Näytetään tekstit, joissa on tunniste yksinhuoltajuus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste yksinhuoltajuus. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 22. maaliskuuta 2015

EI HÄTÄÄ - SINÄ SELVIÄT, eli ne puuttuvat vinkit yksin odottaville

Ansku kirjotti odottamisesta ja synnyttämisestä Suomessa. Sivulauseessa ollut maininta neuvoloiden oppaista aiheutti yllättävän ja voimakkaan flashbackin kahden vuoden taakse. Sen mukana tuli myös tunnekuohu.

Noissa oppaissa kun sivuutettiin täysin se vaihtoehto, että joku voisi odottaa vauvaa ja valmistautua synnytykseen yksin, siis ilman puolisoa. Kaikki neuvot oli osoitettu pariskunnalle, ja tietysti normien mukaiselle, täysin suomalaiselle heterosellaiselle. Olen tainnut avautua tästä ennenkin. Raskausaikana koin tästä todella paljon pahaa mieltä. Odotus ja synnytys on paitsi ihanaa, myös rankkaa ja pelottavaakin aikaa - varmasti ihan kaikille, eikä varmaan ainakaan vähemmän yksin olevalle! Oppaiden ainoa satunnainen yksinelävien huomiointi oli lause, että "kannattaa sitten varmistaa, että on toimiva tukiverkko". Ai jaa, ihan tosi? Kiitos vinkistä.

Minusta tämä asia kaipaa kipeästi päivitystä. Yksin odottaminen ja synnyttäminen on nykyään jo ihan yleistä. Voisiko sinne oppaaseen kirjoittaa vaikka että "Yksin odottava: ei hätää. Sinä selviät."


Koska Suomen neuvolat eivät ilmeisesti koe tarvetta korjata tätä pikku puutosta - vastaavathan oppaat varmasti ihan mukavasti enemmistön tarpeita - päätin kirjoittaa tiivistetyn oppaan itse. Ei sillä, että tuntisin ketään yksin odottavaa juuri nyt, mutta jos sinä tunnet, niin laita hänelle vaikka tämän tekstin linkki.

Tämä on suunnattu lasta yksin odottaville / vauvan yksin saaneille naisille (ja heidän läheisilleen). Minulla ei ole kokemusta pikkulapsiaikana eroamisesta, yhteishuoltajuudesta, adoptiolapsen odottamisesta yksin, lapsen hankinnasta ystävän kanssa tms. Ainoa neuvo jonka voin antaa kaikille on tämän tekstin otsikostakin löytyvä yleispätevä vinkki.


YKSIN ODOTTAVA: EI HÄTÄÄ. SINÄ SELVIÄT.


Tiedätkö sen tunteen, kun menet neuvolan odotushuoneeseen, ja kaikki muut ovat siellä puolison kanssa? Kun menet perhevalmennukseen, ja kaikilla muilla on puoliso mukana tai vähintään sormus sormessa (ja muistetaan sanoa, että mies ei päässyt)? Kun menet raskausjoogaan, ja taas kaikilla on sormukset, paitsi sinulla? Kun menet tutustumaan synnytyssairaalaan, ja jälleen olet ainoa ilman puolisoa? Jep, minäkin tiedän sen fiiliksen. Vaikka tiedät järjellä olevasi ihan yhtä hyvä ja oikea odottava äiti kuin muutkin, tunnetasolla on koko ajan aika tyhjänä kumiseva olo. Viimeistään siinä vaiheessa, kun perhevalmennuksen vetäjä pyytää kaikkia pariskuntia esittelemään toinen toisensa, kertomaan miksi puolisosta tulee hyvä vanhempi, ja vilkaisee sitten sinuun päin ja sanoo että sinä voit esitellä itse itsesi.


- Älä pyytele itseäsi anteeksi. Äläkä jätä käymättä perhevalmennuksissa ym. sen takia, että et kehtaa olla aina se yksinäinen. Mene sinne, ole mitä olet, ja ole sitä itseäsi väheksymättä. Jos ja kun joudut kerta toisensa jälkeen siihen tilanteeseen, että ohjeita annetaan vain pariskunnille, esitä kysymyksiä ja anna palautetta. Entä jos olen yksin? Entä jos isä ei ole mukana? ENTÄ MINÄ? Sinä olet olemassa ja sinä ansaitset yhtä hyvää valmennusta kuin kuka tahansa muu. Vaadi sitä. Tule kuulluksi ja nähdyksi.

- Neuvolan oppaissa sanotaan, että miehen (puoliso on ilmeisesti aina mies) tulee hemmotella odottavaa äitiä "kuin prinsessaa". Jep, tiedän tasan tarkkaan miten paljon vituttaa kuulla tämä vinkki siinä vaiheessa, kun ei ole mitään muuta vaihtoehtoa kuin kammeta itsensä sohvalta hakemaan välipalaa; ei muuta vaihtoehtoa kuin kyykistyä itse ähisten nostamaan pudottamansa esineet; ei muuta vaihtoehtoa kuin lainata kaverilta kipukoukku, että pääsisi käsiksi siihen selässä jomottavaan kohtaan, jonka olosta ei ollut edes hajua ennen raskautta. Uutinen: yksin odottavallakin on oikeus hemmotteluun.

Vinkki: Opettele pyytämään. Mene viikonlopuksi vanhemmille niin usein kuin itse kestät porukoittesi seuraa. Kutsu kaveri kylään aina kun voit, ja pyydä: voisitko laittaa ruokaa. Voisitko hieroa selkää. Voisitko tuoda mulle jääkaapista kylmää mehua. Voisitko hemmotella minua. Älä leiki urheaa, saat olla sitä kuitenkin enemmän kuin edes haluaisit. Pyydä.

- Sama koskee aikaa vauvan syntymän jälkeen. Ei tarvitse olla kvanttifyysikko päätelläkseen, että "nukkumisvuoroja" on vaikea jakaa, kun on yksin. Vauva valvoo, sinä valvot. Hyvin yksinkertaista. Tässä kohtaa on hyötyä siitä, jos olet opetellut pyytämään jo odotusaikana. Mummi, ukki, tädit, enot, kummit, kaverit - pyydä heitä käymään päivisin ja pitämään vauvaa tunti tai pari, että saat nukkua. Se ei ole lapsesi heitteillejättöä, se on oman itsesi heittellejätön minimointia. Jos vauva tottuu tiettyihin hoitajiin jo varhain, siitä on hyötyä myöhemminkin, kun alat tarvita iltavahteja.

- Niin, jossain vaiheessa tajuat senkin, että et voi noin seitsemään vuoteen poistua illalla asunnostasi yksin ilman, että olet sopinut etukäteen lapsenvahdin. Uutinen: ei se mitään. Elämä on silti ihan kivaa. Ainakin, jos varmistat, että on muutama sellainen ihminen, jonka voi sopia etukäteen lapsenvahdiksi. Ja sitten on ihan oikeasti paljon juttuja, joita voi tehdä lapsen kanssakin.


- Takaisin synnytykseen valmistautumiseen. Aika harva haluaa mennä synnyttämään yksin, enkä sitä suosittelekaan. Sitä kun on vähän vaikea kuvitella etukäteen, ja on kullanarvoista, jos paikalla on joku, johon luottaa. Vinkki: Tätä kannattaa alkaa miettiä jo siinä vaiheessa, kun koko ajatus synnytyksestä tuntuu vielä ihan absurdilta. Kenet haluaisit mukaan? Vaihtoehtoja kannattaa olla pari, koska toisin kuin kuvitellulla puolisolla, kavereilla voi olla muitakin, oikeasti peruuttamattomia menoja.

Minä lähestyin asiaa ensin intuitiolla: kenet pystyisin kuvittelemaan sinne; kenen seurassa voisin kuvitella olevani niin intiimillä hetkellä. Minulla oli kaksi sovittua tulijaa ja yksi varavaihtoehto. Ne kaksi, joiden kanssa olin asiasta sopinut, olivat molemmat itse synnyttäneitä. Koin tämän tärkeäksi, halusin mukaan jonkun, joka tietää mistä on kyse. Ns. "varavaihtoehto" (jonka kanssa siis puhuin, että saanko pyytää häntä, jos molemmille synnyttäneille tulee este) ei ollut synnyttänyt, mutta oli paitsi läheinen ystävä, myös rauhallinen ihminen jolla oli elämänkokemusta ja lähihoitajakoulutuskin. On myös jotain ammatti-doulia, jotka voi palkata mukaan odotukseen ja synnytykseen, jos lähipiiristä ei löydy sopivaa henkilöä. Näistä ainakaan minä en kuullut neuvolasta, vaan tyyliin raskausjoogassa.

- Kiva ylläri: synnärillä tukihenkilölläsi ei ole samoja oikeuksia kuin vauvan isällä. Jep, vähän ontuvaa, kun hän kuitenkin on sinun ainoa tukesi ja turvasi. Ainakin virallisten ohjeiden mukaan vain ISÄT saavat jäädä osastolle yöksi, saavat ruokaa yms. Voi olla, että tukihenkilö saisi samat oikeudet jos niitä osaisi erikseen pyytää, mutta sanonpa vaan: eikö ole vähän vittumaista että kaikkea pitää erikseen pyytää? Voisivatko ohjeet vain kuulua että "isät ja tukihenkilöt saavat..." jne? (Sivumennen sanoen, voihan se lapsen toinen vanhempikin olla äiti...)

 Itse olin synnärin tutustumiskäynnillä ainakin todella hämmentynyt; sen aina yhtä ihastuttavan epävarmuuden kourissa, joka iski joka kerta kun menin johonkin, missä oli pelkkiä pariskuntia ja minä yksin - ja muutenkin kaikki oli uutta ja jännittävää. En olisi osannut siinä tilanteessa ruveta tenttaamaan tukihenkilön oikeuksista, vaan otin kaiken infon annettuna. Seuraava kerta synnärillä olikin synnyttäessä. Minäkö siinä polttojen lomassa alan kysellä, saisiko tukihenkilö jäädä yöksi? Vinkki: Uskaltaudu selvittämään asia etukäteen, ja jos tukihenkilöä sorsitaan isiin verrattuna, vaadi hänelle samoja oikeuksia. Et ansaitse rangaistusta siitä, että sinulla ei ole puolisoa.


- Uutinen: yksin synnyttävä ei voi saada perhehuonetta. Siis sitä yksityistä huonetta, jonka pariskunnat synnärillä saavat, jos maksavat ekstraa. Ilmeisesti jollain hämärällä mittapuulla sinä ja vastasyntynyt vauvasi ette siis ole perhe, koska perheille kai ne perhehuoneet kuuluvat? Minulle on hieman epäselvää, mitä väliä sillä on, maksaako siitä huoneesta yksi vai kaksi henkilöä, mutta kun ei niin ei. Sinä et saa valita. Sinä olet jaetussa huoneessa.

- Jaetun huoneen haittapuoli on se, että siellä ei saa vierailla kuin tiettynä aikana, joka on tunnin vuorokaudessa. Paitsi tietysti puolisot, jotka saavat olla siellä miten paljon haluavat. Jos sinulla ei ole puolisoa, sinulla ei periaatteessa ole ketään, joka saisi olla luonasi niin paljon kuin tahdot. Ellet taas kerran ala itse vaatia siinä synnytyksen jälkeisessä tosi energisessä tilassa, että esim. tukihenkilösi tai äitisi saisi olla kanssasi, kun muilla on ne isät. Kannattaa vaatia, vaikka vähän itkettäisikin. Itse asiassa kannattaa kysyä jo etukäteen, nyt kun tämän etukäteen tiedät. Minä en tiennyt.

- Vauva-ajasta tulet kuulemaan (ja olet ehkä jo kuullutkin) kahdenlaista kommenttia: Siis voi ei, siitä tulee ihan hirvittävän rankkaa yksin. Ja sitten: Ei se vauvan kanssa olo nyt niin hirveästi eroa siitä mitä se on pariskunnillakaan. Molemmat ovat helvetin ärsyttäviä kuulla (jälkimmäinen varsinkin silloin, kun se tulee parisuhteessa elävältä). Molemmat ovat totta. Jep, vauva-aika on vauva-aikaa, olit yksin tai kaksin. Tietyt asiat siinä eivät eroa parisuhdevanhemmuudesta. Tietyt asiat eroavat. Niiden takia se on välillä hirvittävän rankkaa, rankempaa kuin kaksin olijoilla. Mutta ei mitään, mistä et selviäisi. Ja sitten jos joskus tuntuu, että et selviä, sinulle on hyötyä siitä, että olet opetellut jo ajoissa pyytämään. 

