Someterroristi

Lesosin jokin aika sitten sadannella tekstillä. Olin väärässä, tekstiluetteloon oli jäänyt vanhoja luonnoksia. Tämä on oikeasti blogini 100.kirjoitus. Sen kunniaksi jälleen hieman subjektiivista dokumentointia.


Minulla on omituinen taipumus, voisi kai melkein puhua paheesta. Säännöllisen epäsäännöllisin väliajoin ryhdyn facebookissa omituisiin vääntöihin omien mielipiteideni puolesta. Minut läheisemmin tuntevat kaverini nauravat jo tälle. Minäkin nauran. Ja välillä ihmettelen sitä.

Muutama esimerkki: Kerran aloin vääntää kaverin seinällä tuntemattoman ihmisen kanssa siitä, onko Ikeassa shoppailu eettisesti oikein. (Ei ole.) En sanonut mitään siitä, saako tai eikö kyseinen henkilö shoppailla Ikeassa - se on hänen oma asiansa. Sen sijaan otin asiakseni valistaa häntä (ja muita keskustelun seuraajia) siitä, mikä kaikki Ikeassa shoppailussa on epäeettistä. En voinut luovuttaa, vaan minun täytyi saada esittää yhä uusia argumentteja mielipiteeni tueksi. Vaikka kyseessä oli täysin tuntematon ihminen, joka selvästi ärsyyntyi julistamisestani.

Vähän aikaa sitten aloin käydä toisen kaverin seinällä samanlaista vääntöä uudesta alkoholilaista. Minulla ei ollut mitään toivoa saada vastapuolta (jälleen tuntematonta ihmistä) muuttamaan mieltään asiasta, mutta oli pakko jatkaa perustelua oman mielipiteeni puolesta (siis, että alkoholimainonnan kieltäminen on hyvä asia). Tunsin suorastaan käyväni oikeutettua taistelua paremman maailman puolesta, siis pelkästään esittäessäni yhä uusia ja uusia perusteluja siitä, miksi olin sitä mieltä kuin olin.

Ja nyt kolmas kaveri linkitti jutun siitä, kuinka Musta Barbaari veljeili huoltsikalla skinipomon kanssa. Oli taas pakko alkaa avautua. Minua kummastutti se, että Musta Barbaari teki niin suuren numeron siitä, että skini hyväksyi hänet. Koska selvästikään skini ei edelleenkään hyväksynyt ketään muita mustia. Vähän niin kuin jos Päivi Räsänen tulisi jollekin homolle selittämään, että hän hyväksyy tämän yhden homon joka on niin hyvä tyyppi, vaikkei hyväksy ketään muita. Ja homo sitten itkisi ilosta ja riemuitsisi asiaa julkisessa fesepostissa. Kun taas minusta tämän syrjityn, mutta nyt yksilönä hyväksytyn vähemmistön edustajan pitäisi pystyä pysymään tilanteen yläpuolella ja ottamaan ahdasmielisen tyypin hyväksyntä toki positiivisena asiana, mutta asiana, jota henkilö ei tarvitse niin kipeästi, että pitää riemuita siitä julkisesti fesessä. "Vihaajani hyväksyy minut! Ihanaa!!!"


Juuri tämä viimeinen esimerkki sai minut viimein tarttumaan tähän omaan fb-rage -ilmiööni ja tarkastelemaan sitä hieman syvällisemmin. Olen jo pitkään tiedostanut, että alan avautua fesessä aina silloin, kun minulla on jotain omaa turhautumaa. "Oikeiden mielipiteiden" puolesta taisteleminen somessa on voimauttavaa: tunnen, että nyt en antanut periksi, en yrittänyt miellyttää, pidin kiinni siitä mitä ajattelen, vitsi mä oon hyvä! 

Musta Barbaari pysäytti minut. Miksi minua ärsyttää NIIN paljon se, että tuntematon tyyppi riemuitsee vihaajansa hyväksynnästä? Miksi automaattisesti luen tilannetta niin, että hän on nimenomaan kaivannut vihaajansa hyväksyntää? Enhän minä voi tietää, mitä hän koki.

Kyse ei tietenkään ole oikeasti Mustasta Barbaarista, vaan minusta. Tiedän, että käyttäytyisin vastaavassa tilanteessa juuri niin: iloitsisin niin paljon viimeinkin saamastani hyväksynnästä, että unohtaisin pitää kiinni arvoistani, en pystyisi pitäytymään tilanteen yläpuolella ja ottamaan tapahtunutta coolisti vastaan. Miksi? Koska minä nimenomaan haen hyväksyntää jatkuvasti, sellaisiltakin tahoilta joilta en sitä käytännössä edes halua. En pidä tästä piirteestä itsessäni, mutta se on minussa paljon syvemmällä kuin olen oikein tajunnutkaan ennen tätä syksyä.

