sunnuntai 27. syyskuuta 2015

Kerran larppaaja...

Todellisuus näyttää poliittisen ilmapiirin puolesta tällä hetkellä niin karulta, että en pysty kirjoittamaan mistään painavasta aiheesta - neuvottomuus sen kaiken suhteen ahdistaa liikaa. Sen sijaan sananen jostain muusta.


Viimeiset neljä vuotta olen ollut entinen larppaaja. Harrastin larppausta aktiivisesti vuosina 2002-2007, sen jälkeen harvakseltaan aina vuoteen 2011 asti, jolloin tein viimeiset visiitit tuttujen porukoiden peleihin ja "lopetin kokonaan".

Lyhyt tietoisku: LARP = live action role play. Se on siis roolipelaamista niin, että ihmiset "leikkivät" kuvitteellista tilannetta. Henkilöiden taustat, luonteet, tavoitteet ja tilanteen olosuhteet on pelinjohto kirjoittanut etukäteen. Sitten improvisoidaan. Se on siis vähän kuin näyttelemistä ilman yleisöä. Yhden päivän pelit kestävät yleensä 5-6 tuntia, mutta on myös lyhyitä parin tunnin pelejä ja pitkiä, useita päiviä kestäviä pelejä.

Eilen tein paluun larppaamaan. Yksi vanhan porukan pelikampanja pyörii edelleen, ja minä ja kaverini menimme mukaan vanhoilla, tutuilla hahmoilla. Kokemus oli upea ja voimakas. Luulen, että saatan alkaa taas käydä peleissä ainakin sen pari kertaa vuodessa.



Larpissa siis olen joku toinen, esitän kuvitteellista henkilöä. Kuitenkin hieman paradoksaalisesti koen, että larppaus on ollut ennen kaikkea keino tutustua itseeni. Ja ehkä se ei niin paradoksaalista olekaan: minä pelaan kuvitteellista hahmoa, mutta pelaan omalla itselläni. Vaikka esitän jotakuta toista, niin siinä kuitenkin olen aina minä.

Larppien avulla löysin aikoinani monta kertaa asioita, joista en omana itsenäni ollut aiemmin kiinnostunut. Tajusin, että usein se on asenteesta kiinni: esimerkiksi pelattuani liikuntaa rakastavaa hahmoa huomasin, millä tavalla voin itsekin nauttia liikunnasta. Myös hahmon rohkeus sai minut usein huomaamaan, että voin voittaa pelkoni myös tosielämän tilanteissa.

Oli kuitenkin myös toisenlaista itseen tutustumista: hahmoissa ilmeni ilman suunnitteluakin puolia, joiden tajusin kumpuavan omasta itsestäni. Huomasin esimerkiksi, että pelatessani nuoria, miespuolisia hahmoja, uskalsin spontaanisti flirttailla ihmisille - ja nautin siitä tavalla, joka sai minut tajuamaan, että minullakin on tuo puoli, jos uskallan ilmaista sitä.



Oli muutakin kuin itsetuntemus. Larppien myötä pääsi konkreettisestikin irti arjesta, tuli reissattua vaikka minne, ja hyvin usein pelipaikat olivat luonnon helmassa ihanissa leirikeskuksissa tai mökeillä. Nautin tästä kotimaanmatkailusta todella paljon. Ja sitten oli tietysti ihmiset. Vaikka jossain vaiheessa tuntui, että larppaajissa on tiettyjä rasittavia piirteitä (kuten esilläolon tarvetta tai loputonta jaarittelua omasta hahmosta), on tuossa porukassa myös jotain aivan poikkeuksellista verrattuna mihinkään harrastusporukkaan, missä olen ikinä ollut. Larppiporukka monella tapaa suvaitsevampaa kuin edes muusikot tms. Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöissä ei ollut mitään kummallista, ja yhtä lailla sai olla nörtti, epämuodikas, lapsellinen, "epänormaali" sellaisilla pienillä tavoilla, joiden suhteen yhteiskunnassa on kirjoittamaton sääntö toimia tietyllä tavalla tai olla tietynlainen.

Ja sitten erittäin merkittävä tekijä: läsnäolo. Ehkä hassua, että jonain toisena ollessa onkin valtavan aidosti läsnä. Mutta kuten sanottua, minähän siinä olen. Ja larpin aikana ei ole oman elämän todellisuutta muistoineen, huolineen ja murheineen viemässä huomiota pois tästä hetkessä. Okei, on kuvitteellisen hahmon kuvitteellinen menneisyys ja tulevaisuus, mutta ainoa sillä hetkellä todellinen on kuitenkin vain - no, se hetki. Olenkin kokenut larpeissa samanlaista, voimakasta läsnäoloa kuin vaikka joogaretriitillä. Sellainen läsnäolo tuo suurta iloa ja johtaa myös lähemmäs omaa itseä, omia todellisiakin tunteita.



Kaiken kaikkiaan olen saanut larppaukselta suorastaan hämmentävän paljon. Ihan jo tietysti niitä ihmeellisen voimakkaita kokemuksia, joita saa, kun on hetken toisessa todellisuudessa, heittäytyy toisen ihmisen iloihin ja suruihin. Mutta myös rohkeutta olla minä ja elää elämääni. Uskon ihan todella, että on pitkälle larppauksen ansiota, että olen uskaltanut lähestyä kiinnostavia ihmisiä, elää omana ei-heterona itseäni ja esimerkiksi tehdä päätöksen muuttaa vuodeksi Afrikkaan.

Tämä kaikki vyöryi ylitseni tänään, kun lähdin matkaamaan kotiin pelipaikalta, meren rannalta, keskeltä ei-mitään. Nyt, kun haluan taas olla enemmän oma itseni kuin yleisesti tai hyväksytty tai cool, voin myöntää, miten paljon rakastin ja rakastan tuota harrastusta.

Lopetin sen silloin, koska tuntui, että aikaa meni suhteettoman paljon leikkiessä jotakuta toista, halusin sen sijaan elää omaa elämääni. Enää en edes haluaisi ravata peleissä joka kuukausi enkä jaksaisi opetella tietoja milloin minkäkinlaisesta fantasiamaailmasta. Sen sijaan haluan valita muutaman pelin vuodessa, joissa on tuttuja ihmisiä, tuttu pelimaailma, ehkä tuttuja hahmojakin, ja joskus kenties piristeeksi jotain uutta.

Haluan olla taas larppaaja. Kolmekymppisen yh-äidin tavalla.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti