torstai 15. lokakuuta 2015

Siis: UUSI BLOGI

Niin siis sille joka ei vielä tajunnut, tai ei jaksanut lukea edellistä postausta loppuun:

En kirjoita tänne enää. Uusi blogi osoitteessa

http://toodalooo.blogspot.fi


Eli jos haluat jatkossa nähdä tekstini niin siellä kannattaa käydä klikkaamassa "liity lukijaksi" -painiketta vai mikä se nyt taas onkaan :D

HEIPPA!



lauantai 10. lokakuuta 2015

Loppu ja alku

Yö sieluni täytti syvä
halu rakkauden kun syntyi sielussa tässä
Oi sinua, sallima hyvä!
Ulos lähdin pimeässä
kun tyyntä oli jo kaikki talossa tässä.


Tämän blogin esittelytekstissä kerron, kuinka yhdeksän vuotta sitten koin, ettei elämä tuntunut täydeltä ja todelta, ja aloin etsiä vastausta siihen, mikä täyttäisi tuon tyhjyyden.

Tuolloin etsinnän ensimmäinen vastaus johti pimeyteen, sielun pimeään yöhön. Ensimmäinen vastaus, jonka löysin, oli se, että maailmaa ja elämää on katsottava kokonaan, nähtävä myös kipeät ja vaikeat puolet, ja elämä onkin taas täyttä ja totta.

Se oli kuitenkin käytännössä vaikeampaa kuin tajusinkaan. Oivalluksestani huolimatta en pystynyt kohtaamaan monia asioita, vaan aloitin matkan, jonka aikana paitsi etsin, myös jatkuvasti pakenin omaa itseäni.


Nyt, viime kesänä, koin toisen kerran sielun pimeän yön. Kaikki vanha romuttui. Koko maailmankuvani meni uusiksi. Uskon ja luotan toki edelleen Jumalaan ja johdatukseen. Hahmotan vain asian hyvin eri tavalla kuin ennen.

En pidä enää itseäni "henkisenä ihmisenä". Koko uushenkisyys näyttäytyy minulle nyt hömppänä, johon verhotaan se, ettei pystytä kohtaamaan vaikeita asioita omassa itsessä. Ei ole mitään "henkistä polkua" joka johtaa sinua aina lähemmäs ja lähemmäs valoa ja jota kulkiessasi tulet koko ajan jotenkin valaistuneemmaksi ja paremmaksi ihmiseksi.

Uushenkisyydessä ehkä kaikkein eniten ärsyttääkin luonnonvastainen pyrkimys kääntää kaikki positiiviseksi ja valoisaksi, välttää kipeät asiat täysin. Sellainen on pelkkää teeskentelyä. Se ei minua enää kiinnosta.


Tämänkin pimeän yön suuri oivallus olikin se, että myös vaikeat ja kipeät asiat - pimeys - on suostuttava näkemään kokonaan. Mutta nyt olen oivaltanut myös jotain uutta. Vaikeuksien merkitys ei olekaan pelkästään se, mitä niistä seuraa - siis jotain hvyää. Vaikeat ovat merkityksellisiä sellaisinaan, ilman ajatusta "sitten kun se on ohi". Vain sellaisina niistä voi edes seurata mitään.

Hengellinen kyllä edelleen koen olevani. Hengellisyys vain ei ole jotkut ihmeen portaat joita kiipeän kohti parempaa itseäni. Parempi minä on minussa, sisällä, ja ainoa mitä voin tehdä, on lakata yrittämästä haudata sitä ja yrittää tulla joksikin muuksi. Hengellisyys ei ole saavuttamista. Se on saavuttamisen täysi vastakohta. Se on pysähtymistä todellisuuteen.

(Huomautettakoon, että tykkään joogasta, meditoinnista ja kaikista vanhoista jutuista ihan yhtä palkon kuin ennenkin. En vain enää näe niitä tikapuina johonkin. Ne ovat hyviä ja kivoja juttuja, koska ne ovat hyviä ja kivoja juttuja.)



Yksi matka on päättynyt. Olen löytänyt vastauksen yhdeksän vuoden takaisen tyhjyyten aiheuttamaan ihmettelyyn. Vastaus ei löytynytkään lähtemällä johonkin, vaan suostumalla olemaan itsessäni. Yhtäkkiä elämä on luonnostaan täyttä ja todellista. Siitä ei tarvitse erikseen yrittää tehdä sellaista millään vippaskonsteilla.

Tämän blogin otsikossakin näkyvä muutos on tietysti tosiasia: ainoa, mikä on pysyvää, on se, että kaikki muuttuu koko ajan. Kuitenkin se, mihin olen blogin perustamishetkellä viitannut, ei enää pidä paikkaansa. En enää koe tarvetta muuttaa itseäni joksikin uudeksi - joksikin, jota en ole - vaan uskon, että kun en pakene omaa itseäni, muutos tapahtuu luonnostaan, jopa huomaamattani.

Ajatusmallin perustavanlaatuisen rakennemuutoksen vuoksi en halua rakennella uusia hökötyksiä tämän vanhan pohjan päälle. Haluan aloittaa alusta. Haluan lopettaa olemasta "henkinen joogaminä" ja olla vain Minä, anteeksipyytelemättä.

Jos elämäni seuraaminen edelleen kiinnostaa, voit klikata itsesi uuden blogini lukijaksi osoitteessa:

http://toodalooo.blogspot.fi







See you on the other side!


Ja pimeys tihentyvä 
oli salaista porraspuuta peittämässä. 
Oi sinua, sallima hyvä!
Kävin salaa pimeässä
kun tyyntä oli jo kaikki talossa tässä.

- Ristin Johannes

sunnuntai 27. syyskuuta 2015

Kerran larppaaja...

Todellisuus näyttää poliittisen ilmapiirin puolesta tällä hetkellä niin karulta, että en pysty kirjoittamaan mistään painavasta aiheesta - neuvottomuus sen kaiken suhteen ahdistaa liikaa. Sen sijaan sananen jostain muusta.


Viimeiset neljä vuotta olen ollut entinen larppaaja. Harrastin larppausta aktiivisesti vuosina 2002-2007, sen jälkeen harvakseltaan aina vuoteen 2011 asti, jolloin tein viimeiset visiitit tuttujen porukoiden peleihin ja "lopetin kokonaan".

Lyhyt tietoisku: LARP = live action role play. Se on siis roolipelaamista niin, että ihmiset "leikkivät" kuvitteellista tilannetta. Henkilöiden taustat, luonteet, tavoitteet ja tilanteen olosuhteet on pelinjohto kirjoittanut etukäteen. Sitten improvisoidaan. Se on siis vähän kuin näyttelemistä ilman yleisöä. Yhden päivän pelit kestävät yleensä 5-6 tuntia, mutta on myös lyhyitä parin tunnin pelejä ja pitkiä, useita päiviä kestäviä pelejä.

Eilen tein paluun larppaamaan. Yksi vanhan porukan pelikampanja pyörii edelleen, ja minä ja kaverini menimme mukaan vanhoilla, tutuilla hahmoilla. Kokemus oli upea ja voimakas. Luulen, että saatan alkaa taas käydä peleissä ainakin sen pari kertaa vuodessa.



Larpissa siis olen joku toinen, esitän kuvitteellista henkilöä. Kuitenkin hieman paradoksaalisesti koen, että larppaus on ollut ennen kaikkea keino tutustua itseeni. Ja ehkä se ei niin paradoksaalista olekaan: minä pelaan kuvitteellista hahmoa, mutta pelaan omalla itselläni. Vaikka esitän jotakuta toista, niin siinä kuitenkin olen aina minä.

Larppien avulla löysin aikoinani monta kertaa asioita, joista en omana itsenäni ollut aiemmin kiinnostunut. Tajusin, että usein se on asenteesta kiinni: esimerkiksi pelattuani liikuntaa rakastavaa hahmoa huomasin, millä tavalla voin itsekin nauttia liikunnasta. Myös hahmon rohkeus sai minut usein huomaamaan, että voin voittaa pelkoni myös tosielämän tilanteissa.

Oli kuitenkin myös toisenlaista itseen tutustumista: hahmoissa ilmeni ilman suunnitteluakin puolia, joiden tajusin kumpuavan omasta itsestäni. Huomasin esimerkiksi, että pelatessani nuoria, miespuolisia hahmoja, uskalsin spontaanisti flirttailla ihmisille - ja nautin siitä tavalla, joka sai minut tajuamaan, että minullakin on tuo puoli, jos uskallan ilmaista sitä.



Oli muutakin kuin itsetuntemus. Larppien myötä pääsi konkreettisestikin irti arjesta, tuli reissattua vaikka minne, ja hyvin usein pelipaikat olivat luonnon helmassa ihanissa leirikeskuksissa tai mökeillä. Nautin tästä kotimaanmatkailusta todella paljon. Ja sitten oli tietysti ihmiset. Vaikka jossain vaiheessa tuntui, että larppaajissa on tiettyjä rasittavia piirteitä (kuten esilläolon tarvetta tai loputonta jaarittelua omasta hahmosta), on tuossa porukassa myös jotain aivan poikkeuksellista verrattuna mihinkään harrastusporukkaan, missä olen ikinä ollut. Larppiporukka monella tapaa suvaitsevampaa kuin edes muusikot tms. Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöissä ei ollut mitään kummallista, ja yhtä lailla sai olla nörtti, epämuodikas, lapsellinen, "epänormaali" sellaisilla pienillä tavoilla, joiden suhteen yhteiskunnassa on kirjoittamaton sääntö toimia tietyllä tavalla tai olla tietynlainen.

Ja sitten erittäin merkittävä tekijä: läsnäolo. Ehkä hassua, että jonain toisena ollessa onkin valtavan aidosti läsnä. Mutta kuten sanottua, minähän siinä olen. Ja larpin aikana ei ole oman elämän todellisuutta muistoineen, huolineen ja murheineen viemässä huomiota pois tästä hetkessä. Okei, on kuvitteellisen hahmon kuvitteellinen menneisyys ja tulevaisuus, mutta ainoa sillä hetkellä todellinen on kuitenkin vain - no, se hetki. Olenkin kokenut larpeissa samanlaista, voimakasta läsnäoloa kuin vaikka joogaretriitillä. Sellainen läsnäolo tuo suurta iloa ja johtaa myös lähemmäs omaa itseä, omia todellisiakin tunteita.



Kaiken kaikkiaan olen saanut larppaukselta suorastaan hämmentävän paljon. Ihan jo tietysti niitä ihmeellisen voimakkaita kokemuksia, joita saa, kun on hetken toisessa todellisuudessa, heittäytyy toisen ihmisen iloihin ja suruihin. Mutta myös rohkeutta olla minä ja elää elämääni. Uskon ihan todella, että on pitkälle larppauksen ansiota, että olen uskaltanut lähestyä kiinnostavia ihmisiä, elää omana ei-heterona itseäni ja esimerkiksi tehdä päätöksen muuttaa vuodeksi Afrikkaan.

Tämä kaikki vyöryi ylitseni tänään, kun lähdin matkaamaan kotiin pelipaikalta, meren rannalta, keskeltä ei-mitään. Nyt, kun haluan taas olla enemmän oma itseni kuin yleisesti tai hyväksytty tai cool, voin myöntää, miten paljon rakastin ja rakastan tuota harrastusta.

Lopetin sen silloin, koska tuntui, että aikaa meni suhteettoman paljon leikkiessä jotakuta toista, halusin sen sijaan elää omaa elämääni. Enää en edes haluaisi ravata peleissä joka kuukausi enkä jaksaisi opetella tietoja milloin minkäkinlaisesta fantasiamaailmasta. Sen sijaan haluan valita muutaman pelin vuodessa, joissa on tuttuja ihmisiä, tuttu pelimaailma, ehkä tuttuja hahmojakin, ja joskus kenties piristeeksi jotain uutta.

Haluan olla taas larppaaja. Kolmekymppisen yh-äidin tavalla.

sunnuntai 23. elokuuta 2015

Open päiväkirja

Somessa levisi viime viikolla linkki open päiväkirja -nimiseen blogiin. Ilmeisesti hauskaksi tarkoitetuissa avautumisessaan kyyninen opettaja viljelee kirosanoja, mollaa kaikkea oppilaista kollegoihin, rehtoreihin ja vanhempiin, ja julistaa kuinka kaikki uudet ideat ja työn suhteen kuullut positiiviset ideat ovat bullshittiä, koska kaikkihan tietävät, että oppilaat ovat vaan ihan kamalia eikä niitä kuitenkaan kiinnosta mitään ja arvatkaa mitä, opeakaan ei voisi v***u vähempää kiinnostaa.