Ja juuri siksi raivoan facessa mielipiteideni puolesta. Kun stressaan jostain tilanteesta, jossa pelkään ettei minua hyväksytä, puran stressin somerageen (ihana epäsana). Etsin facesta tilanteen, jossa minun on helppo olla välittämättä hyväksytyksi tulemista ja sen sijaan julistaa omaa mielipidettäni. Koska somessa se on paljon helpompaa kuin oikeassa elämässä, etenkin silloin, jos vastapuoli on tuntematon henkilö, jonka hyväksynnällä ei oikeasti ole mitään väliä.


Mistä tämä oikein tulee?

Se ratkesi eräässä keskustelussa muistelemalla taannoista töissä sattunutta tilannetta, jossa oli kyse samoista asioista. Eräs työkaveri sanoi minulle pahasti - menin ihan jäihin, en osannut sanoa mitään, ja itkin asiaa jälkeenpäin kotona. Kyseessä oli henkilö, jonka hyväksyntää minun ei olisi pitänyt kaivata ja tarvita, mutta silti koin romahduttavana sen, että koin menettäväni kyseisen hyväksynnän. Kirjoitin työkaverille viestin siitä, että pahoitin mieleni. Hän ei reagoinut mitenkään, ennen kuin viikon parin päästä sanoi "eiks me voida antaa jo olla" antaen ymmärtää, että minä olin skitsoillut turhasta, hän ei ollut tehnyt mitään väärää. En osannut taaskaan sanoa mitään. En osannut puolustaa itseäni ja mielipidettäni siitä, että hän oli toiminut väärin, otin vain vastaan "palautetun hyväksynnän", niin kuin minä olisin sitä johonkin tarvinnut. (Kirjoitin ilmiöstä silloin yleisluontoisesti täällä.)

"Ja nyt mä alan itkeä kun muistelenkin tota, tässä ei oo mitään järkee."
"No mistä toi kokemus on sulle entuudestaan tuttu?"
"No ei hitto. Tietty niistä kiusaamistilanteista."
"Niin. Sitä sä varmaan itket."

Sitä mä varmaan itken, vieläkin. Sen takia minussa on valtava hyväksynnäntarpeen musta aukko, jota vastaan voimaannutan itseäni vääntämällä ihmisten kanssa facessa. Mutta ehkä voin jossain vaiheessa lopettaa purkamasta tätä asiaa taisteluun tuulimyllyjä vastaan?

Arjen tragedioita

On tragedia, miten kaikkeen tottuu. Ihmisen välttämättömin ominaisuus on myös kirous: uskomattoman sopeutumiskykymme takia myös ihmeistä tulee "tavallisia", arkipäiväisiä.

Kuten nyt tuo yksi pieni W:llä alkava, joka parhaillaan viskelee lelujaan (ja kirjojani) ympäri kämppää. Joka kiskoo itse paidan rintamusta alemmas saadakseen maitoa. Joka tuhisee yöllä pinnasängyssään, parin metrin päässä minusta, ihan jokapäiväisenä - ja ihmeellisenä. Joka kasvaa silmissä, niin että silmät pitäisi muistaa pitää koko ajan apposen auki, että pysyisi kärryillä.

Koska se on pieni, mutta kuitenkaan ei. Ei enää sillä tavalla, kuin ystävän pariviikkoinen vauva, jota pitelen sylissäni aivan shokissa: tiedän, että Watson on viime kesänä painanut vähemmän kuin tämä nyt, mutta miten se onkaan jo unohtunut! Miten avuton hän hetki sitten oli ja miten itsenäinen hän on nyt (vaikka roikkuukin jalassani jatkuvasti niin että se suorastaan ärsyttää).

Se iänikuinen kysymys: missä välissä tämä tapahtui? Menikö minulta jotain ohi?

Ihan hetki sitten pari hyvää ystävää sai siskon- ja veljenlapsia. Muistan vauvauutiset, sillä niistä ei oikeasti ole kauaa. No, tänä vuonna nuo vauvat menevät kouluun. Se on kauhistuttavaa, koska jos seuraavatkin seitsemän, ei kun hitto, siis kuusi ja risat, vuotta menevät yhtä äkkiä, niin Watsonkin menee kouluun ihan justiinsa.


