitsit, mikä tiimi he ovatkaan! Annoimme itsellemme tätikolmikon nimen Watsonin kirkotuksessa, minä olen siis se Vihreä...


Lisäksi minulle on kaksi siskoa, jotka meinasin ensin nimetä ammattiensa perusteella Kampaajaksi ja Teologiksi, mutta eihän se nyt käy. Nuorin on tietysti Kultapilli hoettuaan koko lapsuutemme "Kultapilli ensin!" päästäkseen ekana milloin mihinkin. Kuka tai mikä tuo Pilli on, ei taida olla vieläkään selvinnyt edes hänelle itselleen. Tuo pieni blondi kiitää yliopistolla, puhuu käsittämättömän nopeasti ja on koko ajan siinä sivussa tehokkaampi kuin minä uuvuttavimpinakaan aikoinani.

Keskimmäinen on Britney, vaikkei ehkä siitä riemastukaan. Mutta itsepä on kanssani heittänyt aiheesta läppää teini-iästä tähän hetkeen. Hän taas on tumma ja kaunis, tykkää salitreenistä (erityisesti aikaisin aamulla) mutta myös "epäilyttävistä" luontaisvalmisteista (kuten juotavasta savesta), ja meikkaa minut ja laittaa hiukseni tarvittaessa vaikka vuosijuhlakuntoon, sillä itse olen noissa asioissa aivan onneton.

Molemmat ovat aivan erilaisia kuin minä (ja silti joskus hämmentävän samanlaisia); niitä joille suutahdan paljon kavereita helpommin; tätä nykyä ihmeen ymmärtäviä ja aidosti avuksi jos minulla on vaikka paha olla; Watsonin palvovia tätejä - ja superrakkaita. (PS. Käytä matikkaa ja päättele, monesko lapsi minä olen!)

lauantai 12. lokakuuta 2013

Osa porukkaa

Kaksikymppisenä valitin usein, että vaikka elämässäni tuli ja meni paljon ihmisiä, en oikein koskaan tuntenut kuuluvani mihinkään kunnon porukkaan. Muistan, kuinka kerran heitin, että varmaan se oma porukka löytyy vasta toisista puistomammoista sitten, kun on lapsia. (Tosin tämäkään ei tuntunut kovin todennäköiseltä, kun "eihän siinä ole muuta yhteistä kuin pelkkä äitiys.")

Ei tarvinnut odottaa niin kauan. Ei edes lapsen tuloon asti: nykyään on niin monta ihanaa isoa ja pientä porukkaa, joihin tunnen todella kuuluvani. Ovat yläasteystäväni, joiden kanssa on lähennytty uudestaan ja jaettu yhdet häät, kolmet ristiäiset ja monta kummin titteliä. On "Wanha Hyvä Porukka", jonka nimen minä ja lukiokaveri olemme itsellemme antaneet (kyllä, vain meille kahdelle). Ovat Saksan siskoni, joista kolme vieraili täällä juuri elokuun lopussa (tanssimme pihalla azontoa). On kuoroni, josta kirjoitin viimeksikin. Jopa täällä virtuaalimaailman puolella, jossa en aikoinaan ollenkaan tajunnut, miten ihmiset onnistuivat löytämään jonkin interaktiivisen blogiporukan, huomaan yhtäkkiä olevani osa mahtavien bloginaisten joukkoa!

Ja nyt päästään, jos nyt ei vielä ihan hiekkalaatikon reunalle, niin ainakin kestovaipparinkiin: yhtäkkiä olen siinä siunatussa tilanteessa, että lähelläni asuu kolme muutakin pienen, puoliksi afrikkalaisen lapsen äitiä, joihin minulla on ollut ilo ja kunnia tutustua viime vuosien kuluessa. Eikä meitä todellakaan yhdistä pelkkä (etno)äitiys, vaan yhteistä löytyy vaikka millä mitalla.

Saana on entinen ICYE-vaihtari ja ekohippihihhuli kuten minäkin. N on minun laillani opettaja, ja meille molemmille ovat uskonasiat (ja gluteeniton ruokavalio! hih) tärkeä osa elämää. L on tuorein tuttavuus ja, ah, aivan samassa tilanteessa kuin minä; kolmen kuukauden ikäisen lapsen yhä opiskeleva yksinhuoltaja. Lapsemme - kaksi taaperoa ja kaksi vauvaa - ovat ihastuttava, hihityttävä ryhmä, joiden toivomme kasvavan samanlaiseen ystävyyteen kuin meidän äitien välille on syntynyt.

Mikä ilo ja riemu löytää itsensä yhtäkkiä osana (taas uutta) upeaa porukkaa! Syödä yhdessä neljällä suunnalla valnistettuja herkkuja herkkuja ("mä alotan terveelliset elämäntavat heti tän viikonlopun jälkeen"); puhua lasten toilailuista, kirppareista ja imetyksestä; jakaa niitä kestovaippoja ("monta sulla on? Mistä sä ostat?"); kuunnella Azontoa (Watson ja minä emme ole ainoat fanit) ja niin edelleen, niin että päivä hujahtaa vilauksessa. Ja on aika sopia afrobeibien uusi mieltä lämmittävä tapaaminen.

Minua on painanut lähestyvä talvi. Se on vain aina liian pitkä. Mutta pitää vain muistuttaa itseäni näistä ihanista porukoista, joihin saan kuulua, niin kyllä se siitä.