torstai 21. elokuuta 2014

Mantra ja sen seuraukset

Meditoidessani, yrittäessäni hyväksyä Möykkyä ja keskustellessani asioista tuon yhden ihmisen kanssa (joka kohta tarvitsee bloginimen, hitto vie) minulle alkoi pari viikkoa sitten tulla tunne, että tarvitsisin meditaatiooni jotain säännöllistä. Siis että en vain istuisi tai tekisi mitä mieleen juolahtaa, vaan toistaisin jotain rutiinia. Alkoi tuntua, että se voisi viedä johonkin.

Eräässä kirjassa tuli vastaan mantra "Om Nama Shivaya". Lukiessani siitä mietin, että olisi tavallaan kiva, jos minullakin olisi vaikka joku mantra, vaikka "eiväthän nuo hindujutut oikein ole minua varten". Seuraavana päivänä luin Annamarikan blogia. Hän oli kirjoittanut juuri tuosta mantrasta. Eikä vain kertonut siitä ylipäätään, vaan myös, kuinka sitä voisi käyttää. Ajattelin vieläkin, että hitsi kun ei tämä Intia-homma ole minun juttuni, ja hitsi kun olisi niin iso vaiva hankkiutua jonnekin kurssille tms. missä joku opettaisi jotain sellaista tekniikkaa joka toimisi minulle ja mistä sellaisen kurssin edes löytäisi ja äääh.

Sitten menin meditoimaan. Minulla oli outo olo, että pitäisi kokeilla tuota mantraa. Vähättelin sitä, mutta olo vain kasvoi. Vähän kuin se sama ääni sisältäni, joka on antanut neuvoja, olisi vain huutanut että kokeile nyt, kokeile nyt - tai itse asiassa se ei edes huutanut noita sanoja, se hoki jo sitä mantraa. Om Nama Shivaya!

Joten annoin periksi. Istuin alas ja annoin mantran täyttää mieleni. Se oli ihanaa. Yhtäkkiä tuntui että sain yhteyden suoraan siihen valoon, joka meissä kaikissa sisällä on. Ja samalla tuntui, kuin viileä vesi olisi alkanut valua lävitseni ja puhdistaa minua. Ilmeisesti hindujutut voivat sittenkin olla minua varten. Ja tätä juuri minä rakastan. Ettei ole mitään lokeroita. Minusta ei koskaan pitänyt voida tulla kristittyä, sitten kävi ilmi että kotini on ortodoksisessa kirkossa. No, ortodoksina minun ei varmaan olisi "pitänyt" hurahtaa johonkin hindumantraan - mutta niin vain juuri se toimii minulle.


Tunne jäi päälle useiksi päiviksi. Siis se puhdistava vesi. Sitten esiin alkoi nousta eräs aika hankala asia: viha exääni kohtaan. Siis sama asia, jonka olin ihan ensimmäiksi saanut vastaukseksi, kun ekaa kertaa keväällä meditoin saadakseni apua vatsakipuuni. Mainittakoon, että vatsakivut eivät siis edelleenkään olleet helpottaneet. Ja nyt tulin taas erittäin tietoiseksi vihan tunteista. Kuten myös siitä, että minun on ihan, ihan pakko saada tehtyä niille tunteille jotain.

Vaikka olin koko kesän tiedostanut vaikeat tunteet exääni kohtaan ja yrittänyt käsitellä niitä, olin pitänyt ne "siinä sivussa". Nyt aloin hahmottaa, että ne itse asiassa olivat iso osa Möykkyä.

Tästä eteenpäin oloni alkoi käydä todella raskaaksi. Tunsin kyllä puhdistumisen tunnetta, mutta se ei ollut enää kevyt olotila. Olin niin uupunut, että sen tunsi fyysisestikin. Samalla tuntui, että minussa oli auennut jotain, kuin rinnassa olisi avoin haava johon mikä tahansa voi osua joka hetki.


Jatkoin meditointia, mutta lyhyemmissä pätkissä, koska tuntui niin raskaalta katsoa ja koskettaa sitä haavaa. Painotin enemmän rukoilua. Oikeastaan rupesin eräänä iltana (vatsakivun taas kiusatessa) lukemaan ortodoksista hartauskirjasta iltarukouksia, kun en muutakaan keksinyt. Lukiessani psalmia 51 (joka on ns. katumuspsalmi) tunsin vahvasti osuneeni oikeaan: teksti tuntui olevan paljon enemmän kuin vain lukemani sanat, se täytti minut kokonaan, ihan samalla tavalla kuin tuo kolmisanainen sanskritinkielinen mantra. En ymmärtänyt miksi, mutta huomasin erittäin voimakkaasti, että tämä rukous auttoi minua tässä meneillään olevassa puhdistushommassa.