Vaan turhapa tuota on surra. Voi vaikka sulkea tämän pöhkön laitteen ja mennä tuohon leikkimään tuon kanssa juuri nyt. Tietoinen läsnäolo on mahdollista, ainakin jos ei usko kaikkea, mitä lehdissä lukee:

"Tutkijan mielestä arkikuvahaaste on kelpo tapa pysähtyä arjessa. Helsingin yliopiston kasvatuspsykologian professori Kirsti Lonka rinnastaa pysähtymisen tietoiseen läsnäoloon, jonka tavoite on olla läsnä hetkessä eikä antaa mielen vaeltaa jatkuvasti joko menneessä tai tulevassa." - HS, 1.5.2014

Siis tuo väitehän on aivan täyttä bullshittiä, ja saikin minut silmittömän raivon valtaan. On vaarallista kuvitella, että arkensa dokumentointi jotain yleisöä varten olisi tietoista läsnäoloa. Ehkä se voi toimia ensimmäisenä askeleena pysähtymiseen, mutta itse asiassa se, että tätä hetkeä eletään kameran linssin läpi, ja kuva ja siten myös kokemus luodaan facebook-yleisöä varten, on täysin päinvastaista kuin läsnäolo tässä hetkessä.

Inhosin Lonkaa jo hänen pitämällään kurssilla vuonna 2006, enkä voi sietää sitä, miten häntä hehkutetaan mediassa ja toisinaan myös kasvatusalan ihmisten toimesta. Minusta on vastenmielistä mennä antamaan tuollaisia omakeksimiään lausuntoja vakavasti otettaville sanomalehdille, kun ei selvästi asiasta mitään tiedä. Mutta kuten taannoisilla luennoilla tuli havaittua ja kuten eräs ystäväkin huomautti, kyseessä on ihminen, joka tykkää mieluummin puhua itsestään kuin asiaa. Traagisinta tässä kai on se, että HS ja muut mediat julkaisevat näitä "asiantuntijalausuntoja."

Viettelysten vaunu

Minulla on addiktio, joka vaikuttaa elämänlaatuuni selkeästi. Ainoa tapa saada siltä hengähdystauko on kieltää se itseltäni kokonaan määrätyksi ajaksi - näinä aikoina myös aina selvästi näen, miten paljon paremmin voin ilman addiktion aiheuttajaa. Kuitenkaan en ole tarpeeksi vahva. Tauon jälkeen otan tuon asian aina takaisin elämääni, uskotellen itselleni, että voin käyttää kohtuudella. Ikinä se ei onnistu, vaan muutamassa viikossa vaivun takaisin tilaan, jossa riippuvuuden aiheuttaja hallitsee minua enkä minä sitä.

Kyseessä on tietenkin Facebook.

On ehkä kuvaavaa, että minun pahin ansakuoppani on sosiaalisessa mediassa. Onhan minulla muitakin paheita, himoja, asioita joihin välillä jää kiinni. Kahvi esimerkiksi, aiemmin oli suklaa. Usein painin shoppailuhimon kanssa, koska yksi tärkeimpiä arvojani on kulutusvastaisuus. Nämä muut viettelykset eivät kuitenkaan koskaan ole saaneet sellaista otetta minusta kuin Facebook, tuo itsensä pirun palvelu. Sosiaalinen verkosto aiheuttaa minussa saman kuin joissain ihmisissä alkoholi, tupakka tai muut fyysisemmät kauhistukset.


Miten riippuvuus sitten ilmenee ja mikä siinä on niin kamalaa? No. Kuten sanoin, yritän aina käyttää kohtuudella: pitää facen sellaisena kuin sen kuuluisi olla; satunnaisena nettisivuna, jossa harvakseltaan vierailen ja jota vielä harvemmin päivitän. Tämä on onnistunut ainoastaan silloin, kun minulla ei ole ollut nettiä kotona, ja silloinkin vaarana on jumittua facen lumoihin tuntikausiksi sitten, kun sinne kerrankin pääsee. Ja kyllä, jos kotona on internet, huomaan ennen pitkää roikkuvani fesessä typeriä määriä tekemättä mitään. Selailen päivityksiä, joista valtaosa pelkästään ärsyttää, jaan pöljiä videoita ja odottelen, että joku tuttu tulisi chattiin. Säälittävää.