Jos blogiin jättää kommentin siitä, kuinka opettaja on selvästi alanvaihdon tarpeessa, saa joltakulta fanilta vastauksen, että et ymmärrä sarkasmia. Kirjoittaja itse ei kommentteihin vastaa.


Tiedoksi: minä ymmärrän sarkasmia. Minä pidän sarkastisesta huumorista. Esimerkiksi Vuoden Mutsin ja sen kirjoittajan blogin Project Maman sarkasmi uppoaa minuun täysin. Tämä Katjan sarkasmi tekee pilaa lapsista ja vanhemmuudesta - mutta sillä tavalla, ettei lukijalle tule oloa, että kirjoittaja oikeasti inhoaisi vanhemmuutta. 

Tykkään heittää kyynistäkin läppää työstäni. Näin meillä lähiökoulussa! Ja mitäs niissä OPSin hienoissa tavoitteissa sanottiinkaan! Kuitenkin, jos kirjoittaisin tästä internetissä, pitäisin huolen siitä, että tekstistä välittyisi, että olen kuitenkin työssäni vapaaehtoisesti ja haluan tehdä juuri sitä.

Tämä ei Open päiväkirjasta välity. Siksi se ei ole hauska. Ei, vaikka siinä käsitellään monia sellaisiakin tilanteista, joista oikeasti voisi heittää tosi hyvää sarkastista läppää.


Esim. tää on musta ihan hauska.

http://d.justpo.st/media/images/2015/08/20/no-i-dont-wanna-go-back-to-school-i-know-honey-i-know-but-you-have-to-why-because-youre-a-teacher-comic-1440091317.jpg


Taannoin edellisessä työpaikassani oli tapana, että joulun alla opettajainhuoneessa joku askarteli joulukalenterin, jolla laskettiin työpäiviä lomaan. Lasten kalenterien sijaan tässä opejen versiossa oli jotain opettajien omaa läppää luukkujen takana. Esimerkiksi yhtenä vuonna oli oppilaiden piirtämiä kuvia opettajista.

Sitten yhtenä vuonna joku teki kalenterin "Eniten vituttaa kaikki" -kirjan lauseista. Ne olivat sellaista superkyynistä huumoria, jossa kaikki on vaan ihan perseestä. Voisin hyvin nauraa sellaiselle huumorille tiettyjen ihmisten kanssa tietyissä tilanteissa. Mutta työpaikalla, opettajainhuoneessa, se tuntui oudolta. Liialta. Totta kai me kaikki olimme ihan poikki ja laskimme päiviä ja tunteja lomaan. Mutta ei minua silti huvittanut avata luukkuja, joista paljastui vain joku lause siitä, mikä kaikki nyt taas on päin helvettiä, ei kun anteeksi, päin v***ua.


Kuten joitakin kommentoijia Open päiväkirjassa, minuakin huolestuttaisi ajatella, että lapseni opettaja voi olla tuollainen. Ei opettajan tarvitse olla maailmaa syleilevä hippi, joka tulee töihin kukkaseppele päässä ja järjestää joka tunnille jonkun draaman keinoin elävöitetyn shown kulloisestakin aiheesta. Kyllä opettajalla on oikeus olla "ihan vain töissä", ilman, että hän kaataa kaiken energiansa oppilaisiinsa. Mutta opettajalla on myös ihan oikeasti vastuu oppilaidensa kasvatuksesta sen 24 tuntia viikossa tai mitä nyt kenenkin lukujärjestyksessä on. Ne viikoittaiset tunnit koko kouluvuoden ajan. Siitä tulee aika paljon.

En minä jaksaisi olla sellaista aikaa työtään (ja kenties elämäänsä?) vihaavan kyynisen p*skan seurassa. Miten lapsi jaksaisi?

Ja sitten tämä kyyninen p*ska ihmettelee, miksi lapset ovat niin idiootteja eikä niitä kiinnosta mitään. Mistäköhän senkin oppivat?


Minun neuvoni ihan jokaiselle olisi, että hei, tee sellaista työtä, jossa viihdyt. Edes jotenkuten. Elämä on paljon kivempaa sillä lailla, itsellesi ja muille.

perjantai 31. heinäkuuta 2015

Anteeksi, mutta mikä ihmeen MONIKULTURISMI?

No niin.

Aivan aluksi haluaisin kiittä presidenttiämme Sauli Niinistöä, joka otti kantaa tapahtuneeseen, aivan kuten toivoinkin. Se oli vastuullinen teko.


Sitten asiaan.

Tässä viime päivinä velloneessa keskustelussa minua on alkanut pahasti häiritä yksi asia, joka on tullut minua vastaan useissa eri kirjoituksissa ja kommenteissa. Nimittäin seuraavassa ajatuskulussa on jotain pahasti häiritsevää:

  • On ongelma, jos maahanmuuttoon liittyvistä ongelmista ei voi keskustella, ja sitähän monikulttuurisuushurmiossa vellovat monikulturistit eivät halua, koska heidän ideologiansa on se, että mahdollisimman monta kulttuuria ängetään samalle alueelle, ja sitten tulijoiden kulttuurit pyritään säilyttämään muuttumattomina, kun taas alkuperäiskansalaisten pitää vain ymmärtää. Joten on parempi, että kulttuureihin tutustutaan vieraissa maissa ja moskeijoita ei perusteta sinne, minne ne eivät kuulu, ja tällä perustelulla persujen ratkaisu - vähentää maahanmuuttoa - on täysin perusteltu. 

Okei, tämä kärjistää. Mutta pointti on, että kun tuodaan esiin tarve puhua maahanmuuton ongelmista, niin sen sijaan, että luotaisiin pohjaa dialogille noista ongelmista, syytetään maahanmuuttoon lähtökohtaisen positiivisesti suhtautuvia ihmisiä jostain "monikulturismista", jonka tavoite on vaan haalia kulttuureja ja varoa vaatimasta niiden edustajia sopeutumasta. Surullisen usein nämä kannanotot myös päätyvät tuohon yllä kärjistämääni lopputulemaan - että ratkaisu on vain rajusti rajata maahanmuuttoa sen sijaan, että oikeasti keskusteltaisiin niistä maahanmuuttoon liittyvistä ongelmista ja ratkaisuista niihin. 


Ensinnäkin - minun mielestäni ei ole olemassa mitään "monikulturismia". En ole koskaan tavannut yhtään sellaisen edustajaa. Maahanmuuttoa "kannattavien" tai siis siihen avoimin mielin suhtautuvien ihmisten motiivi ei ole haalia ympärilleen kamalasti eri kulttuureja ja ihannoida kuvitelmaa värikkäästä yhdessäelosta. Maahanmuutolle avointen ihmisten lähtökohdat ovat aivan toiset: se, että tärkeintä on kaikille yhteinen ihmisyys eikä orjallinen rajojen takana pysyminen; se, että ei ole merkitystä sillä, mistä kulttuurista joku tulee, vaan sillä, että hän on samanlainen ihminen kuin me täällä. 

Maahanmuuttoa tapahtuu monista syistä. Pakolaiset ovat turvapaikanhakijoita, jotka pakenevat epäinhimillisiä olosuhteita - on yleisinhimillistä solidaarisuutta avata ovi tulijalle. Turvapaikanhakijoiden määrä riippuu ihan niistä kriiseistä, joita maailmalla myllää, ja niistä kärsivillä on oikeus turvapaikkaa hakea. On täysin absurdi ajatus, että turvapaikanhakijoiden määrää voisi rajoittaa, ja kuitenkin juuri sitä persut ovat sanoneet tarvittavan. On ilmiselvää, että jos maahan tulee pakolaisia kriisien keskeltä, traumatisoituneina ja kärsimään joutuneina, he eivät ole automaattisesti niitä tehokkaimmin tuottavia kansalaisia. Tilanne, jossa otetaan vastaan ongelmallisista oloista tulevaa väkeä, tuottaa väkisinkin myös ongelmia. Noiden ongelmien ratkaisu ei ole se, ettei ihmisille tarjota turvapaikkaa ollenkaan. Ratkaisumahdollisuudet ovat juuri se asia, josta dialogia tarvittaisiin. Miten tehokkaimmin tukea kriiseistä tulleita, mahdollisesti ongelmaisiakin ihmisiä, jotka apua tarvitsevat?

Sitten ihmisiä muuttaa maasta toiseen muista syistä. Työn perässä, rakkauden perässä, sattumien seurauksena. Se on osa elämää. Samalla tavalla suomalaisiakin muuttaa Kiinaan, Jenkkeihin, Ruotsiin tai vaikka Italiaan. Juuri tässä kuvaan astuu avoimuus ja suvaitsevaisuus. Okei, naapurisi meni rakastumaan johonkuhun, joka tulee toiselta puolelta maapalloa. Tai viereiseen rappuun tuli joku, joka etsii täältä töitä. Henkilö muutti Suomeen ja toi mukanaan arkisia kulttuurien yhteentörmäyksiä. Henkilö ei muuttanut tänne, koska "monikulturistit" haalivat hänet näyttelynsä koristeeksi, vaan siksi, että elämä tapahtui. Nyt hän haluaa käydä perjantaisin moskeijassa tai rukoilla keskellä päivää Mekkaan päin. Se ei ole sinulta pois. 


Toiseksi - en ole koskaan törmännyt tähän paljolti parjattuun ilmiöön, että monikulttuurisuusmyönteiset ihmiset haluaisivat uusien kulttuurien säilyvän muuttumattomina. On ilmiselvää, että kun kulttuurit kohtaavat, täytyy joustaa. Molempien osapuolten täytyy joustaa. On myös ilmiselvää, että tiettyihin asioihin on pakko sopeutua. Suomessa ei ole okei murhata perheenjäsentä kunniasyistä, esimerkiksi. Tästä ei jousteta, piste. Mutta se ei tarkoita, että tänne tulevien täytyisi sulautua valtaväestöön ilman merkkiäkään kulttuuristaan tai uskonnostaan. Heillä on oikeus pukeutua omalla tavallaan, kuunnella omanlaistaan musiikkia, syödä omia ruokiaan, harjoittaa omaa uskontoaan. Se ei ole sinulta pois. Se täytyy nyt vain kestää. Vähän niinkuin sekin, jos naapurin Pentti aina vain itsepäisesti tykkää toisista miehistä, vaikka sinä haluaisit nähdä hänet onnellisesti naimisissa jonkun Pirjon kanssa. 

Ja se, jos tämä naapurirapun tumma heebo harjoittaa edellämainittuja asioita, ei vielä tarkoita, että hän pyrkisi jästipäisesti vastustamaan sopeutumista ja säilyttämään kulttuurinsa muuttumattomana. Se, jos sinä näet jotain mikä ei kuulu meidän kulttuuriimme, ei tarkoita, ettei toinen osapuoli olisi millään tavalla sopeutunut ja mukautunut. Sinä et tiedä millä kaikilla tavoilla hän on mukautunut. Tänne tulevat käyvät suomalaista koulua, asioivat suomalaisessa järjestelmässä neuvoloineen ja terveyskeskuksineen, opettelevat suomalaiset tavat, joka ikisen pienen vivahteen, joka täällä kasvaneille on niin arkinen, ettei sitä tarvitse erikseen miettiä. Onko ihme, jos kaiken sen jälkeen haluaa joskus syödä omaa ruokaa, kuunnella musaa, rukoilla moskeijassa ja niin edelleen? Jos minä muuttaisin Ghanaan, niin totta hitossa haluasin keittää aamuisin mutteripannulla espressoa, syödä välillä tuttua ruokaa, kuunnella samaa musaa kuin kotonakin. Ja minusta on ihanaa, että Ghanassakin voin käydä omassa kirkossani - ortodoksisessa - koska en minä nauti osallistumisesta paikallisiin karismaattisiin palveluksiin. Nämä asiat eivät estä minua toimimasta maassa maan tavalla. Lisäksi voi silti tehdä tiettyjä asioita myös oman kulttuurinsa tavalla.

Ja joo, totta kai, jos joku ei oikeasti sopeudu, tarvitaan ratkaisuja. Jos joku ei vain mukaudu suomalaiseen systeemiin - koulujärjestelmään, oikeusjärjestelmään jne - sitten se on ongelma, ja siihen tarvitaan ratkaisuja. Ratkaisu ei ole se, että ei varmuudeksi oteta tänne paljon ketään ettei joku niistä vaan jätä sopeutumatta. Ratkaisua täytyy miettiä itse tilanteeseen: miten aidosti tehostaa tänne tulevien sopeutumista? Helpottaako vai pahentaako tilannetta se, jos suomalaiset mulkkaavat vihaisesti jokaista vastaan tulevaa turbaania tai huntua?

Ei vastaanottavan kulttuurin edustajien tarvitse ymmärtää sitä, että "tuo nyt ei noudata meidän lakeja, kun se edustaa toista kulttuuria". Kukaan ei ole tällaista väittänyt. Mutta molemminpuolinen sopeutuminen todellakin tarkoittaa sitä, että on kestettävä se, että jonkun tavat - siis arkiset tavat elää - ovat erilaiset kuin omat. On vain kestettävä se, että joku on mielestäsi outo. Koska se ei ole sinulta pois. 


Ei ole mitään monikulturismia. On ihmisiä, joille on toissijaista se, mistä joku tulee; ihmisiä, jotka ovat avoimen kiinnostuneita toisenlaisista tavoista elää ja tehdä juttuja, vaikkeivat kokisikaan tarvetta itse omaksua noita tapoja. Nämä ihmiset saattavat esimerkiksi rakastua eri kulttuurin edustajaan - ei siksi, että hän edustaa sitä, vaan siksi, että kulttuuritausta on tässä asiassa merkityksetön. Kas, satuin rakastumaan ghanalaiseen/kuubalaiseen/brittiin/irkkuun/kreikkalaiseen/arabiin. Tai suomalaiseen. Ihmiseen. Se ei ole eksotiikan haalimista. Se on avoimuutta mahdollisuuksille. 

[Sivuhuomio: Kyllä, olen huomannut esim. mediassa, myös sosiaalisessa sellaisessa, tyyppejä, jotka ovat päättäneet tapailla vain ulkomaalaisia tai vain tietyn kulttuurin edustajia. Minun on tällaista ideologiaa hyvin vaikea, jopa mahdoton ymmärtää. Onko rakkaus joku postimyyntiluettelo, josta voi katsoa vain tietyt sivut? En kuitenkaan näe tätä sinä "monikulturismina", jota joka puolella niin kovasti parjataan. Nämä mediassa havaitsemani esimerkkihenkilöt kun eivät välttämättä aina edes ole kauhean suvaitsevia, vaan saattavat puhua jopa oman puolisonsa kulttuurista kummallisen negatiivisin yleistyksin. Lisäksi tämä porukka näyttää olevan aivan eri taholla kuin ne, jotka aktiivisesti vastustavat mediassa rasismia.]

Muista kulttuureista tulevat ihmiset ystävinä ja kanssaeläjinä eivät ole mikään itsetarkoitus - he ovat ihmisiä, jotka ovat erilaisten tilanteiden tuloksena päätyneet tänne, päätyneet kohtaamaan jossakin juuri minut, ja minä voin valita miten heihin suhtaudun - peläten ja torjuen vai avoimesti, kommunikaation mahdollistaen. Samoin kuin he voivat valita, miten suhtautuvat minuun ja kulttuuriinii: kunnioituksella ja sopeutuen vai epäkunnioittavasti vastaan rimpuillen, jolloin seuraa ongelmia, joita minä en tässä ollenkaan yritä hyssytellä pois, vaan jotka tietysti on pyrittävä ratkaisemaan kulloisenkin tilanteen mukaan. 

Ehkä siinä onkin jokin olennainen pointti: kun kulttuurit kohtaavat, syntyy väistämättä myös ongelmia. Näiden ongelmien pelossa sitten osa ihmisistä haluaisi rajusti rajata sitä kulttuurien kohtaamista. Kuulostaa minusta suunnilleen yhtä loogiselta kuin että en lähde kotoa, koska voin jäädä auton alle. Ei ratkaisu ongelmiin ole se, ettei uskalleta koskaan tehdä mitään, mistä ongelmia voi seurata. Ratkaisu on se, että luodaan hyvät edellykset reagoida ongelmiin, jos ja kun niitä tulee. Koska ongelmat ovat vain pieni osa sitä, mitä saadaan. Lisäksi saadaan - ei hienoja eksoottisia muuttumattomia kulttuureja näytille tänne meille, vaan ihmisiä, jotka tuovat oman osansa elämää mukanaan - jotka ovat työntekijöitä, miehiä, vaimoja, koululaisia, opiskelijoita, yhteiskunnan jäseniä - suomalaisia. 


Eli joo. On ongelma, jos maahanmuuttoon liittyvistä ongelmista ei voi keskustella. On ongelma, jos tämä keskustelu aina väistetään "monikulturismi"-kortilla: ininällä siitä, että vastapuoli ei edes suostu näkemään mitään ongelmia koska haluaa vain haalia niitä kulttuureja ja varoa vaatimasta minkäänlaista sopeutumista. On ongelma, jos keskustelu aina vedetään siihen, että on kaksi vaihtoehtoa: sopeutuminen niin, ettei yksikään turbaani vilahda missään eikä kukaan joudu katselemaan mitään itselle vierasta, tai sitten kaikki portit kiinni koska ette te osaa täällä olla kuitenkaan. 

On ongelma, jos maahanmuuton ongelmia ei voi yrittää ratkaista, koska kaikki muut ratkaisut kuin "tiukka linja" (=ovet kiinni) ovat "monikulttuurisuushurmiota". 


Tämän tekstin alussakin linkitetty Rydmanin juttu sisältää myös argumentin siitä, että "nyt kaikki sanovat, että Suomi on aina ollut monikulttuurinen, mutta se on ihan eri asia kuin tämä nykyinen monikulturismi". Wille, ei se ole. Kun kulttuurit kohtaavat, ne ovat aina ensin toisilleen uusia ja vieraita. Ei "wanhojen hyvien aikojen oikeanlainen monikulttuurisuus" ollut mitenkään radikaalisti erilaista kuin nykyinen. Ero on siinä, että silloin muuttoliike nyt vain oli paikallisempaa, nykyään kaikki tapahtuu globaalissa skaalassa. Jotkut erot voivat olla suurempia. Itse ilmiö on sama. Vieraaseen voi suhtautua joko avoimesti - sekä hyvät että huonot puolet huomioiden, pyrkien tulemaan toimeen ja ratkaisemaan ilmenevät ongelmat - tai sitten voi suhtautua vihalla ja pelolla ja todeta, että "kaikkialta ei vain tarvitse löytyä moskeijaa" (mitä ihmettä se voi ketään haitata jos se moskeija löytyy niin kauan kuin ketään ei sinne väkisin raahata?!). 

[Sivuhuomio: Inhoan myös sitä, kun islamista puhutaan joko-tai -otteella (kuten tässä niin ikään jo ylläkin linkitetyssä jutussa), joko se on monsteri tai siihen ei voi liittyä mitään ongelmia. Uutinen: uskontoihin liittyy ongelmia. Aina. Jep, ääri-islamistien meininki on ongelmallista, ympäri maailmaa. Niin on äärikristittyjenkin, ja sitä se on ollut jo pitkään. Ei voida puhua siitä, että "islamilainen kulttuuri on paha, koska..." vaan siitä, mitä ongelmia siihen mahdollisesti voi liittyä tai jossain tietyssä tapauksessa liittyy. Moskeija kotikadullasi ei ole yhtä kuin ääri-islamin tuputus, samoin kuin kirkko kotikadullasi ei tarkoita, että sinut värvätään kohta väkisin Koivuniemen lahkoon.)


Ei ole mitään monikulturismia. Tämä asia ei vaadi mitään ismiä. Tämä asia vaatii sopeutumista - ja keskustelua. Eikä keskustelu ole omien mielipiteiden runnomista läpi. Se on vastavuoroista. Pitää osata myös kuunnella.

sunnuntai 26. heinäkuuta 2015

Anteeksi, mutta mitä helvettiä?

Pahinta ei ole se, että joku valopää kirjoittaa vihamielisiä ajatuksiaan someen. Ei edes se, että hän tekee sen uhkaavassa hengessä Brejvikin teon vuosipäivänä. Melkein, muttei vielä kuitenkaan ihan, pahinta on jo se, että henkilö on kansanedustaja, joka on työnsä puolesta osaltaan vastuussa niiden kansalaisten hyvinvoinnista, joita hän kirjoituksillaan uhkailee ja pelottelee.

Kaikkein pahinta on se, miten laimean reaktion tämä ns. "virallisella puolella" herättää. Ihmiset ovat kauhuissaan, mutta ainoa, mitä valtaapitävät tekevät, on:


  • Pääministeri kommentoi, ettei hyväksy näitä ajatuksia
  • Puolueen ryhmänjohtaja kommentoi, että se, mitä seuraa, on että syksyllä sitten kokouksessa jutellaan puolueen some-linjasta yleisellä tasolla
  • Muutama poliitikko valittelee sitä, että puolueen puheenjohtaja ei ole kommentoinut mitään.

Mitä sitten pitäisi tapahtua, noin niinku mun mielestä?
No, minusta pitäisi olla ilmiselvää, että 

  • Pääministeri sanoisi suoraan, ettei kyseisenkaltainen avoimen uhkaava ja ihmisryhmää vastaan kiihottava lausunto ole missään tekemisissä hallituksen linjan kanssa, ja ettei hän pääministerinä voi jatkaa hallitusyhteistyötä puolueen kanssa, ellei sen puheenjohtaja hetimmiten sanoudu irti kyseisestä some-lausunnosta ja ellei kyseistä, mielipiteessään perääntymätöntä henkilöä eroteta puolueesta. Lisäksi odottaisin kommenttia tilanteeseen välittömästi miltä tahansa taholta, jonka sanalla on painoarvoa, kuten vaikka Suomen tasavallan presidentiltä, jotta tehtäisiin erittäin selväksi, että tällainen uhkapuhe ei ole sallittua, hyväksyttyä eikä suvaittua. 
  • Mielestäni on myös käsittämätöntä, että tästä edes voidaan keskustella tyyliin "pitäisikö sen Soinin nyt kommentoida vai ei" ja "oliko tämä nyt yksityispuhetta vai ei". Mielestäni, kun kansanedustaja (!) tekee tällaisen lausunnon, josta vielä ei suostu perääntymään tuumaakaan, ei pitäisi edes keskustella siitä, saako hän jatkaa työssään vai ei, ja ainoa asia, mitä tarvitsisi pohtia, olisi se, että minkälaisen tuomion hän tästä vihapuhe- ja yllytysrikoksestaan saa. 

Seriously, eikö tuosta voisi jo tehdä rikosilmoituksen? Kenen vastuulla se on? Ja jos sellaista ei voi tässä asiassa tehdä tai tekeminen on turhaa, niin anteeksi vain, mikä helvetti on vialla?


tiistai 14. heinäkuuta 2015

Kriisi ja Kristus

Minulla on tässä meneillään pieni uskonkriisi. Tai no, pieni ja pieni, mutta kriisi ei kuitenkaan koske sitä, uskonko Jumalaan - tiedän varmasti, että Jumala on. Kriisi koskee sitä, millainen tuo Jumala (tai hetkittäin tuntuu että "jumala") oikein onkaan. En aio avautua kriisin ytimestä sen enempää, mutta haluan esitellä sen sivutuotteena mieleen nousseen ajatuksen.


Nyt kun olen äiti, olen huomannut, että omaa lasta todellakin rakastaa niin hirvittävästi, että ajatuskin lapsen kärsimyksestä tuottaa itselle tuskaa. Jos ihmiset ovat Jumalan lapsia, miten hän voi antaa meidän (en tarkoita itseäni vaan ihmiskunnan edustajia ylipäätään) kärsiä sillä tavalla - kyllähän te tiedätte, kun viattomat välillä ottavat pahinta hittiä maailman mittelöissä ja silleen. Luonteva seuraava ajatus oli, että Jumala ei voi rakastaa meitä kuin omia lapsiaan, kun antaa kaiken tapahtua.

Sitten mieleeni tuli Jeesus. Ah, well.