Seuraavana päivänä kävin taas yhden loistavan keskustelun tuon ihmisen (se bloginimi nyt jostain vähän äkkiä!) kanssa.
"Mun pitäisi rakastaa itseäni."
"Sun pitäisi, ikään kuin jotain toista varten? Vai haluat rakastaa itseäsi?"
"...mä haluan rakastaa itseäni. Mä haluan rakastaa itseäni! Niinhän se on! Jos sanon pitäisi, niin samalla syytän itseäni siitä etten pysty! Mutta jos sanon haluan... niin siihen sisältyy jo rakkautta, koska haluaminen sisältää sen, että mä olen sen rakkauden arvoinen! Sä oot nero!"
"Kiitos, mutta kyllä sä tajusin tän ihan itse."

Ja niin minulla oli uusi mantra. Ei meditaatiomantra. Vaan mantra, jota sanoin itselleni ihan vain hetkissä, ja aloitin heti silloin kävellessäni hänen luotaan kotiin. Haluan rakastaa itseäni. 

4 kommenttia:

  1. Jos sanon pitäisi, niin samalla syytän itseäni siitä etten pysty!

    Ah, kiitos kun onnistuit osoittamaan minullekin, minkä takia nykyinen body revolution (rakasta itseäsi selluinesi päivinesi, kaikki kehot ovat kauniita, yms.) on minusta periaatteen tasolla todella hieno homma, mutta henk.koht. tunnepuolella herättää suorastaan vihaa. Koska mun todellakin pitäisi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siis sun "pitäisi" - niiden mielestä (body revolutionin edustajat) vai omasta mielestäsi? :D Koska niitä vartenhan sun ei "pitäisi" mitään, ja itseäs varten taas... Miksi pitäisi? Vai haluaisitko? :)

      Poista
    2. Niin siis kun en todellakaan ole niin pitkällä tämän asian kanssa, että haluaisin, mun nimenomaan pitäisi. En edes kykene muotoilemaan sitä toisin, se vääntyy auttamattomasti muotoon "haluaisin olla sellainen, että voisin rakastaa/hyväksyä itseni".

      Itseni hyväksyminen ja itsestäni pitäminen silleen Ihan Oikeasti pelkän sietämisen sijaan (sekä henkisellä että fyysisellä tasolla) on aina ollut mulle nimenomaan suoritus, joka pitäisi tehdä ja johon en ole vielä kyennyt. Suoritan myös feminismiä tosi kehnosti, kun en kykene soveltamaan suurta osaa jauhannastani itseeni.

      "Pitäisi rakastaa itseään" on kyllä tosi syvälle iskostunut lause. Tämä "haluaisin" avasi nyt vähän selvemmin niitä suuntia, joita olen viimeisen vuoden aikana pyöritellyt itsekseni (tosin enemmän yrittäen olla ajattelematta asiaa, koska alan olla vitun kyllästynyt tähän probleemaani). Todellakaan minun ei "pitäisi" mitään, vaan ennemminkin ajatella, että mitä sitten "haluaisin". Vaikka että millainen sitten haluaisin olla :)

      Poista
    3. Miten olisi "haluaisin pystyä rakastamaan itseäni sellaisena kuin olen"? Yhtään pehmeämpi lasku?

      Mutta mä kyllä muistan, että kun edellisen kerran kävin läpi tätä samaa (jep, ja kuvittelin silloin jo oppineeni läksyn) joskus 2010, niin jotenkin lähestyin tätä asiaa sillä lailla että "voin olla sellainen kuin haluan olla" ja "minussa ei ole mitään mikä estäisi olemasta sellainen minä jota rakastan"... Nyt tajuan, että olihan tuo yksi askel, mutta ei se vielä ollut (lähelläkään) itsensä hyväksymistä ehdoitta. Se kuitenkin auttoi silloin, enkä usko että nyt pystyisin käsittelemään mitään jos en olisi käynyt noita juttuja läpi silloin.

      Mutta kyllä mulla tälläkin kertaa tuli (siinä seuraavassa vaiheessa, josta en ole vielä kirjoittanut) yhdessä kohtaa tunne, että ei jumalauta, mä en pysty enää elämään rakastamatta itseäni - MUTTA mä en JAKSA yrittää koko ajan rakastaa itseäni. Noina hetkinä me ansaitaan tauko: ei ajatella koko asiaa, vaan yksinkertaisesti kohdellaan itseämme niin kuin jotakuta, jota rakastetaan: hyvin. Myönnetään itsellemme lupa tehdä juttuja, joista nautimme. Uskon, että kun alkaa toteuttaa rakkautta käytännössä, kyllä se mieli raahautuu sieltä pikku hiljaa perässä.

      Poista