- Jos lapsesi isä on mukana kuvioissa ja kiinnostunut osallistumaan, hän ei saa päivääkään isyyslomaa. Isyysloma on varattu ainoastaan äidin kanssa parisuhteessa eläville isille. Melko v-mäistä, eikä ainakaan kannusta isää osallistumaan. Koska kuitenkin tulet olemaan erittäin kiinni pikkuvauvassa, yritä järjestää niin, että ensimmäisten parin viikon ajan joku pääsisi ainakin käymään luonasi päivittäin. Ekoina päivinä on kivaa, jos se voi olla joka päivä sama, erittäin tuttu ja luotettava henkilö. Jos sinä ja lapsesi isä olette todella hyvissä väleissä, niin sitten ehkä hän, mutta jos jostain kumman syystä erostanne on jäänyt jotain kitkaa ilmaan, ei missään nimessä kannata laskea tämän vaihtoehdon varaan. Uutinen: synnytyksen jälkeen olet ihan sekaisin ja todennäköisesti erittäin itkuherkkä, joten kotiavun kannattaa olla joku toooodella läheinen ja luotettava.

Voisiko äiti, sisko, synnytystukihenkilö tai lapsesi tuleva kummi piipahtaa vaikka joka iltapäivä töiden jälkeen sen verran, että sinä saat syötyä ja käytyä suihkussa? Visiittori voi tehdä voileipiä valmiiksi jääkaappiin, käydä tullessaan kaupassa ja viedä lähtiessään roskat, koska ihan tosi, sinulla ei tule olemaan ylimääräisiä käsiä tällaisiin hommiin. Jos olet niitä tyyppejä, jotka saavat raskausaikana tehtyä pakkasen täyteen ruokaa, niin tosi hyvä sulle. Minä nimittäin en ollut.


- Uutinen: Kaiken tämän epäreilun shitin jälkeen voin kertoa, että sinulla on paljon myös etuja, joista parisuhdevanhemmat vain haaveilevat. Kun olet raskaana, kukaan ääliö ei odota, että jaksaisit sen lisäksi vielä esim. hoitaa kotitöitä tai tehdä muutakaan, mitä et halua. Kukaan ei vonkaa sinua sänkyyn siinä vaiheessa, kun esim. kärsit aamupahoinvoinnista 24 tuntia vuorokaudessa. Loppuraskaudesta saat nukkua kokonaisessa sängyssä mahasi (ja niiden neljän sen tukemiseen tarvittavan tyynyn) kanssa ja kääntyillä, vääntyillä ja ravata vessassa niin paljon kuin haluat, ilman että kukaan valittaa.

Kun vauva syntyy, sinun ei tarvitse yrittää olla hyvä puoliso samalla, kun yrität opetella olemaan äiti. Sinun ei tarvitse kuunnella kyselyjä siitä, milloin voit taas puuhastella lakanoiden välissä, siinä vaiheessa kun jälkivuoto ei näytä hiipumisen merkkejä ja tisseistä suihkuaa maitoa. Eikä niihin kymmeneen kuukauteen tuon ajan jälkeenkään, joiden aikana Ei. Vain. Tee. Mieli. Sinun ei tarvitse jaksaa perheriitoja siinä vaiheessa, kun vauvan katkonaisessa nukkumisessa on ihan tarpeeksi jaksamista. Sinun ei tarvitse vittuuntua siihen, että toinen ei jossain vaiheessa enää tajua "hemmotella sinua kuin prinsessaa", vaikka totta hemmetissä ansaitsisit sen, tai että toinen ei katso asiakseen nousta yöllä hoitamaan vauvaa, koska hänhän käy töissä.


Okei, sinun täytyy välillä kuunnella parisuhteessa olevien kommentteja siitä, miten "hekin ovat ensiviikonlopun ajan yksinhuoltajia, kun mies on työmatkalla" tai miten "on kamalan rankkaa kun mies on viikonlopun poissa!!!!!!", mutta sitten voi vain tyynesti sanoa että niin, kyllä mä tiedän millaista se on (eikä se ole koko aikaa mitenkään kamalan rankkaa).

Vinkki: kaiva jostain toinen yh kaveriksi. Ihan mistä vaan. Vaikka netistä. Mieluiten jo ennen syntymää. Kysele seurakunnasta, onko heillä yksinhuoltajien ryhmää (ihan sama oletko luterilinen, ortodoksi, ateisti tai vaikka muslimi, kunhan löydät kontaktin). Jos kuulet työpaikalla, että sinulle tuntematon tyyppi on yh, hankkiudu juttusille. Vertaistuki on ihan parasta. Se, kun joku tietää kaikessa, mistä on kyse ja millaista se on. Yksikin samassa tilanteessa oleva on kultaa.

(Ja tässä vielä vinkki yksinhuoltajien parisuhteellisille kavereille: Ole tukena. Jaa kokemuksiasi äitiydestä. Kun yh kertoo kokemuksesta, jollainen sinullakin on, kerro että sinullakin on. Kerro kaikista niistä asioista, jotka vauvan kanssa ovat ihan yhtä tuttuja myös parisuhdearjessa. Kerro kaikista niistä asioista, jotka parisuhdearjessa kuormittavat parisuhteen vuoksi. Mutta älä väitä, että tiedät, millaista yh:na on. Älä väitä, että yksin olo ei eroa parisuhdevanhemmuudesta. Jos kerrot, että sinua väsyttää, kun mies on paljon töissä, niin kerro se muistaen, että ystäväsi on aina siinä tilanteessa. Äläkä ikinä, ikinä sano, että nyt sinäkin olet hetken aikaa yksinhuoltaja, kun mies on työmatkalla. Se ei ole yksinhuoltajuutta.)


Ja kaikkein tärkein UUTINEN: Vaikka se on rankkaa ja vaikka se eroaa parisuhdevanhemmuudesta tiettyinä hetkinä tosi paljon, niin se on ennen kaikkea AIVAN IHANAA. Sinusta tulee perhe! Kelaa miten kreisiä. Sinusta pullahtaa jotain ulos ja yhtäkkiä oletTE perhe. Ja vitsi teistä tulee hyvä perhe. Saatte tehdä jutut ihan omalla tavallanne. Teillä tulee olemaan aivan sairaan hauskaa. Sinusta tulee vahva etkä sinä tule ikinä valittamaan siitä, että olet lapsen kanssa kahdestaan kaksi päivää, koska mies lähtee työmatkalle. Sinä et tule olemaan yksin, vaan elät tästä eteenpäin MAAILMAN HUIPUIMMAN TYYPIN kanssa. Elämässäsi tulee aina olemaan rakkautta, jonka vertaista ei ole mikään muu. Sinusta tulee äiti, ja usko huviksesi: sinusta tulee ihan sikahyvä äiti.