Juttuhan meni näin:

Jumala laittaa osan itsestään ihmisen muodossa omana lapsenaan maan päälle.
Tämä Jumalan lapsi elää kolmekymppiseksi aika normaalia elämää, ei välttämättä tiedostaen omaa jumalaista alkuperäänsä ja sisintään.
Sitten kolmekymppisenä hän harrastaa diippiä hengellistä pohdintaa, mm. ottaa kasteen ja paastoaa erämaassa, ja ymmärtää syvästi sen minkä on aina sisimmässään tiennyt, että on osa Jumalaa ja Jumalan lapsi.

Hän alkaa puhua hengellisistä jutuista, jumalaisesta rakkaudesta muillekin. Hän ei voi tehdä muutakaan, hän tietää sen olevan hänen tehtävänsä maan päällä. Aluksi ihmiset lähtevät mukaan, mutta sitten tämä radikaali rakkausoppi suututtaa valtaapitävät ja huonostihan siinä käy. Koska jäbä ei peräänny vaan seisoo sanomistensa takana, hänestä tehdään varoittava esimerkki ja seuraa kärsimystä.


Jutun ilmiselvä osuus: Kristinuskon Jumala laittoi sen oman poikansakin kärsimään tänne, viattomana. Hänellä oli syynsä, mutta tässä yhteydessä siis pointti oli se, että hän todellakin pystyi siihen. Minulla tästä kuitenkin heräsi myös mielikuva siitä, kuinka Jumala yksinkertaisesti lähetti lapsensa maailmalle kuten me kaikki, toivoen parasta, mutta tietäen, ettei voi estää kärsimystä tapahtumasta. Ja sitten ei voinut kuin seurata sen tapahtuvan.

Ja sitten se teologinen osuus: Entä, jos Kristus-tarina onkin kuvio, joka toistuu jokaisen ihmisen kohdalla? Jumala laittaa osan itsestään maan päälle ihmisen muodossa, omana lapsenaan jokaisen ihmisen kohdalla. Joka kerta tarkoituksena olisi tajuta, että olemme osa Jumalaa, ja sitten elää sen mukaisesti (mitä se kenenkin kohdalla tarkoittaa) - ja joka kerta siitä seuraa väistämättä myös kärsimystä. Ja Jumala ei voi kuin seurata sen tapahtuvan.



Lempi-Jeesukseni.
http://i.imgur.com/Xc1Olku.jpg



En nyt yritä sanoa, että Kristus-juttu olisi vain universaali metafora. En myöskään yritä sanoa, että se ei olisi. Tämä kai se uskonkriisien pointti on. En sano mistään mitään, sanon vain näitä omia ajatuksiani asian tiimoilta. Pitää ehkä vielä vähän miettiä sitä uhrausosiota.


Kristus huusi ristillä: "Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut?" Jos kerran Kristuskin (oli Hän metafora tai ei) koki hylkäämisentunteen, ehkä se nyt vain kuuluu asiaan. Ehkä uskonkriisi on niin sanotusti ihan fine.

maanantai 6. heinäkuuta 2015

Leffaa ja jätskiä

Todella harvoin tulee vastaan aidosti vaikuttavia elokuvia. Tai kirjojakaan, ei sen puoleen.

Muistatteko vielä David Lynchin Mulholland Driven? Sen tunteen elokuvan loputtua, kun oli aivan ihmeissään, mutta edelleen siinä elokuvan imussa, niin että sitä pyöritteli päässään vaikka kuinka pitkään, kävi keskusteluja ystävän kanssa, ja tietenkin oli pakko katsoa se jossain vaiheessa uudestaan? Kirjojen saralta samankaltaisen tunteen ovat jättäneet Haruki Murakamin Suuri Lammasseikkailu (The Wild Sheep Chase) ja Paul Austerin New York -trilogia, joissa sivumennen sanoen on vähän samankaltaisuutta seuraavaksi puheenaiheena olevan elokuvan kanssa.


Nyt vastaan tuli nimittäin aivan yllättäen voimakas elokuvakokemus. Netflixistä bongasin Dennis Villeneuven ohjaaman elokuvan Enemy, jonka päätin katsoa ihan vain siksi, että siinä on ihana Jake Gyllenhaal. Onneksi katsoin! Leffa perustuu José Saramagon romaaniin The Double. En ole lukenut kirjaa, mutta ilmeisesti se on nyt tehtävä! Elokuvassa on kuitenkin elementtejä, joita ei kuulemma kirjassa ole, joten se on uniikki teos. Ja millainen teos.

Kyseessä on kaksoisolentotarina: mies törmää aivan itsensä näköiseen hemmoon ja seuraa tiivistunnelmainen mysteeri. Tämä on kuitenkin kaukana perusjännäreistä. Hienovaraisesti rakennettu elokuva on monivivahteinen ja -ulotteinen: kaikki on osa kokonaisuutta - dialogi, intertekstuaaliset viittaukset, taustalla näkyvät asiat ja pienet yksityiskohdat sekä upea musiikki. Samalla tarina imaisee mukaansa. Mitään ei selitetä auki lopussa. Lueskelin toki jo netistä monta eri analyysia, mutta silti tämä on pakko katsoa uudelleen (muokkaus: näköjään jo heti samana iltana...) luodakseni oman käsitykseni siitä, mistä todella oli kyse.

Lisäksi Jake G. vakuutti minut viimeistään nyt siitä, että hän on paitsi ehkä Bradley Cooperiakin hotimpi, myös aivan käsittämättömän monipuolinen näyttelijä. C'mon, mies on ollut ainakin homocowboy, toimintasankari, romanttisen komedian prinssi, väkivaltainen nilkki, ja nyt tämä mieletön roolisuoritus parhaassa leffassa, jonka olen vuosiin nähnyt. Jos joku kysyy lempinäyttelijääni, nyt tiedän mitä vastaan tästä eteenpäin, eikä edes tarvitse miettiä sanoinko niin pelkän hottiuden takia.





Entä se jätski? Minähän en voi syödä mitään, missä on (lehmän)maitoproteiinia tai edes jäämiä maidosta. Lisäksi en voi syödä kaurajädeä enkä enää soijajäätelökään, ja vaikka riisijätskin pitäisi käydä minulle, siitäkin tulee aina maha kipeäksi. Olen siis todellakin jätskitön. Vai olenko?

Kieltäydyn kunniasta. Watsonin 2-vuotissynttäreillä kokeilin maidottomia, gluteenittomia ja lähes sokerittomia minttupuffetteja, joista aion yrittää vielä parempaa versiota ensi viikolla. Nyt päätin koittaa maailman helpointa jekkua: kookoskermaa, 1 tl vaniljaa ja 2 tl raakakaakaojauhetta pakkaseen ja hämmennystä vartin välein, kunnes alkaa olla jätskimäistä. Katsotaan millaista tulee!

Yllä esitellyn leffan kanssa jätski ei välttämättä uppoa, se on sen verran haltuunottavaa settiä. Mutta vaikka sen jälkeen teorioita netistä lueskellessa? Tai sitten vain Orange is the New Blackia töllöttäessä kesäillan iloksi! ;)

sunnuntai 28. kesäkuuta 2015

Ylpeästi siitä välistä

En ole hetero - siinä se, minkä verran osaan ja tahdon itseäni määritellä. Ei hetero vaan jotain muuta, queer. Mietiskelin eilen pride-päivän pointtia, ylpeyttä, ja oikeutta olla ylpeä siitä mitä olen - siitä, että olen ei-hetero. Sitten aloin taas miettiä näitä määritelmiä. 

Teknisesti ottaenhan olen biseksuaali. Jostain syystä en kuitenkaan mielelläni käytä tätä sanaa. Miksi en? Koska tuntuu, että siihen liittyy vielä paljon enemmän ongelmia kuin homouteen tai lesbouteen. Biseksuaali kun ei ole oikein sitä eikä tätä. Ei kunnolla yhtä muttei oikein toistakaan. Ikävä kyllä tämä ei ole vain omassa päässäni. Ohessa pari tosielämän esimerkkiä. 


Vuosia sitten olin DTM:n naistenillassa lesboystäväni kanssa. Itse olin juuri eronnut tyttöystävästäni. Minulla oli pitkät kiharat hiukset ja meikkiä, housut ja kauluspaita. Törmäsin vanhaan lukiotuttuun ja kävimme seuraavan keskustelun. 

Tuttu: (katsoo minua päästä varpaisiin) Kenen kanssa sä tulit tänne?
Minä: No kaverini, mutta ihan omasta puolestani mä täällä oon.
Tuttu: Ootsä lesbo vai bi?
Minä: Bi.
Tuttu: Oo mieluummin lesbo tai hetero. Älä oo bi. 


Niin, kun se on valintakysymys?

Myöhemmin samaisen lesboystävän kumppani oli sanonut hänelle, ettei usko biseksuaalisuuteen. Tuntuuhan se vähän kylmäävältä kuulla, että joku ei usko sellaista olevankaan, mitä minä olen. Varsinkin, kun palaute tulee vähemmistön edustajalta. Jos ei älyä olla joko lesbo tai hetero, saa pahimmassa tapauksessa lokaa niskaan molemmilta tahoilta.


Sitten oli tämä julkinen keskustelu sukupuolineutraalista avioliittolaista:


Havainnollistavassa kuvassa ovat menneet sekaisin puurot ja vellit, toisin sanoen biseksuaalisuus ja polyamorisuus. Ja kuitenkin olen kuullut myös varsin liberaalilta henkilöltä seuraavan kommentin: 
"Tapasin tyypin, jolla on sekä tyttöystävä että poikaystävä. Se on todellinen biseksuaali."

Jaha, mikäs minä sitten olen?

Biseksuaalisuus ei tee vielä kenestäkään moniavioista. (Sivumennen sanoen, toki on niitäkin henkilöitä, jotka ovat suhteessa useamman kanssa yhtä aikaa, ja hekin ovat ihan yhtä todellisia.)



Sitten on tämä "positiivinen" kommentti: "Sulla on vaan vähän enemmän valinnanvaraa."

Se on ehkä kaikkein kusisin osa tätä identiteettiä. Näennäinen valinnanvapaus. Ensinnäkin, onko rakastumisessa ylipäätään kyse jostain valinnasta? Toiseksi, kuvittelepa tällainen tilanne: 

1) Meille myydään lapsuudesta asti kuvaa "onnellisesta lopusta", joka sisältää parisuhteen, lapsia ja avioliiton.
2) Miehen kanssa voi saada automaattisesti lapsia sekä avioliiton. Naisen kanssa ei voi tuosta noin vain saada ensimmäistä, ja jälkimmäistä ei tähän asti ole voinut saada ollenkaan. 
3) Kuinka helppoa on valita neutraalisti todellista omaa sisintään kuunnellen, kun vaaka on kuvatun laisessa epätasapainossa?


Ainakaan minulle se ei ole ollut helppoa. Ja sitten, kun kaipasin lapsia ja hyväksyntää ja rupesin jotenkin kummasti ajautumaan suhteisiin vain miesten kanssa, niin ympärilläni olevat alkavat olettaa, että "se vaihe" on mennyt ohi ja nyt olen taas turvallisesti hetero. Vähän aikaa sitten kysyin eräältä lähipiiriini kuuluvalta, tietäähän hän, etten ole hetero. Hän vastasi, että kyllähän hän tietää minun menneisyyteni. Yksittäiset seurustelukumppanit ovat tietysti menneisyyttä, mutta hyvät ihmiset, vaikka seurustelisin loppuelämäni vain miesten kanssa, minusta ei koskaan tule heteroa. 


Ajattelin ihan näin Pride-viikon kunniaksi, että voisikohan sitä olla ihan rehellisesti ylpeä siitä, että olen bi. En lesbo enkä hetero. En voi tietää onko mahdollinen tuleva kumppani mies vai nainen. En voi myöskään valita sitä. Eikä kaikessa tässä ole mitään väärää. Minä olen tällainen, enkä ole yhtään vähemmän oikeanlainen tai todellinen kuin kukaan muu.




keskiviikko 10. kesäkuuta 2015

Master of Education


Kuten facebookissa asian muotoilin:

Rakas Schmyliopisto, näin Kasvatustieteen Maisterina haluaisin sanoa pari sanaa pitkän yhteisen tiemme päätteeksi:


http://25.media.tumblr.com/tumblr_m3bqz4HUGF1qfqg4jo1_500.gif






Ja kaikille muille voinkin lausahtaa että






Tänään onnittelen itseäni. Jonkun voi ehkä olla vaikea kuvitella, miten isolta jutulta tämä tuntuu. Neljä vuotta sitten kandia tehdessä vasta tajusin, etten ollut koskaan edes uskonut jaksavani tehdä tutkintoa, mutta että se sittenkin oli mahdollista. Vielä kolme vuotta sitten gradua aloittaessa tuntui, että en minä tiedä jaksanko sitä, jaksanko ryömiä kohti maisteriutta - se tuntui asialta, jota kaikki muut minulta odottivat, ja välillä teki mieli ihan kiusallaankin romuttaa ne odotukset. 