Ja sitä paitsi ahdistavaa. Facebook syö pahimmalla mahdollisella tavalla sitä, mikä minulle on todellisuudessa kaikken tärkeintä: läsnäoloani tässä hetkessä. Mitä enemmän roikun netissä, sen huonommin olen läsnä - mikä tarkoittaa myös, että sen huonommin saan otteen itsestäni ja pystyn kuuntelemaan itseäni, sen vähemmän teen asioita joita oikeasti haluaisin tehdä, ja niin edelleen. Jos esimerkiksi olen fesettänyt koko illan, on tyypillistä, etten jaksakaan enää meditoida sen jälkeen. Joku voi sanoa, että mikäs siinä sitten, tee sitä mitä mieli tekee, mutta tässäpä on se tärkein ero: meditoinnista tulee hyvä olo, fesestä huono. Niin henkisesti kuin fyysisesti: hartiat menevät jumiin, nukun huonommin ja usein jää päälle ärtymyksen tunne - nimellisesti jostain tyhmästä asiasta jonka netissä bongasin, todellisuudessa tietysti johtuen siitä, että olen itse aiheuttanut itselleni nihkeän olon addiktioni parissa. Lisäksi, mitä useammin fesessä käy, sen enemmän alkaa automaattisesti ajatella miten tuosta tai tästä pitääkin laittaa kiva pikku päivitys... Argh! Ihan kuin eläisi raportointia varten.


Pidän nykyään säännöllisesti taukoja, nyt on taas meneillään yksi. Kuten aina aiemminkin, huomaan eron selkeänä kaikessa. Elämä on paljon parempaa. En kaipaa feseen, mutta silti olen omituisesti asennoitunut palaamaan tauon jälkeen, ja osa minusta pitää sitä hauskana asiana. Miksi? Miksi teen tämän itselleni? Mitä fesessä on, josta on niin vaikea päästää irti?

Vastaus kuuluu: pelkään, että jos lähden kokonaan, jään jostakin paitsi. Ilmiö on sama kuin nuorempana, kun oli pakko mennä kaikkiin bileisiin ym., ettei tuntisi itseään ulkopuoliseksi. Vaikka useimmiten ei ollut edes kivaa. Tuosta olen päässyt eroon, miksi en siis myös tästä online-versiosta? Perustelen asiaa itselleni sillä, että minulla on ulkomailla ystäviä, joihin on helpompi pitää yhteyttä näin. Onkohan tuossa edes mitään perää - lähes kaikki niistä, joihin pidän yhteyttä, tavoittaisin myös sähköpostitse. Selittelyn makua siis, todelliset motiivini ovat toisaalla. Siinä, että voi muistuttaa ihmisiä omasta olemassaolostaan kommenteilla ja tykkäyksillä. Siinä, että voi chattailla yötä myöten jonkun kanssa, jota muuten näkee harvoin jos koskaan. Siinä, että voi laittaa seinälleen kuulutuksen "tulkaa joku käymään!" ja että saa bilekutsuja. Ettei tule unohdetuksi.


Tiedän, että minun pitäisi lähteä fesestä kokonaan. Se olisi palvelus itselleni. Kiusaava ajatus on se, että kaikki muut jatkaisivat siellä verkostoitumistaan ilman minua. Juuri tässä on villakoiran ydin. Sairaalloinen sosiaalinen addiktio, jolla ei edes ole mitään tekemistä todellisen kanssakäymisen kanssa.

Huvittavaa kyllä, myös paras vastalääke löytyy sosiaalisuudesta - todellisesta sellaisesta. Voimaa lähtöajatukseen antaa niiden ihmisten ajattelu, jotka eivät ole fesessä. Tunnen heitä jonkin verran ja ihailen näitä ihmisiä suunnattomasti. Heidän esimerkkinsä saa tajuamaan, että ei siinä oikeasti jää paitsi mistään tärkeästä, mistään sellaisesta, mitä ilman ei voisi olla.


Miksi kirjoitin tällaisen vuodatuksen? Kirjoitin kaikkien näkyville henkilökohtaisen, suorastaan nolon tunnustuksen päänsisäisestä vammastani, joka on oikeasti aika lapsellinen. No kuulkaas, tässäkin on taka-ajatus. Ruotimalla asiaa muiden nähden (täällä sosiaalisen median eri haarassa...) saan voimaa lopetusajatukseen. Absurdia ehkä, mutta taas vasta tällä sosiaalisella jakamisella itsekin kunnolla näen, miten typerästä ja täysin itsestäni riippuvasta haittatekijästä on kyse - ja tunnen olevani ison askelen lähempänä addiktiosta luopumista. Vaikka tämä jonkun mielestä olisi naurettavaa, niin olkoon. Riippuvuus mikä riippuvuus, ja sen haitat ovat yhtä todelliset kuin siitä luopuminen on vaikeaa.

Mutta nyt minusta ihan todella tuntuu, että aion tehdä sen. Vaikka tietysti se edellyttää näyttäviä jäähyväisiä pääkallonpaikalla, ja siinä taas on riskinsä. Mutta jos teen päätöksen etukäteen, onnistun. Valmistautuminen alkaa nyt.