Yksin odottava: ei hätää. Sinä selviät.

Ja enemmänkin: sinulla tulee olemaan aivan törkeän siistiä. 

Minä tiedän.

keskiviikko 3. syyskuuta 2014

Yksinhuoltajan salaiset unelmat - osa 2

Kirjoitin jokin aika sitten yksinhuoltajana deittailemisesta. Nyt on tullut aika tehdä katsaus siihen, mitä käytännössä merkitsee, jos yksinhuoltaja etenee deittailusta uuden suhteen aloittamiseen. Kuten edellinen osa, tämäkin teksti perustuu anonyymien yksinhuoltajien tunnustuksiin, eikä siitä voida tehdä päätelmiä kirjoittajan henkilökohtaisesta elämästä.


Kuvittele uuden suhteen alku. Kaikki nuo ihanat, järjettömät hetket, jotka siihen olennaisena osana kuuluvat. Kuten nyt vaikka...

...se, kun päätätte tavata ex tempore:
"Hei, mun tekis ihan hirveästi mieli nähdä sua!"
"Niin munkin sua!"
 "Tuu tänne!"
...ei kun siis: "Mun lapsi nukahtaa illalla n. klo 21, tuu sitten tänne!"


...venähtäneet treffit, eli se, kun unohdutte toistenne seuraan tunti-, jopa päiväkausiksi:
 ...ei kun siis: "Paljonko meillä on aikaa?"
" Mun pitää olla kotona klo 20 päästämässä lapsenvahti kotiin."

No ei, voi yksinhuoltallakin olla venähtäneet treffit. Esim. sellaiset. että vietetään ensin romanttinen iltapäivä kaupungissa graduntekoon varatulla ajalla, kävellään käsi kädessä Espalla ja nojaillaan toisiinsa Tervasaaressa. Ja sitten napataan lapsi lapsenvahdilta ja mennään jatkamaan treffejä, joiden sisältö muuttuu lapsen kanssa leikkimiseksi, syöttämiseksi ja lopulta siihen, että yksinhuoltaja nukuttaa lasta sillä välin, kun toinen odottelee sohvalla siihen kuluvan ajan, eli 5-50 min. Sitten voidaan taas nauttia laatuajasta. Jos vielä jaksetaan.


..."Hei, en haluaisi että sä lähdet. Jää tänne yöksi!"
"Okei, mä jään."
Lapsi alkaa itkeä. Yksinhuoltaja käy rauhoittamassa ja palaa pussailemaan sohvalle.
Lapsi alkaa itkeä uudestaan. Ja uudestaan. Kunnes lopulta:
"Ehkä on parempi, että jäät yöksi joku toinen kerta..."

Kyllä se yökyläilykin onnistuu.
"Tota, lapsi on nukkunut vähän levottomasti, niin sun ei varmaan kannata tulla nukkumaan meidän makkariin..." Jolloin vaihtoehdot ovat: 
a) molemmat nukkuvat petauspatjalla olohuoneen lattialla, ja yksinhuoltaja hipsii siitä makkariin lapsen kanssa siinä vaiheessa, kun kitinä alkaa
b) toinen osapuoli nukkuu kapealla vieraspatjalla kuin kunnon katolinen koulupoika ainakin. Yksinhuoltaja ottaa jossain vaiheessa lapsen viereen ihan vain että saisi nukkua jonkun vieressä.

Valittu on jälkimmäinen vahtoehto, koska lapsi on kysesellä hetkellä ollut levoton ja itkeskelee öisin usein.
"Mä tuun sun viereen hetkeksi, siihen asti kunnes se ekan kerran itkee."
30 sekunnin kuluttua lapsi itkee.
"...okei, mä tuun vielä takaisin hetkeksi, jos saan sen rauhoittumaan..."


 Asia hankaloituu entisestään, jos toisellakin osapuolella on lapsia, jotka ovat hänen kanssaan sovittuina aikoina:
"Tällä viikolla mä en saa lapsenvahtia alkuviikosta, ja sulla taas on lapset loppuviikosta. Eli me voidaan nähdä kahdestaan... keskiviikkona iltapäivällä. Jos mun lapsenvahti voi olla pidempään gradunteon jälkeen. Tai jos mä lintsaan gradunteosta."

Tai sitten: saapuu odotettu viikonloppu; yksinhuoltajalla on vahti ja toinen vapaalla. Yksinhuoltaja pääsee kerrankin yökylään. Aamulla soi puhelin: toisen osapuolen lapsista toinen on sairas, toinen tarvitsee vahtia. Hei hei, vapaa viikonloppu.


Ja tiedättekö sen, kun rakkaasi on sairas, ja sinä et välitä vaikka se tarttuisikin, koska olette kuitenkin jo pussailleet. Menet siis hoitamaan häntä, lojutte sohvalla, juotte teetä, katsotte telkkaria.
...
"Mä en oikein voi ottaa sitä riskiä, että mun lapsi saa ton taudin..."
"Et niin. Nähdään sitten, kun olen terve."
Eli kymmenen päivän kuluttua. Jolloin lapsi onkin joka tapauksessa jo saanut syysflunssan.


 


Kevyen aiheen kunniaksi kiva biisi päivään


Mutta onhan se kivaa. On se kuitenkin ihan mahdollista nähdä lapsen kanssa tai kun se nukkuu. Ja kun se sitten on hoidossa, kahdenkeskistä aikaa ei ainakaan ota itsestäänselvyytenä.

Ja on vähän kevyempää olla yksinhuoltaja, kun ei ole kuitenkaan koko ajan yksin.

lauantai 26. heinäkuuta 2014

Yksinhuoltajan loma

Musiikkijuhlat!

Nyt minua hieman harmittaa, että vanha blogini on suljettu. Siellä on valtavasti kirjoituksia musiikkijuhlilta vuosilta 09-11, ja olisi hauska voida linkata ne tähän. Viime vuoden visiitti oli pikainen, mutta tuli sentään mainittua.


Ensin oli musiikkileiri, jossa olin isän mukana ensi kertaa puolivuotiaana (ja pääsin paikallisen lehden valokuvaan). Vähän isompana pääsin siellä oppilaaksi, sitten orkesteriin ja lopulta töihin, kunnes leiri vaihtui "oikeaan" musiikkijuhlaan vuonna -06. Täällä aloitin apulaisen hommissa ja sain sitten ihan oikean työn. Viime vuonna olin mamalomalla, mutta kävin sentään paikalla. Vuonna 2012 en päässyt musiikkijuhlille, sillä olin Ghanassa. Sitä edellinen väliinjäänyt kesä olikin joskus 90-luvulla (ja tuolloinkin musiikkileiri taisi jäädä väliin koska olimme toisilla musiikkifestivaaleilla isän mukana, joten sitä ei edes lasketa).

Tämän epäselvän selostuksen pointti taisi olla aikalailla se, että olen musiikkijuhlilla aika lailla joka ikinen vuosi. Ei kai siis ihme, että aina kun tänne tulee, tuntuu ihmeen onnelliselta, melkein kuin olisi tullut kotiin.

Ja siis mikä voisikaan olla parempi yhdistelmä kuin seuraavat asiat: heinäkuun lopun aurinko, pieni kaunis suomalainen (ranta)kaupunki, hauskoja ihmisiä (joista useimmat alkaa tuntea aika hyvin koska niihin törmää väistämättä aina jollain musajuhlilla), festivaalintekemisen talkootunnelma, ja joka puolella soiva musiikki: kaunis, koskettava, hauska, räjähtävä, elävä, milloin mitäkin, konsertti toisensa jälkeen, tai vain harjoitusluokkien ikkunoista kantautuvat sävelet, niissä on jotain lumoavaa.


Ja sitten on Yksinhuoltajan Loma. Tänä vuonna siis. Nimittäin meitsi tuli tänne edellä, eilen, ja Watson tulee perässä mummin kanssa huomenna. Mikä tarkoittaa kahta vapaayötä minulle. Vuokra ...työsuhdeasunnossa, jossa saan olla ypöyksin siihen asti. Tämä on ihan mieletöntä. Tämä on ihan mielettömän mieletöntä. Minä olin todella loman tarpeessa!

keskiviikko 2. heinäkuuta 2014

Yksinhuoltajan syytelista

Facebookissa on tällainen ihan hauska sivu. Tykkään ideasta, tykkään hauskan näköisistä hahmoista, tykkään siitä, että joku äiti on löytänyt hauskan tavan tehdä jotain luovaa. Sivulta kuitenkin löytyi tällainen yksittäistapaus, josta en tykkää:


Ai miksi en pidä tätä hauskana? Koska tuollaisista asioista ei OIKEASTI ole mitään syytä tuntea syyllisyyttä.  Voi olla, että se on tässä pointtinakin, mutta minulle tulee tunne, että "ai jumalauta, oisko mun pitänyt tajuta potea syyllisyyttä jo tuossa vaiheessa...

Alla vastineeni, ts. meillä se menee näin...:

Yksinhuoltajaäidin syytelista:

- Pyykkikoria ei näy likaisten vaatteiden alta. Lapselle ei ole puhtaita sukkahousuja, joten laitan puolipuhtaat.
- Siis pitäisikö mun jotenkin miettiä, minkä väriset vaatteet tuolle tulee ja sopivatko ne toisiinsa? Please, katso edellinen kohta.
- No, suihkussa en voi olla liian pitkään, koska pääsen sinne vain kun tuo nukkuu, ja vessassa meillä käydään ovi auki. Odotan innolla sitä päivää, kun saan pyyhkiä peeni ilman että joku yrittää auttaa tai kiivetä syliin. 
-  Jatkuva haaveilu myöhään nukkumisesta, mutta täysin tiedostaen, että haaveeksi jää
- Unohdin viikon välistä D-vitamiinitipoista, enkä muuten ole koskaan muistanut antaa niitä joka päivä viikkoa putkeen
- Miten ruoan voi tehdä väärin, jos sen tekee itse? T. Nimim. Lapseni syö itse tekemääni ruokaa ehkä kerran viikossa
- En minä missään salilla tai lenkillä käy, mutta ehkä kerran viikossa hoitamassa muita juttuja, vaikka gradua. Onks se paha?!
- Siis pitäisikö mun jotenkin potea sitä, että ihan avoimesti myönnän, että suurimman osan ajasta väsyttää?
- Lapsi syö välillä suunnilleen pelkkää purkkiruokaa. Että painukaa "sormi- ja kotiruoan ohessa" -päivittelyinenne vaikka sinne missä aurinko ei paista.
- Tiskikone on aina täynnä likaisia tai puhtaita, ja tiskipöytä silti myöskin täynnä tiskiä. Miten tämä on edes mahdollista?
- Pitääkö karkit pitää jossain piilossa vai?
- En osaa juurikaan lastenlauluja. Laulan tuolle oopperaa ja 50-/60- lukujen hittejä. 


Syytelista jatkukoon mielikuvituksessanne. Oon varmaan virallisesti maailman huonoin mutsi, mutta alan jo ajatella, että mitä väliä: lapsi vaikuttaa suhteellisen tyytyväiseltä ja terveeltä. 
Näillä mennään.



Katsotaan, tuleeko tähän näköjään alkaneeseen yksinhuoltaja -sarjaankin ainakin vielä seuraava osa :)

maanantai 30. kesäkuuta 2014

Yksinhuoltajan salaiset unelmat

Mielestäni yksinhuoltajan elämä ei niin kauheasti eroa niiden vanhempien elämästä, joita on kotona kaksi. Arki on arkea kaikille, eivät ketkään vanhemmat ole molemmat koko ajan yhdessä kotona hoitamassa kakaraa, ja parisuhteessa on omat murheensa joista minä olen vapaa kuin taivaan lintu. Ne yh:n ongelmat, joita suhteellisilla ei ole, ovatkin tiivistettynä seuraavat: 1) ongelmat, jotka liittyvät siihen, että lapsen isä on oma exä 2) yön pimeitä tunteja ei voi ikinä delegoida kenellekään toiselle  (eikä voi itkua ja hampaidenkiristystä sisältäneen päivän jälkeen lähteä tuulettumaan ja sanoa, että syötä sinä, paitsi jos saa oman äidin tai ystävän hätiin, mutta se vaatii etukäteisvarautumista). Kaikki muu menee ihan jees.

On kuitenkin eräs elämän osa-alue, joka ei (välttämättä) sisällä varsinaisesti ongelmia, mutta on erittäin voimakas erottava tekijä yksinhuoltajien ja parisuhteellisten vanhempien välillä. Jossain vaiheessa yksinhuoltaja haparoi ulos nunnan- tai munkinkammiostaan ja huomaa päässeensä yli pahimmasta "en enää ikinä ryhdy mihinkään romanttiseen" -vaiheestaan. Hän ehkä tapaa jonkun mielenkiintoisen ihmisen tai lähtee yksinkertaisesti sokkotreffeille tavatakseen joskus muitakin kuin (parisuhteellisia) muskarimammoja.


Ja tässä kohtaa hän poikkeaa vanhemmuuden valmiista muotista. Yhteiskunnassa, jossa neuvolan kaikki materiaalit yksittäistä lausetta lukuunottamatta on suunnattu pariskunnalle (ja vieläpä kantasuomalaiselle heterosellaiselle), ei vanhemmuuteen oletettavasti kuulu deittailu, tapailu, uuden suhteen haparoiva ja huumaava aloittaminen eikä mikään sellainen. Nämä eivät ole osa "normaalia vanhemmuutta", vaan jotain muuta, sitä yh-elämää.

Tiedän, että suurin osa tämän blogin seuraajista tuskin ajattelee noin, enkä väitä että se olisi jokin yleinen mielipide. Minulla nyt vain on tällainen Juttu näiden yhteiskunnan piilo-oletusten kanssa (tai pikemminkin niitä vastaan), mutta ei nyt takerruta siihen. Pointti on tällä kertaa käytännön puolella. Yh:na deittailu on oma maailmansa, joka eroaa sekä normideittailusta että pariskuntavanhempien elämästä radikaalisti.


Ensinnäkin on Se Tunne. Yksinhuoltajasta tuntuu, että deittailu ei ole ihan ensimmäinen aihevalinta lapsiperhetuttujen kanssa kuulumisia vaihtaessa (riippuu toki, kuinka läheisestä tutusta on kyse). Pariskuntavanhemmilla se vaihe on kaukana takana. Sitä seurasi rakastuminen, seurustelu, yhteenmuutto ja lopulta lapset. Se on osa kaukaista nuoruutta. Miten he suhtautuvat yksinhuoltajaan, joka alkaa tilittää treffikuvioistaan (tai vain halusta päästä treffeille)? Joskus on parempi olla ottamatta selvää.

Miten treffikuviot edes istuvat pikkulapsiarkeen? Aika huonosti. Jos haluat käydä treffeillä ilman lasta, hankit joka kerta lapsenvahdin. Pitää haluta aika tosissaan nähdä joku tyyppi uudestaan, että näkee sen vaivan. Jos taas otat lapsen mukaan deiteille, ne eivät oikeastaan ole enää deitit lainkaan. Toki uuden tuttavuuden kanssa voi käydä vaikka vaunukävelyllä, mutta kovin varteenotettavia tilanteita ne eivät ole esim. romanttisen kanssakäymisen aloittamiselle.

Mistä puheenollen, kolmas seikka: syyllisyys. Yksinhuoltajasta tuntuu, ettei saisi tapailla "vieraita ihmisiä", siis ilmeisesti jotain muita kuin lapsen toista vanhempaa, mikä on täysin absurdia, sillä tämä on jo totaalisen poissa laskuista (eikä ole tervetullut takaisin). Kun tästä sitten pääsee yli, pitää miettiä, miten deittailun yhdistää lapsen kanssa olemiseen. Näkeehän lapsi yh:n uusia kavereitakin, miksei siis myös uutta deittituttua (kunhan niitä ei tule ja mene pilvin pimein). Mutta jos asiat menevät romanttisuuksiin asti, mihin vetää rajat? Pitäisikö romanttinen kanssakäyminen karsia nollaan lapsen läsnäollessa, ainakin aluksi? Minkä verran aikaa deitin antaa viettää lapsen kanssa, ja kuinka usein? Tai kuinka usein lapsen kehtaa (tai edes onnistuu) tyrkätä hoitoon? Ja jos kaiken tämän ratkaisee, jää silti epämääräinen huono omatunto siitä, että elämä ei enää pyörikään pelkästään lapsen ympärillä, kuten tähän asti. Tekeekö se yh:sta huonomman vanhemman? Pariskuntavanhempien välisen suhteen huollon kyseessä ollessa tällainen kysymys olisi aivan naurettava.

Ja niistä lapsenvahdeista: hyvästi, yksityisyys. Aiemmin pystyit tekemään elämälläsi mitä ikinä halusit, ilman tilivelvollisuutta kellekään. Yhtäkkiä sinun on pakko selittää jotain vähintään lapsenvahdillesi. Jos se sattuu olemaan oma äiti, niin sitten joko kerrot treffikuvioistasi äidillesi tai valehtelet. Huomautettakoon, että osa äideistä toki on ihania ihmisiä, jotka eivät hiillosta kertomaan enempää kuin itse haluat, mutta silti tilanne on mikä on: jotain on sanottava, kun aiemmin saatoit ihan itse päättää, missä vaiheessa tällaiset asiat esiin otat. Valinnanvapaus on mennyttä.

On tietysti hienoa, jos on mahdollista jättää lapsi esim. iltahoitoon ystävälle: jos siis sinulla on ystävä, jonka seuraan olet jo ajoissa totuttanut lapsen, niin että nukutus ym. sujuu kivuttomasti (eli olet ennakoinut tilanteen joskus puoli vuotta sitten ja kouluttanut itsellesi treffilapsenvahdin) ja tämä ystävä vielä sattuu olemaan käytettävissä todella usein ja lyhyellä varoajalla (koska ööö, hänellä ei ole omaa elämää?). Tässäkin täysin utopistisessa tilanteessa joudut todennäköisesti tekemään tiliä treffeistäsi ystävällesi heti niiden päätyttyä, mikä voi olla kivaa tai sitten ei. Valinnanvapaus on siis edelleen mennyttä.


Mutta siis. Voi olla, että olemattomasta vapaa-ajasta huolimatta yksinhuoltaja tapaa jonkun jossain. Voi olla, että lapsenvahdinnan järjestäminen onnistuu yhdistelemällä kavereita ja sukulaisia, vaikka siinä joutusikin tekemään vähän tiliä menemisistään useammallekin taholle. Voi olla, että yh voittaa painimatsin syyllisyytensä kanssa; että lapsen kanssa hengailun saa suhteellisen kivuttomasti yhdistettyä tapailuun; että yh jopa jossain vaiheessa pääsee yli tunteesta, että kaikki tämä tekee hänestä huonomman vanhemman. Jos tämä kaikki toteutuu, niin mitä väliä sillä on, vaikka asiat ovat vähän monimutkaisia eivätkä mene minkään muotin mukaan? Sitten voi vain nojata taaksepäin ja nauttia elämästä. Ja kertoa siitä vaikka jossain vaiheessa niille pariskuntatutuillekin, jos haluaa.