Tein tämän kuin Seitsemän Veljestä - tulin yhteiskuntakelpoiseksi omilla ehdoillani!

Lol. 


Mutta joo, hyvä minä. <3

lauantai 23. toukokuuta 2015

Kylässä kuin kotona

Maailma kylässä!

Viimeisten kuukausien aikana olen puristanut kasaan sellaisen määrän opintoja, että olen nyt vähintään yhtä yllättynyt ympärilläni olevat - olen nimittäin saanut kaiken tehtyä, ja näyttää siltä, että ihan kunnialla. Viimeisiä merkintöjä odotellaan vielä, ja sitten tilille onkin ropissut melkein sata opintopistettä vuoden aikana. Ihan tosissani, en tiennyt, että pystyn tällaiseen (ilman että se vie totaalisesti mielenterveyteni).

No, vähän se kyllä alkoi painaa, varsinkin kun opintojen loppusuoran kanssa päällekkäin ovat ajoittuneet työn ja asunnon hankinta. Viimeiseen tenttiin ei meinannut enää jaksaa lukea, ja kuitenkin eilen kun se oli ohi, eivät ylikierrokset meinanneet laskea millään.


Ehkä juuri stressi ja hektisyys ovat saaneet ikävöimään Ghanaa kauheammin kuin aikoihin. Siihen nähden hyvin sopivasti sattui Maailma kylässä -festari, jossa vierailin Watsonin kanssa tänään ja toivottavasti huomenna uudelleen.

Minulle se on melkeinpä Afrikka kylässä -festari. Tänään olin vielä festarialueelle tullessa stressiolon kourissa, mutta siellä pyöriessä se alkoi valoa kehosta ulos. Laskeuduin siihen toiseen rytmiin, siihen stressittömään ja kiireettömään. Ei haitannut yhtään seisoskella puoli tuntia Länsi-Afrikan ruokakojulla odottamassa grillattua plantainia, eikä se että lapsen päikkärit menivät ihan sekaisin (myöhemmin kotona heräsimme molemmat kello kuusi illalla, hups). Olisin voinut tanssia keskellä ihmisvilinää (ja oikeastaan vähän tanssinkin) ja jutella tuntemattomille (minkä teinkin).

Lisäksi törmäsin yhteen blogikasvoon, kahteen vanhaan opiskelukaveriin ja yhteen IKIvanhaan kuorotuttuun. (edit. Plus tietysti rakkaiden afrobeibien ihan suunniteltu tapaaminen.) Aika hyvä saldo yhdelle päivälle! Ja huomenna uudestaan, ihanaa kun ei enää ole mihinkään kiire ja voi mennä sinne minne nenä näyttää. Ajattelin myös juhlistaa valmistumistani tanssimalla parin viikon päästä afrobeat-bileissä.

Elämä on! <3

maanantai 4. toukokuuta 2015

Mustavalkoista

Aina välillä sitä havahtuu siihen, miten värikoodattu tämä maailma vieläkin on. Aloin tuossa yhtenä iltana katsoa hömppäkomediaa Netflixistä. Silmä osui leffaan, jonka esittelykuvassa oli valkoihoinen nainen ja tummaihoinen mies. Päätin katsoa sen, koska tosi harvassa ovat elokuvat, joissa olisi monivärinen pariskunta ilman, että elokuva kertoo nimenomaan monikulttuurisuudesta tai rasismista. Ilahduin, kun näytin löytävän leffan, jossa toinen päähenkilö vain sattui olemaan eri värinen kuin toinen.

Olisi pitänyt tajuta, että se oli liian hyvää ollakseen totta. Heti elokuvan alkumetreillä kävi ilmi, että todellinen rakkaustarina tulisi syntymään naisen ja valkoisen (sivumennen sanoen tylsän näköisen nörtin) miehen välille. Elokuvan edetessä kävi ilmi, että naisella oli kyllä juttua myös mustan miehen kanssa, mutta hän oli vain kiva, mutta vastuuton huithapeli, joka leffan lopuksi toivoteltiinkin etsimään onneaan höperön mallitytön (tosin kyllä valkoisen) sylistä.

Tuli mieleen, mitä Chimamanda Ngozi Adichien kirjassa Kotiinpalaajat huomautettiin Hollywood-elokuvista - että niissä musta nainen ei koskaan ole pääosassa. Hän on aina alemman yhteiskuntaluokan edustaja (kuten muuten esim. inhoamassani Sinkkuelämä-leffassa), koominen lastenhoitaja tai korkeintaan se paras ystävä, jolle asiat kerrotaan (kuten esim. leffassa Eat Pray Love). Näköjään myöskään musta mies ei voi olla romanttisen tarinan rakkauden kohde - ellei sitten mustuus ole koko tarinan pointti ja suorastaan kriisin aihe. Minun näkemäni musta/valkoinen elokuvat ovat varmaan kaikki olleet jotain Valkoinen Masai -leffan kaltaista settiä.



Onhan tämäkin jo aika paljon.
http://thumbs4.ebaystatic.com/d/l225/m/mNA20NQT5GYg7zy3LqCLxLw.jpg


Tässä kyseisessä komediassa oli näköjään vain päätetty, että siinä täytyy monivärisyyden näkyä. Ja onhan se jo kiva askel sinänsä. Ohimenevän ihastuksen lisäksi tummaa pintaa nähtiin muutamalla taustalla vierailevalla sivuhahmolla (joista by the way yksi oli baarissa tanssiva trans-nainen, josta tehtiin lempeää pilaa, mutta pilaa kuitenkin).

Mutta mikä siinä on, että mustat näyttelijät castataan edelleen vain mustien ihmisten rooleihin? Miksei voisi olla ihan sattuman kauppaa, minkä värinen näyttelijä rooliin satutaan valitsemaan - kyse olisi vain näyttelijänlahjoista? Miksi rooliin sopivuuteen edellytetään tiettyä ihonväriä, silloinkin, jos elokuva ei ollenkaan käsittele henkilön perhettä ja taustaa (kuten esim. näillä romanttisten komedioiden prinssihahmoilla usein on)?


Once you go black...
http://montrealfilmjournal.com/img/heather1.jpg

...you will eventually go back?
https://encrypted-tbn1.gstatic.com/images?q=tbn:ANd9GcSknWV3SyR_NlXQUmzIONjrJrixE2H4PgFbuzVIQT_jqdQEZ9Dw



Samankaltainen ärsytys nousi esiin kirjallisuuden saralla - ja vieläpä tenttikirjallisuuden. Ilmottauduin nimittäin osana sivuaineopintojani tenttimään kurssin Ulkoeurooppalainen kirjallisuus, ja valitsin kirjallisuuskokonaisuudeksi afrikkalaisen kirjallisuuden. Sain listan luettavia romaaneja sekä kaksi teoriakirjaa.

Noista teoriakirjoista toinen käsittelee orientalismia eli itäisten maiden kirjallisuutta. Toinen on kokoelma, jonka 350 sivusta vajaa 300 käsittelee eri Aasian maiden kirjallisuutta, loput puoliksi Amerikan intiaanien ja Afrikan kirjallisuutta. Afrikan kirjallisuutta käsittelevässä osiossa todetaan, että Afrikassa on pitkä suullisen kerronnan perinne, mutta nykyään on myös proosaa, runoutta, näytelmäkirjallisuutta ja aforismeja - joita ei kuitenkaan voida tässä tarkastella, ilmeisesti tilanpuutteen vuoksi. Niinpä kirjoittaja esittelee joitakin kymmeniä sivuja eri heimojen suullista perinnettä ja sitten koko nykykirjallisuudesta esitellään esimerkkinä katkelmia yhdestä runokokoelmasta. 

Ihan oikeasti. Olen tenttimässä opintokokonaisuutta nimellä "Afrikkalainen kirjallisuus", ja tämä on se, mitä teoriapuolelta saan lukea? Ymmärrän, että Aasiaan mahtuu todella laaja kirjoitetun kirjallisuuden historia, enkä yritä vähätellä sen tarvetta tulla esitellyksi maailmankirjallisuutta luotaavassa teoksessa. Mutta on Afrikkakin valtava manner, jossa on enemmän valtioita kuin missään muussa maanosassa. Olisiko ehkä kenties mitenkään tuota Afrikan osuutta voinut edes kasvattaa toisella 30-40 sivulla, jotka olisi omistettu nykykirjallisuudelle? Miten nuo muutamat sivut heimotarinoista tukevat niitä kuutta afrikkalaista NYKYromaania, jotka tenttiä varten luen? (Puhumattakaan lopusta teoriasta, joka käsittelee aasialaista kirjallisuutta...)

Mutta joo. Eipä tähän ole mitään lisättävää. Kai minä sitten luen tenttiin 1,9 teoriakirjaa aasialaisesta kirjallisuudesta, tai sitten tentin siellä pelkkiä romaaneja. Selevä.

keskiviikko 29. huhtikuuta 2015

Voitoista ja häviöistä

Ensin häviöistä. Ei niistä muuta kuin että tässä on ehkä parhaiten ikinä onnistuttu sanoittamaan ylipäätään mikään asia maailmassa:

Kun mä sinut hain
mä mietin mitä vain voi tapahtuu
Iskin vaaleenpunaset lasit päähän
ja ruusun terälehtiä satoi taivaalta

--

Sit mä heräsin pää pyörällä 
ei oo avoautoo ajan talvisinkin pyörällä






Se on sellanen tunne kun lentokoneella nousee, hyppää
ja laskuvarjoo ei tullut mukaan


Ihan tälleen yleisesti ottaen ja menneitäkin muistellen.


***

No sitten niistä voitoista.

Syksyllä 2012 kirjoitin täällä näin:

" -- minun sisäiselle äänelleni ei ole mitään väliä, teenkö gradun vai ei. Se ei ole olennaista. Voin tehdä sen tai olla tekemättä, mutta se ei määritä sitä olenko onnellinen vai en."
Tämän sanominen on äärimmäisen luonnollista ja samalla valtava oivallus. Samalla kun sanon nämä sanat, tuhat kiloa nousee harteiltani. Keveyden tunne seuraa minua graduryhmään. Tajuan ensi kertaa, ettei vapauteni riipu siitä, teenkö gradun vai en. Minä olen jo vapaa. Vapaa valitsemaan mitä teen ja miten siihen asennoidun. Vapaa olemaan onnellinen, riippumatta gradusta.
Ja istuessani graduryhmässä tajuan ensimmäistä kertaa helpottavan asian: en tee tai jätä tekemättä gradua, koska minun täytyy. Mitä teenkin, teen sen koska haluan."

Minähän halusin - ja minä tein sen. 83 sivua, joista 4 lähteitä, joista yksikään ei ollut pelkkää täytettä. "Epätieteellinen" aihe, josta olin valtavan kiinnostunut, ja joka osoittautui aivan validiksi tieteellisen tutkimuksen(tapaisen) kohteeksi. Diskurssianalyysin haltuunotto, aina kommentistani "musta tuntuu kuin mut ois laitettu tekemään jotain mihin en todellakaan ole pätevä, tyyliin aivokirurgiaa!" aina palautteeseen "tää sun analyysi on niin hyvää." 
Sain ohjaajaltani ihan lupaavan arvion tulevasta arvosanasta - mutta sillä ei oikeastaan ole mitään väliä. Olen jo päässyt kaikkiin tavoitteisiini - tai jopa ylittänyt ne; olen tehnyt gradun, jonka aiheesta olin ja olen aidosti innoissani; jonka takana seison ihan täysin ja josta olen järjettömän ylpeä.

Sen kunniaksi linkitän vielä toisen vanhan pätkän, muistelmia akateemiselta uralta. Kyseessä on "tiivistelmä akateemisen elämäni ensimmäisestä vuodesta" 2006-2007, ja se sisältää italian aineen, joka alkaa lauseella Frodo Baggins oli hobitti; animaatioelokuvan Urkin Pistin (ei ikävä kyllä katsottavissa), törmäämisen koulututtuun Kuopiossa, täysin opintoihin liittymättömän vahinkoretken Kyrölään sekä esi- ja alkuopetuksen juuret Ruotsi-Suomen historiassa. Ikävä kyllä mainitsen jättäneeni (vanhan livejournalini teksteihin perustuvasta) kirjoituksesta pois mm. selityksen pianosäestystentistä ja "jätkien kanssa" tehdystä ryhmätentistä, samoin kuin siitä, miksi en tehnyt kahtatoista sivua äidinkielen tehtäviä (merkinnöistä ei selvinnyt, teinkö niitä koskaan), vaikka ko. selitykset olivatkin aika hauskoja (ts.olen nauranut tämän illan vedet silmissä). 
Tekstin lopussa tulee vielä tarinan opetus! Näiden pohjalta on aika lohdullista, että sain viime syksynä tehtyä kandidaatin työni arvosanalla 4/5. Eli jutun SANOMA!!!111 on se, että... että... ihmeitä tapahtuu, myös opiskelun saralla! Ei vaan, otetaanpa uusiksi. Siis: kun olen löytänyt oman tapani tehdä asioita, olen myös saanut niitä aikaiseksi. Vaikka työnteko opintojen ohessa onkin aiheuttanut sen, että aloitan nyt paitsi graduntekoa, myös kuudetta (eikä vielä viimeistä) vuotta yliopistolla - tai kuten tuolloin vuonna 07 tapasin sanoa, "schmyliopistolla". 
Jep, rakas Schmyliopisto - ihmeitä tapahtuu, myös opiskelun saralla! Yhdeksän vuotta siihen meni, eikä sekään ole vielä ihan pulkassa. Mutta kaikki opettajankoulutuslaitoksen opinnot ovat.
Melko käsittämätöntä.

Gandalf tietää.
Kuvan osoite

BTW, tiedän jo, minkä lainauksen laitan tänne ja feseen ja KAIKKIALLE sitten, kun olen saanut loputkin sivuaineopinnot tehtyä ja jätän Schmyliopiston taakse lopullisesti. Wanha Hyvä Ystävä voi sen ehkä arvata. 

keskiviikko 22. huhtikuuta 2015

Herra Hakkarainen

Tämä postaus käsittelee lastenkirjan hahmoa.


Watson on nyt innostunut katselemaan Mauri Kunnaksen kuvakirjoja. Yksi suosikki on Hyvää yötä, herra Hakkarainen.

Haluan nyt esitellä tässä vielä kerran teoksen päähenkilön.



http://maurikunnas.net/wp-content/uploads/herra_hakkarainen.jpg


Herra Hakkarainen on hieman, tai hieman enemmänkin pihalla oleva vuohipukki, joka ei tiedä mitä tekee. Päällepäin hän näyttää aivan harmittomalta, tavalliselta kansanmieheltä, mutta öisin hän toikkaroi pitkin kaupunkia, tekee käsittämättömiä asioita ja puhuu ihan mitä sattuu.

Herra Hakkarainen muun muassa:
- sekaantuu kahden moottoripyöräjengin tappeluun
- johdattaa lauman koiria nakkitehtaan varastoon
- sooloilee hevibändin levyllä
- tanssii ratakiskoilla
- avaa sinapinkuljetusvaunun hanan ja sotkee paikat (sekä itsensä)
- hurvittelee huvipuistossa

Hakkarais-sitaatteja:
"Rullaati rullaa krooh-pyyh, lulla-rauta kruu-kraa"
"Tarjoilija, hoi! Pruuh-praah bratvurstia, kotletteja pliis!"
"Ore-kaka kurnau"
"KRIIH-KRÄÄH! KUURAN-KUKKURA KURA-KAKKARA!!"
"Tiritomaa tiri-tiri-tei ja kiratu-vei!"

"Rumba-samba muista kampa, kisko-disko, letskou sisko"
"Gudaa gudaa herr presidentti." (sonnille)


"Eeppäin, taappäin, yy-kraa-krooh", herra Hakkarainen hytkyttää.
http://www.kunnaskerho.fi/user_data/pix/Kunnas0707/Kuvitus_2.jpg

Herra Hakkarainen tekee tyhmyyksiä, koska hän ei näe mitä tekee. Itse asiassa hän ei ole hereillä ollenkaan. Hän on unissakävelijä, joka riekkuu kaupungilla ilman, että ollenkaan tajuaa, mistä on kyse.

Mauri Kunnas kirjoitti Hakkaraisen seikkailuista ensi kertaa jo vuosia sitten (tarkkaa julkaisuvuotta en ikäväkseni löytänyt). Ne ovat edelleen Suomen kansan kestosuosikkeja.


Kirjassa tarina ratkeaa sillä, että Hakkaraiselle hankitaan juoksumatto, jossa hän voi vaeltaa minkä mielii ja puhua itsekseen muita häiritsemättä.

Mutta kaikkihan me tiedämme, ettei se siihen jäänyt.
Herra Hakkarainenhan seikkailee jatkossa kaikkien Kunnaksen kirjojen sivuilla. Yhä vain.


maanantai 20. huhtikuuta 2015

Perstuntumalta

Facebookissa vallitsee kahtiajako. Enemmistö on masentunut ja huolissaan, sitten on tämä toinen, pienempi ryhmä, joka yrittää tsempata. "Eihän hallitusta ole vielä edes muodostettu." "Ei kannata suhtautua niin vakavasti." "Älä nyt vielä maalaile piruja seinille."

Ohessa tukisanalista, johon pohjaan alempana esittämäni seikat:

- konservatiivihallitus
- vasemmisto ennennäkemättömässä vähemmistössä
- j*tky vol. 2.
- persujen maahanmuuttopoliittinen ohjelma
- keskusta + persut -kombon suvaitsevaisuustaso (en ole varma, voiko tässä yhteydessä s-sanaa edes käyttää)
--> tulevan hallituksen arvopohja

Kuka haluaa lisätä oman osansa listaan?


Pidätän itselläni oikeuden suhtautua asiaan intensiivisesti.

Ja haluan tässä sanoa, että minä aivan, täysin vakavissani alan nyt miettiä, että katson miltä tilanne nyt seuraavien neljän vuoden aikana näyttää, ja ellei ennuste ensi vaalien alla ole hyvin päinvastainen kuin mitä nyt kävi, alan miettiä, mihin maahan meidän kannattaisi Watsonin kanssa täältä muuttaa.

Joo, olen vakavissani, ja mielelläni annan tarkempiakin perusteluja jos joku asiallisesti niitä kysyy.


Enpä ikinä olisi uskonut olevani tällaisissa tunnelmissa sen jälkeen, kun puolueeni saa 5 lisäpaikkaa ja "molemmat" ehdokkaani (se jota äänestin ja se jota olisin äänestänyt jos olisin voinut) menivät läpi.


t. nimim. Ahdistaa

lauantai 18. huhtikuuta 2015

Ei-edelleenkään-ruokablogi: Pikku Squaren raakasuklaataatelitoffeemarmeladikonvehdit + Watsonin bonus

Ryhdyin tekemään herkkuja Kiitos Hyvää -kirjan ohjeella. Halusin kokeilla suklaakarkkeja, joihin ei tulisi mitään makeutusta - siis minkäänlaista sokeria, hunajaa, agavea, steviaa tms.

Kirjasta löytyi ohje jonka nimi taisi olla jotain tyyliin Pähkinätoffeekonvehdit. Minulla ei ollut kaikkia tarvittavia aineita, joten päätin tehdä yksinkertaistetun version: pelkät toffeekonvehdit.

Koska olen Pikku Square, ei tämä taaskaan mennyt ihan niinkuin Strömsössä. Kookosöljyä ei ollut tarpeeksi, joten puolitin alkuperäisen reseptin, paitsi veden määrän, jota laitoin maksimin, koska tehosekoittimeni on niin huono.


Täytteeseen tuli siis:

7-8 pehmeää taatelia
1 rkl kookosöljyä
yli 5 rkl vettä (liikaa)
0,5 tl vaniljajauhetta
0,5 tl ruususuolaa

Vettä sitten lisäsin varmaan vielä toiset 5 rkl, koska ei meinannut blendautua. Se oli virhe. Ongelma ei ollutkaan veden määrä vaan se, että mössöä oli sekoittimessa niin vähän, että kiinteää kun oli, se roiskui nopeasti pois terästä ja jäi sekoittimen seinustalle. Jos sitä olisi ollut enemmän, se olisi ehkä blendautunut paremmin. Lisäksi huonoon sekoittimeeni laitettuna taatelit olisi ehdottomasti kannattanut kuoria. 

Ei se silti täysin pieleen mennyt. Mössöstä lusikalla annostelemani pallot laitettiin pakastimeen jähmettymään (n. 15 min); liian veden takia se jäi kovin löllöksi, mutta se ei tuhonnut kaikkea.


Raakasuklaakuorrutteeni oli yksinkertaisuudessaan

0,75 dl sulatettua kaakaovoita
0,75 dl raakakaakaojauhetta

Tämän levitin pallojen päälle miten parhaiten taisin. Koska pallot eivät meinanneet pysyä kasassa, suklaadipin levitys oli melko hankalaa, mutta laitoin sitä ensin pallojen päälle, annoin suklaan jähmettyä hetken jääkaapissa, käänsin ne, ja sitten tein toisen puolen. Sen jälkeen laitoin ne taas pakastimeen tai ehkä jääkaappiin jähmettymään, en nyt muista.


Kun tsekkasin kaakaovoin ja -jauheen suhdetta kirjasta, Watson, joka ei ollut innostunut taatelimössöstä (sain kerrankin itse nuolla lusikan, toisin kuin pääsiäisenä, jolloin hän istui lattialla kaapien raakaleivostaikinaa suoraan purkista ja sanoi iloisena: "Leivosta!") näki kuvan raakasuklaapaloista kirjan sivulla.

"Toi! Toi!"

Lupasin tehdä hänelle oman pienen suklaan. Joten kun kuorrutteesta jäi vähän yli, lisäsin siihen juoksevaa hunajaa ja jäädytin Watsonille pienen suklaalevyn. Hän tykkäsi siitä todella paljon.


Karkkieni ainoa ongelma on niiden huono koossa pysyminen (ei koske W:n suklaata, toim. huom.) mutta se ei haittaa, koska ne kuitenkin otetaan astiastaan ainoastaan syötäviksi. Maku siis onnistui todella hyvin. Taatelitäytteen salaisuus ovat mausteet: vanilja ja suola. Niiden ansiosta se ei maistu pelkältä taatelilta, vaan ihanalta karkkimassalta.

Liika vetisyys aiheutti sen, että toffeen sijaan tai ainakin lisäksi konvehtien sisustasta tulee mieleen marmeladi. Mikä ei ole mitenkään huono. On aika siistiä syödä karkkeja, jotka ovat suklaata, toffeeta ja marmeladia, eikä niissä ole mitään lisättyä makeutusta. Taidankin mennä hakemaan jääkaapista loput. Ja tehdä ensi kerralla kaksinkertaisen annoksen.

keskiviikko 15. huhtikuuta 2015

Aggressiiviset ateistit

Aina jossain kohtaa se tapahtuu. Joudun keskusteluun, nykyään yleensä facebookissa, jossa yksi tai useampi osallistuja tuo voimakkaasti ilmi sen oletuksen, että älykkäässä keskustelussa uskontoja pidetään pahana asiana ja Jumalaan uskovia tyhminä. Hyvin usein tämä raivoateistinen mielipide saa tukea muilta kommentoijilta, kun taas minä päädyn yksin kyselemään, onko todella reilua mollata toisen maailmankatsomusta vain, koska ei itse ajattele samalla tavalla.

Aivan aluksi haluaisin kiittää kaikkia niitä ei-uskovia ystäviäni, jotka hyväksyvät minut sellaisena kuin olen, kunnioittavat tapaani nähdä todellisuus eivätkä vähättele minua uskoni tai uskontoni takia. Näihin raivoateisteihin törmätessäni tajuan, miten onnekas olen, kun omat ateisti- ja agnostikkoystäväni ovat aidosti suvaitsevaisia. 

Suvaitsevaisuus ei kysy uskontoa. Minkä tahansa uskonnon edustaja siinä missä uskonnotonkin voi kunnioittaa muiden ajattelutapoja. Minkä tahansa uskonnon/uskonnottomuuden edustaja on ahdasmieinen ja suvaitsematon silloin, kun leimaa toisten maailmankatsomukset omaansa huonommiksi.


Absurdeinta on se, että:
- stereotypian mukaan uskovainen yrittää käännyttää vapaa-ajattelijaa --> uskis on ahdasmielinen ja vapaa-ajattelija se, johon kohdistetaan suvaitsemattomuutta
- näissä tilanteissa minulle uskovana ei ole mitään väliä, mihin toinen uskoo tai ei usko, ja ateisti ilmaisee erittäin voimakkaasti, että hänen tapansa ajatella on se oikea, ja minä toisin ajattelevana joudun helvettiin - ei kun siis olen tyhmä.

Yhteistä tilanteille on se, että niissä - täysin poikkeuksetta - Jumalaan uskominen verrataan satuolentoihin uskomiseen ja/tai Raamatusta puhutaan satukirjana. 

Hyvin yleistä on sen ilmaiseminen, että uskova ei saisi loukkaantua tästä avoimen ilkeästä ja halventavasta puheesta, ei kun siis asiapohjaisesta argumentoinnista. 


Raivoateisteilta myös tulee mitä mielenkiintoisempia kommentteja:


"Kaikki epämääräinen johonkin uskominen ja asioiden pyhänä pitäminen on pahaa/tyhmää/väärin, koska jotkut käyttävät edellämainittuja perusteina syrjintään, sortamiseen, väkivaltaan tms."

- Samasta syystä myös esim.  rakkaus on väärin eikä kenenkään pitäisi sitä harjoittaa.


"Sinä siis vaadit, että sinun uskomistasi tulisi kunnioittaa, vaikka itsekään et kunnioita muiden tapaa uskoa, esim. et kunnioittaisi sitä jos joku uskoisi hammaskeijuun."

-Jos joku ystäväni alkaisi uskoa hammaskeijuun, yrittäisin hyväksyä sen ilman, että käyttäytyisin häntä kohtaan halveksivasti. Jostain syystä näin ei ole vielä koskaan käynyt, kun taas aika moni ystävä on alkanut uskoa Jumalaan. Lisäksi minulla on ystäviä, jotka uskovat esim. enkeleihin, kuolleiden sukulaisten läsnäoloon tai luonnon henkiin, ja kunnioitan heidän uskoaan silloinkin, jos en itse oikein sitä ymmärrä. Se, mihin muut uskovat tai eivät usko, ei ole minulta pois. 


"Uskovia ihmisiä ei tarvitse pilkata, mutta heidän näkemyksiään on oikeus pilkata."

- Tämän olen kuullut ennenkin - peruskoulussa! "En mä tota pilkkaa, vaan sen vaatteita." Just niinhän se menee. Ja siis ylipäätään - pilkka on kova juttu. Elämässähän ylipäätään on välillä oikeus pilkata? - siis niitä tyhmiä ja väärässä olevia, ei kun siis heidän näkemyksiään, ajatuksiaan, vaatteitaan, seksuaalista suuntautumistaan - mitä näitä nyt on. Eihän kaikkia nyt tarvitse kohdella kunnioittavasti, haha!  

...Niin siis taisin tippua kärryiltä. Lisäksi vähän kummallisesti tosiaan se, mikä on väärin jos se tapahtuu kiihkouskovaisen toimesta, on oikein, jos se tapahtuu kiihkoateistin toimesta.


"Jos on uskonnon uhri, on oikeus tuomita kaikki uskonnot ja puhua niistä halventavasti."

- Jep, samalla logiikalla kuin jos jonkun ihmisen on pahoinpidellyt tietyn etnisen tai kulttuurisen ryhmän edustaja, hänellä on oikeus avoimesti tuomita koko kyseinen ihmisryhmä ja puhua heistä halventavasti? Tai jos jonkun on raiskannut mies, hänellä on oikeus tuomita kaikki miehet pahoiksi ja suhtautua heihin vihamielisesti. Tai hei, koska minua kiusattiin monta vuotta koulussa, voisin sen ansiosta tuomita kaikki yläkouluikäiset pahoiksi ja käyttäytyä heitä kohtaan sen mukaisesti! Oh, yeah.


Muokkaus. Vielä yksi:
"Miksei uskontoihin saisi kohdistaa satiiria samoin kuin muihinkin ilmiöihin? Jos niin tekee niin te menette polttamaan paikkoja jotka eivät edes mitenkään liity asiaan."

- Järjetön yleistys ja samalla vastuun välttö. Uskontoihin saa ja pitää kohdistaa satiiria. Satiiria ei ole sanoa "uskonto on höpöhöpöä". Satiiria on nostaa esiin vaikka joku uskonnon sisältämä absurdi juttu ja kuvata sitä, miten ihmiset uskovat siihen kirjaimellisesti, hassussa valossa. Minua ei haittaa se, jos ihmiset nauravat sille, että uskon jonkun kuolleen miehen henkiinheräämiseen. Minua haittaa se, jos tämän uskomiseni takia minua pilkataan ja minuun suhtautudutaan alentavasti. Uskontoihin kohdistuvan krtitiikin on oltava samalla tavalla asiallista kuin muihinkin asioihin kohdistuvan kritiikin. Ei yleistävää alentamista.

On aivan absurdia olettaa, että kaikki uskonnon edustajat hyväksyisivät muutaman kiihkoilijan tekemiä väkivallantekoja tai olisivat itse taipuvaisia tällaisiin. Uskonnon käyttäminen tekosyynä väkivallanteoille tms. on todellinen ongelma, josta voi ja pitää puhua - mutta keskustelu ei voi lähteä siitä että "uskonto on scheissea". Eihän vaikka mahdollisista maahanmuuton ongelmistakaan tee mieli keskustella rakentavasti henkilön kanssa, joka aloittaa kommenttinsa linjalla "maahanmuutto on scheissea".



Olen todella väsynyt siihen, että julkisessa keskustelussa vallitsee tämä yleinen normi - että on okei puhua uskovista todella rumasti ja leimata aina vain kaikki uskonnot edustajineen tiettyjen hihhulilahkojen perusteella. Vielä väsyneempi olen siihen, että kun tähän asiaan sitten julkisessa keskustelussa puuttuu, minuun suhtaudutaan sen mukaan kuin olisin rikkonut jotain normia. No ni, taas joku uskis loukkaantuu. Voi voi. Uskikset on tosikkoja. 

Just for the info: minä en loukkaannu uskontoni sisältöön kohdistuvasta rankastakaan huumorista, tai uskontoon/uskomiseen kohdistuvasta läpänheitosta ylipäätään. Siitä vaan, piirtäkää Jeesus-pilakuvia ja järkyttykää kun nauran mukana. Minua loukkaa se, että aikuisten välinen kiusaaminen on sallittua ja yleisesti hyväksyttyä, kun kyseessä on uskovien ihmisten, heidän ajatustensa ja älynlahjojensa vähättely ateistien toimesta. Se, että silloin ei todellakaan tyydytä siihen asiapohjaiseen argumentointiin, vaan mollataan ylimielisesti toisten maailmankatsomusta.

Just for the info vol. 2: Jos koulumaailmassa joukko ihmisiä laukoisi sarkastisia kommentteja jonkun älynlahjoista ja "satuihin" uskomisesta, se määriteltäisiin nimenomaan kiusaamiseksi. Kouluikäisiltä tätä ei sallita. Pitäisikö ruveta koulussa sanomaan että lapset, ei hätää, sitten kun kasvatte aikuisiksi, saatte kiusata niin paljon kuin ikinä haluatte?



Jos joku puolustaisi oikeuttaan vaikka elää homoliitossa tai monikulttuurisessa suhteessa, nämä samat älykkäät ateistit eivät ikinä kehtaisi sanoa, että tosikko pahoitti mielensä, ole hiljaa siinä. Radikaali ajatus: mitä jos toisen ihmisen kunnioittaminen ylettyisi myös niihin, jotka uskovat Jumalaan?


Aivan viimeiseksi haluaisin kiittää vielä kerran kaikkia niitä ihania ateistiystäviä, joita minulla on. Niitä, jotka ovat vilpittömän kiinnostuneita minun tavastani ajatella, vaikkeivät ajattele samoin. Niitä, joita ei kiinnosta, mutta ei myöskään haittaa, tietenkään, koska olemme ystäviä. Niitä, jotka ovat suvaitsevia, lämpimiä ja rakastavia ihmisiä.



Muokkaus: Havainnollistava esimerkki minun ja Kolibrin keskustelusta. Jos tyyppi tulee keskusteluun sanoen "niin siis kun teillä on se satukirja", se on halventavaa ja epäasiallista. Jos tyyppi tulee keskusteluun sanoen "se teidän Raamattu on ihmisten kirjoittama kaunokirjallinen teos enkä tajua miksi pidätte sitä pyhänä", niin keskustelen hänen kanssaan ilomielin. Eläköön se pieni sävyero.

maanantai 13. huhtikuuta 2015

Maksamaton mainos

Minulla on sen kokoluokan blogi, etten varmaan koskaan tule saamaan yhtäkään tarjousta kaupallisesta yhteistyöstä, mutta jos saisin, vetäisin erittäin tiukkaa linjaa. En ikinä mainostaisi mitään, mitä en itse käyttäisi, mitä en sataprosenttisesti allekirjoittaisi ja mikä ei sataprosenttisesti sopisi arvoihini. En myöskään kestä juurikaan lukea blogeja, joissa noudatetaan toisenlaisia linjauksia.

Nyt mainostan ihan ilman kaupallista yhteistyötä, omasta vapaasta tahdostani. Mainostan suomalaista käsityötä, joka ei ole ökyhintaista, käyttää kierrätysmateriaaleja ja on vaan hemmetin laadukasta. Suosikkiompelijani on juuri avannut oman nettipuodin, jossa on nyt avaustarjousten viikko. Suosittelen erittäin lämpimästi klikkaamaan vaikka äitienpäivälahjatilauksen täältä:






Kotisivun kautta tavoitat ompelijan, joka tekee esim lasten vaatteita (myös ulko-), juhla- ja hääpukuja sekä juuri haluamasilaisia takkeja mittatilaustyönä. Minulla on viimeksi mainittuja jo kaksi ja ajattelin kohta tilata kolmannen.

keskiviikko 8. huhtikuuta 2015

Tämän ajan natsit ja se käyttämättä jätetty ääni

30-luvun Saksassa natsit saivat valta-aseman voitettuaan vaalit laillisen äänestyksen tuloksena.
Lopputuloksen me kaikki tiedämme.

Nykyään tuntuu käsittämättömältä ajatella, että natsit äänestettiin vaalivoittoon. Kuka nyt sellaista tekisi? On kuitenkin erittäin tärkeää myöntää, että se tosiaan tapahtui, ja miettiä, miten se oli mahdollista.

Äänestystulokseen vaikuttaa kaksi asiaa.
1) mitä puoluetta ne äänestävät, jotka äänestävät
2) millaisten arvojen puolustajat jättävät äänestämättä. 

Jokainen tässä esimerkkitapauksessa natseja vastaan käyttämättä jätetty ääni antaa voittajapuolueelle, tässä esimerkkitapauksessa siis natsipuolueelle, suuremman prosentin annetuista äänistä. 


Suomella on kaksi ongelmaa:
1) ihmiset, jotka kuvittelevat, että ratkaisu ongelmiin on jonkin ihmisryhmän syyttely, syrjintä ja yksinkertaisesti vihaaminen, ja äänestävät tämän mukaan. Näiden ihmisten päitä on tässä vaiheessa todella vaikea kääntää. He ovat niitä, jotka sitten myöhemmin selittelevät, etteivät mitenkään olisi voineet aavistaa, mitä seuraisi siitä, kun he tekivät äänestyspäätöksensä hyvässä uskossa. 
2) ihmiset, jotka ovat vihapuhetta, rasismia ja syrjintää vastaan, mutta eivät äänestä. Tiedän paljon humaaneja, fiksuja ihmisiä, jotka jättävät äänensä käyttämättä, koska kuvittelevat "ettei se mitään vaikuta" tai haluavat, anteeksi vain, keskittyä puunhalailuun.

Jälkimmäinen ihmisryhmä kasvattaa syrjintään ja syyttelyyn nojaavien puolueiden (joiden kannattajat ovat erittäin aktiivisia) osuutta äänistä.