Tämä teksti perustuu yleisluontoisiin ajatuksiin yksinhuoltajuudesta sekä anonyymien yksinhuoltajien tilityksiin. Se ei siis ole subjektiivista dokumentointia (eli henkilökohtaista tilitystä), eikä sen perusteella voida vetää johtopäätöksiä siitä, onko sen kirjoittajalla kokemusta asiasta, eli onko sitä nyt oltu trehveillä vai eikö ole. Jos siis jollain on puhtoinen mielikuva äitihahmosta, jolle mikään likainen deittailu ei sovi, niin saa siis ihan vapaasti pysyä siinä kuplassa, jossa pariskuntavanhemmat nojailevat toisiinsa takkatulen lämmössä ja yksinhuoltaja simahtaa sankarillisena sohvalle, koska on tänäänkin elänyt vain lastaan varten.

keskiviikko 4. syyskuuta 2013

Etsin ystävää

Viime päivinä minulla on ollut sellaisia huolia, joita ei voi olla muilla kuin yksinhuoltajilla. Ehkä sen vuoksi kyseinen asia pulpahti ajatuksiin tänä aamuna muskariin kärräillessä – siis oma yksinhuoltajuuteni.

Tuli yhtäkkinen tunne, että olen ”reputtanut” jonkin vaiheen elämässä. Että kuuluisi 1) ensin pariutua, hankkia puoliso, mennä naimisiin, asettua aloilleen ja 2) sitten hankkia lapsia. No, kyllähän minä pariuduin – ja pariuduin, ja pariuduin. Erosin, erosin, erosin. Ja sitten sain lapsen. Jonka kanssa olemme kahdestaan, alusta alkaen.

No eikö tämän nyt pitäisi olla ihan normaalia? Kyllähän nykyään on kaikenlaisia perheitä. Paljon yksinhuoltajia. Kaikki yhtä hyviä. Ei kukaan ole reputtanut mitään.

Niinhän sen pitäisi olla, kun asiaa ajattelee. Mutta sitten menee raskausjoogaan, ja kaikilla on sormus. Menee neuvolan valmennukseen, ja siellä on pelkkiä pariskuntia. (Ja minä testasin kaksi ryhmää. Helsingin puolella oli naispari ja teinivanhemmat, muttei yksinhuoltajia. Vantaalla pari yksin tullutta naista muisti selvästi mainita miestensä olevan töissä.) Menee vauvan kanssa muskariin – sormukset, ja niin edelleen. Tuskin tarvitsee erikseen sanoa, ettei kirkon perhekerhon suhteen ole kovin suuret odotukset tällä saralla...

Tunnen tasan yhden pienen lapsen yksinhuoltajan – ja hän on nettituttu satojen kilometrien päässä. Pysyvätkö kaikki kotona piilossa? Mitä siitä voi päätellä? Että meikäläisillä ei edelleenkään ole kovin hyväksytty, ”yhtä hyvä” ja reputtamaton olo? No, tunnen ainakin kolme lapsensa pienestä saakka yksin kasvattanutta naista – mutta he ovat nyt keski-ikäisiä, lapset aikuisia. Kaikki meni hyvin, nyt he puhuvat ääneen – vasta nyt. Niinkö se on?

On kai aika yleistä olla yksinhuoltaja eron jälkeen. Niin, että on saatu ensin lapset ja sitten jouduttu rikkomaan koti. Mutta kuinka ollakaan: silloin on edetty oikeassa järjestyksessä. On menty ensin naimisiin ja sitten tehty lapset. Sitten vasta erottu, kun lapset ovat vähän kasvaneet. Onko tämä jotenkin hyväksyttävämpää kuin pistää suhde poikki jo ennen lapsen syntymää, vai tuoko tosiaan niin monella vasta syntynyt lapsi esiin parisuhteen ongelmat?

Tämä on vain ajatusten pyörittelyä. En minä tiedä, mistä se johtuu, etten ole tavannut vielä ketään kaltaistani (nettitutun livetapaamistakin odottelen yhä). Mutta olisihan se mukavaa jutella jonkun kanssa, joka on oikeasti samassa tilanteessa. Joka on alusta asti ollut lapsen kanssa yksin, tai siis kaksin. Jonka lapsen isä on ehkä vakuutellut olevansa täysillä mukana, ja sitten käykin viikon-parin välein pitämässä lastaan hetken sylissä – on heittäytynyt hankalaksi käytännön asioissa tai kokonaan häipynyt. Olisi kiva jutella ihan naamakkain toisen kanssa, jolla on samat yksinhuoltajan huolet. Ja sama ikioma, jakamaton riemu.

Tavallaan on aika vapauttavaa olla reputtaja. En tehnyt niinkuin ohjeissa luki: nyt saan tehdä ihan miten tahdon. Tai olla tekemättä.


Loppukevennykseksi sensaatiouutisia: Watson osaa puhua! ...ainakin melkein. Hän ihan selvästi sanoo okei, ukki, apua, hei, ei, eikun... Häneen teki selvästi vaikutuksen Uusikaupunki, jossa käytiin kesällä, sillä hän huutelee: Ugi! Ja puhuu myös länsirannikolla tarvittavaa toista kotimaista: hög. Lisäksi W osaa tilata juotavaa latinalaisissa maissa: agua. No, rehellisyyden nimissä on myönnettävä, että enimmäkseen hän kyllä hokee ägyy, häy, höö, öki, öhö, äi, joiden lomasta sitten välillä lipsahtaa jokin yllä mainituista...

Merkityksellistä keskustelua odotellessa. Ja muita kahdestaan äitiensä kanssa kasvavia kavereita Watsonille.

tiistai 21. toukokuuta 2013

Kuka on isä?

Olen oikeastaan koko raskausajan kironnut sitä, että käytännössä kaikki neuvolan oppaat on suunnattu jonkinlaisille muotteihin meneville mallivanhemmille, jollaisista taannoin kirjoitin. Tämä tarkoittaa myös sitä, että yksinhuoltajia ei oppaissa juuri näy eikä ohjeissa tunnuta huomioivan melkein ollenkaan. Monesti tällainen vaihtoehto vanhemmuuteen kuitataan jossain sivussa yhdellä tai kahdella lauseella, ja yleensä sisältö on "yksinhuoltajan pitää varmistaa että saa tarpeeksi tukea". Ah, kiitos tästä infosta!