Äänestämättä jättäminen ei ole pelkästään vaikuttamisen mahdollisuuden skippaamista. Eikä se missään nimessä ole "ihan sama".
Se on luovutusvoitto rasimiin, syrjintään ja vihapuheeseen toimintansa perustaville puolueille. 


Maahanmuuttajat ja seksuaalivähemmistöt ovat tämän ajan juutalaisia. Äänestätkö sinä tämän ajan natseja vastaan?

tiistai 7. huhtikuuta 2015

Kääpiöistä ja rakkaudesta

Huom: uskisvaroitus! Mutta ei kuitenkaan varsinaista Jeesus-settiä;)


C.S. Lewisin voimakasta, mutta mielestäni tyylikästä ja kaunista kristillistä metaforiikkaa pursuilevan Narnia-sarjan viimeinen kirja sisältää luvun "Kuinka kääpiöt eivät antaneet narrata itseään." Kyseisessä luvussa Lewis maalaa kuvan ihmistyypistä, joka pelkää niin hirvittävästi rationaalisesta ajattelutavasta irti päästämistä, ettei pysty nauttimaan ihmeistä ympärillään, ei edes huomaamaan niitä; he turvautuvat usein sarkasmiin ja ironiaan puolustaakseen itseään ja käsitystään.


Tirian oli ajatellut - tai hän olisi ajatellut, jos hänellä ylimalkaan olisi ollut aikaa ajatella - että he olivat sen pienen olkikattoisen tallin seinien sisällä, sen jonka pituus oli osapuilleen kolme ja puoli metriä ja leveys vajaat kaksi metriä. Itse asiassa he seisoivat ruohikolla, syvänsininen taivas päilyi yläpuolella ja heidän kasvojaan lempeästi hyväilevä ilma oli varhaiskesän päivän ilmaa. --

-- pian he kaikki saattoivat nähdä kääpiöt. Ne näyttivät aivan toimettomilta. Eivät ne jaloitelleet eivätkä pitäneet hauskaa (vaikka niiden kahleköydet näyttivätkin kadonneen) eivätkä liioin loikoilleet lepäämässä. Ne istuivat kasvotuksin hyvin tiiviissä pikku piirissä. --

"Katsokaa eteenne!" yksi kääpiö sanoi happamalla äänellä. "Muistakaa mihin olette menossa. Älkää kävelkö meitä päin naamaa."
"Ei kävellä", Eustace sanoi kärsimättömänä. "Emme me sokeita ole. Meillä on silmät päässä."
"Niiden täytyy olla pahuksen hyvät silmät, jos sinä täällä näet eteesi", sanoi äskeinen kääpiö, Möyry nimeltään.
"Missä?" Edmund kysyi.
"Mitä missä, senkin pahkapää, täällä tietenkin", Möyry sanoi. "Tässä pilkkopimeässä, löyhkäävässä, tunkkaisessa tallinnurkassa."
"Oletko sinä sokea?" Tirian kysyi.
"Kai me kaikki olemme pimeässä sokkoja", Möyry sanoi.
"Mutta eihän täällä ole pimeää, senkin tyhmät kääpiöparat", Lucy sanoi. "Ettekö te näe? Katsokaa ylöspäin! Katsokaa ympärillenne! Ettekö näe taivasta ja puita ja kukkia? Ettekö näe minua?"
"Miten minä voisin nähdä semmoista mitä ei ole, kautta kaiken löpinän?" -- "Punot taas uusia valheita! Yrität uskotella meille, ettei ainuttakaan meistä ole suljettu tyrmään ja ettei täällä ole pimeää, ja taivas tietää mitä vielä."
"Ei ole mitään mustaa murjua, ei muualla kuin sinun mielikuvituksessasi. -- Tule ulos sieltä pimeästäsi." --

"Lucy rakas", Aslan sanoi. "Minä näytän sinulle sekä sen mitä minä voin että en mitä minä en voi tehdä." Hän astui kääpiöiden viereen ja murisi hiljaa - hiljaa, ja silti ääni sai ilman väreilemään. Mutta kääpiöt sanoivat toisilleen: "Kuulettekos tuota? Se on se porukka joka on tallin toisessa päässä, yrittävät pelotella meitä. Niillä on varmaan jonkinlainen laite. Älkää olko kuulevinannekaan. Meitä ne eivät tällä kertaa huiputa!"
   Aslan kohotti päätään ja ravisti harjaansa. Siinä samassa kääpiöiden polville ilmestyi loistava ateria -- . Mutta kaikesta tästä oli tuskin mitään hyötyä. Kääpiöt kylläkin ryhtyivät ahmimaan herkkuja, mutta selvää oli, etteivät he kyenneet niitä kunnolla maistamaan. He luulivat syövänsä vain semmoista ruokaa, mitä tallista saattoi löytää. Yksi sanoi yrittävänsä syödä heinää ja toinn väitti saaneensa palasen vanhaa turnipsia ja kolmas kertoi, että oli löytänyt raa'an kaalinlehden. Ja ne kohottivat huulilleen kultaiset maljat täynnä hienoa punaista viiniä ja sanoivat: "Uh! Ajatella että on juotava likavettä kaukalosta, josta aasi on latkinut!"
--
"No ainakaan meitä nyt ei ole petkutettu. Ketään emme ole päästäneet syöttämään hölynpölyä itsellemme. Kääpiöissä on kääpiöille kyllin."


Minä olin kääpiö, joka ei antanut huiputtaa itseään. Vieläpä luin ylläolevaa ateistipäivinäni ja tiedostin olevani sellainen - ja olin siitä surullinen, mutta ajattelin, että on parempi olla surullinen kuin antaa huijata itseäni.

Sitten tapahtui erinäisiä asioita ja muistan, kuinka sanoin Karhunkaatajalle: "Mulla on sellainen olo, että olis niin helppoa alkaa uskoa johonkin korkeampaan voimaan, että mä melkein pelkään että siellä Ghanassa mut huijataan uskomaan johonkin."

Ja juuri niinhän siinä sitten kävi. Paitsi ettei se enää tuntunut huijaukselta, vaan siltä, että viimein sai selville totuuden.


Nykyään minulla on läheisiäkin ystäviä, joissa tunnistan tarinan kääpiöt. "En voi ottaa lukuun uskomisen vaihtoehtoa, koska minua voitaisiin kusettaa... Voisin vahingossa uskoa johonkin, joka ei olekaan totta!" Vaikka olen kokenut saman, tuo näyttäytyy nyt minulle niin absurdina, etten oikeastaan edes tiedä, miten kommentoisin sitä.


Ja sitten. Mikä muu tilanne voisikaan olla sellainen, jossa pelkää ihan hirveästi tulevansa huijatuksi?

Niin, rakkaussuhteet.


Rakkauteen heittäytymisessä koemme helposti saman huolen, pelon siitä, että minä olen vilpitön, luotan ja uskon, annan sydämeni - ja toinen ei olekaan mukana samoista lähtökohdista. Silti suurin osa meistä jossain vaiheessa elämää tajuaa, että se riski on vain pakko ottaa, jos haluaa mahdollisuuden onneen. En henkilökohtaisesti tunne ketään, joka olisi päättänyt lopettaa kaiken romanttisen kanssakäymisen, koska se on liian pelottavaa, ja olisi iloinen, ylpeä ja onnellinen tämän päätöksen johdosta.

Juuri siitä uskossakin on loppujen lopuksi kyse. Rakkauteen heittäytymisestä. Totta kai se on helkkarin pelottavaa. Ja totta kai se riski on uskallettava ottaa, jos haluaa joskus kokea jotain todellista.



Kun puhun uskosta, en puhu pelkästään kristillisen kirkon oppien mukaisesta uskosta. Puhun yleisesti ottaen uskosta korkeampaan, rakastavaan voimaan - siihen, että maailmankaikkeun takana (tai sisällä?) on tietoisuus.

maanantai 6. huhtikuuta 2015

Juhlapostaus: herkkuja ja ystäviä

XA!

Perheeni on luterilainen eikä suuremmin juhli pääsiäistä. Minä haluan kuitenkin viettää vuoden suurinta juhlaa kunnolla, enkä vain hengailla kotona. Niinpä kaksi vuotta sitten aloitin oman pääsiäisperinteeni: kutsun ystäviäni pääsiäissunnuntaina luokseni juhlimaan. Laitan jotakin tarjottavaa itse ja pyydän lisäksi vieraita tuomaan tuomisia. Juhlat ovat päivällä, jolloin lapsiperheetkin voivat osallistua.

Perinne on osoittautunut ihanaksi ja onnistuneeksi. Pääsi paikalle sitten 5 tai 15 vierasta, tunnelma on kohdallaan, kun he ovat joka tapauksessa rakkaita ystäviäni. Kyseessähän on vähän sama asia kuin viettäisi joulua ystävien kesken.


Niinpä eilenkin pieni joukko tärkeitä ja rakkaita saapui meille juhlimaan. Minulla oli mitä ihanin päivä heidän kanssaan. Naapuri ja tämän sisko D, Watsonin suosikkileikittäjät, pitivät huolen Watsonin ja (W:n iloksi paikalle saapuneen) 3-vuotiaan kaverivieraan viihtymisestä. Minä, Kanerva, WHY, Karhunkaataja ja Pappi eksyimme syväluotaavaan keskusteluun enneagrammista.

Ja söimme herkkuja. Kun pöytä oli katettu ja siunattu, Watson halusi istumaan omalle paikalleen päätyyn (vaikka tarkoitus oli, että pöytä toimisi buffet-periaatteella) ja hamusi ensimmäiseksi kiinni edessään olevaan suklaakakkuun. Tietty. Näin ollen hän ja kaverinsa saivat aloittaa aterian pienillä suklaakakkusiivuilla. Kakun ohessa pöydästä löytyi quinoa-fetasalaattia, lihapullia, gluteenitonta leipää, maalattuja munia, pähkinöitä, viinirypäleitä ja muita hedelmiä plus vielä sipsejä. Myöhemmin pääsiäiskukko vielä muni vieraille lahjansa, ja minullekin oli oma maidoton ja gluteeniton muna (kaikkia muita isompi! :D ).

(Juhlissani on tapana, että suurinpiirtein kaikki mitä tuodaan on minullekin sopivaa eli maidotonta ja luontaisesti gluteenitonta. On ihana juhlia, kun ei tarvitse koko ajan hysteerisesti vahtia, ettei jostain tule muruja omaan annokseen.)


Watsonin ja minun maalaamat munat sekä anonyymejä hedelmiä.



Varsinainen helmi olivat kuitenkin aivan itse tekemäni rakkausleivokset. Kyllä, uskaltauduin kaikesta huolimatta yrittämään raakaleivonnaisen tekoa, ja vaikka jouduin lisäämään tehottomaan tehosekoittimeeni vettä, ja vaikka täytevaahdosta tuli omituisen vetistä, ja vaikka taikinaa ei riittänyt leivosten kansien tekoon, ja vaikka ne olivat pakastimessa niin pitkään että näyttivät olevan ikijäässä sieltä otettaessa - ne onnistuivat!!! Tulos oli AIVAN SIKAHYVÄ - niin hyvä jopa, että kun äsken söin peräperää sekä leivosten että normaalin gluteenittoman mutakakun jämiä, leivokset olivat kirkkaasti parempia (ja minä ihan oikeasti ra-kas-tan mutakakkua).

Yleisön mukaan leivokset olivat hyviä ja niissä oli hyvä rakenne; olivat hyviä myös jäisenä (se sopi niihin - myöhemmin kyllä jäisyyskin katosi toim. huom.), ja kookosta inhoava Karhunkaatajakin piti niistä, vaikka niissä kookos maistuikin. Huonointa minun mielestäni oli hieman levähtänyt ulkonäkö, mutta jopa siitä Naapuri antoi ilahduttavan kommentin: "No mut ne vois olla paljon vammasempiakin".


Etsi kuvasta kultainen erikoisruokavaliomuna!


"Vois ne vammaisempiakin olla."


Toisin sanoen: menestys! Minusta tuli kuin tulikin raakaleipuri.

Elämäntapabloggaajaa minusta sen sijaan ei vielä ole tullut, joten ette näe tälläkään kertaa kuvia notkuvasta ruokapöydästä (joka oikeasti oli aika vakuuttava) vaan ainoastaan viimeisestä jäljelläolevasta leivoksesta - ja parista bonusmunasta.