Pidän tätä erittäin kummallisena ja huonona asiana, sillä Suomessa on kuitenkin ollut paljon yksinhuoltajia jo vuosikymmenten ajan. Lisäksi yksinhuoltajuuteen liittyy paljon sellaista mietiskeltävää, johon mielellään ottaisi vähän lisävinkkejä ja -tukea sen sijaan, ettei saa sitäkään vähää juuri itselle kohdistettua neuvontaa, jonka "normaali" pariskunta saa. Kahdelle kohdistetuista ohjeista kun usein jää tunne, että jaahas, mitäs minä sitten teen, kun asun ja olen vauvan kanssa yksinäni? Just figure it out somehow, eh?

Ehkä otan vain turhan henkilökohtaisesti, mutta minusta yksinhuoltajien jatkuvassa huomiotta jättämisessä on jotain asenteellista. Ihan kuin oppaat olisi laadittu siten, että ne kannustavat "oikeanlaiseen" vanhemmuuteen. No hitto, mitäs sitten, jos vauva nyt vain on tulossa ja tilanne on mikä on? Vähiten siinä kaipaa ulkopuolelle jättämistä sen vuoksi, että itse tekee eri tavalla (monen kohdalla ehkä ilman muita vaihtoehtoja). Sitä paitsi ei se edes oikeasti ole niin kauhean erilainen tapa, meitä on paljon!

Nyttemmin olen huomannut toisenkin seikan asiaan liittyen: silloin, kun yksinhuoltajuus mainitaan, tuntuu oletus aina olevan se, että toinen (yleensä mies) on kokonaan häipynyt kuvioista ja toinen (yleensä siis nainen) hoitaa koko homman täysin yksin. Ei näytä olevan sellaista vaihtoehtoa, että mies olisi edelleen aktiivisesti mukana kuvioissa, vaikkei parisuhdetta olekaan eikä asuta yhdessä. Tämä näkyy siinä, että tällaiselle tulevalle viikonloppuisälle ei ole kerta kaikkiaan mitään materiaalia tarjolla. Ei mitään isyyteen valmistavaa tietoa, ellet ole osa pariskuntayksikköä. Ei minkäänlaista tukea isän rooliin, jos et ole kiltisti myös puolison roolissa.

Jos ei ole parisuhdetta eikä yhteistä kotia, mies ei saa edes isyyslomaa, vaikka isyys tunnustettaisiin. (Kelan sivut: "Isyysrahan saanti edellyttää, että asut yhdessä lapsen äidin kanssa. Voit saada isyysrahaa poikkeuksellisesti, vaikka asuisitte eri osoitteessa, jos erossa asuminen johtuu esim. työtilanteesta eikä välien rikkoutumisesta.") Tämän voi tulkita niin, että yhteiskunnan silmissä miehellä, joka ei ole parisuhteessa lapsensa äidin kanssa, ei ole samanlaista oikeutta isyyteen kuin muilla. Vaikka hän kuinka sitä haluaisi.

Useastihan homma menee niin, että yksinhuoltajaäidin lapsen isä on aluksi jonkin verran menossa mukana, mutta jossain vaiheessa vähän putoaa kuvioista ja jää helposti etäiseksi. Tietysti voi vain käydä niin, että kun molemmat löytävät uudet puolisot, yhteydenpito vähenee. Mutta minä kyllä veikkaisin, että jos "irrallaan olevaa" isää kannustettaisiin ja tuettaisiin enemmän isäksi tulemisessa, syntyisi lujempi side lapseen. Toki kaikki on kiinni omasta aktiivisuudesta. Ja toki on niitä yksinhuoltajia, jotka itse jättävät isän kuvioista, vaikka tämä haluaisi olla mukana. Mutta olen silti sitä mieltä, että tukemisella, tai edes sillä että "irtoisät" ylipäätään tunnustettaisiin oikeiksi isiksi (esim. tuon isyysvapaankin suhteen), olisi vaikutus heidän aktiivisuuteensa isän roolissa. Koska heillä on siihen oikeus.

Vai mitä sanotte tällaisesta, tietysti täysin fiktiivisestä esimerkkitilanteesta: Tuore pariskunta huomaa yllättäen odottavansa vauvaa. Aluksi ajatellaan, että perustetaan sitten perhe. Tuleva isä ottaa jutun tosissaan ja se merkitsee hänelle paljon. Hän ehdottaa naimisiin menoa. Mutta tuleva äiti onkin tullut toisiin aatoksiin. Raskaus on muuttanut hänen käsitystään heidän suhteestaan, ja hän tulee lopulta siihen tulokseen, että ei halua jatkaa yhdessä. Pariskunta eroaa ennen lapsen syntymää. Isä on surullinen, koska halusi perhettä todella. Hän haluaa edelleen isäksi ja olla mukana lapsen elämässä. Onneksi välit ovat kunnossa, ja äiti toivottaa hänet tervetulleeksi isän rooliin. Harmi vain, ettei yhteiskunta tue sitä millään lailla, isän on vaikea löytää omaa paikkaansa eikä hän saa Kelalta tukea, jotta voisi olla ensimmäiset viikot vaikka öitä myöten lapsensa ja tämän äidin tukena. Hän ei ole parisuhteessa, hän ei siis ole yhtä oikea isä kuin joku muu. Niinkö se on?

Minulle on oikeasti vasta viime viikkoina iskenyt ihan yllättäen sellainen valtava oivallus, että minun ja meidän perhemalli ei oikeasti ole yhtään huonompi kuin kenenkään muun. Että minun ei oikeasti tarvitsisi tuntea vähemmyyttä ja selittelyn pakkoa, vaan voin olla ihan rehellisesti iloinen ja ylpeä siitä, miten elän. Voi kunpa jotenkin yleisesti tajuttaisiin, että vanhemmuutta on ihan oikeasti todella monenlaista ja etteivät toiset tavat ole huonompia tai parempia kuin toiset. Hirveästi tsemppiä vaan kaikille niille, jotka joutuvat syyttä suotta kamppailemaan samanlaisten asioiden kanssa - kaikille omilla tavoillaan ei-konventionaalisille isille ja äideille!