Olen tässä huomannut, että asioita, joita en koskaan tee, ei yleensä myöskään huvita koskaan tehdä, joten tämä projekti oli siinä mielessä epäonnistunut idea. Koska elämässä kuitenkin tulee tilanteita, joissa joutuu tekemään sitäkin, mikä ei koskaan huvita, pääsen nyt raportoimaan ainakin yhdestä aiotusta aiheesta: käsitöistä.
Miksi ei koskaan käsitöitä minulle? Olen varmaan maailman ainoa bloggaaja, joka ei harrasta niitä. Aikoinaan olin maailman ainoa larppaaja, joka ei ommellut vaatteita. En tiedä, olenko ainoa, joka ei lähes 30 vuoden kypsässä iässä edelleenkään osaa laittaa ompelukoneeseen lankaa. Älkää käsittäkö väärin, olen minä sen opetellut. Monta kertaa. Ja unohtanut yhtä monta.
Tiedättekö yleisen jorinan siitä, kuinka kaikki ovat hyviä jossain ja vähän vähemmän hyviä jossakin muussa. No, minä olen aika paljon vähemmän hyvä käsitöissä, toisinsanoen kaikissa käden taitoja vaativissa asioissa. Ala-asteella käsityö oli ainoa aine koulussa, josta sain alle kasin. Ja vaikka sittemmin sain alle kasin myös muissa aineissa, käsitöissä en tullut yhtään paremmaksi. Enkä ole tullut tähän päivään mennessä.
Kyse ei ole pelkästä asennevammasta. Innostun käsitöistä aina välillä, kun joudun tekemään niitä jossain. Yleensä aloitan jonkin neulomis- tai virkkausprojektin. Yleensä en koskaan saa sitä loppuun asti. Siinä vaiheessa, kun mokia alkaa tulla ja huomaan, että taas pitäisi purkaa niin ja niin paljon, tai että en pysty purkamaan, koska johonkin on tullut solmu... voi huokaus.
Olen lahjakas monessa asiassa, kuten esim. kielissä ja musiikissa. Matikkakkaan ei ollut minulle vaikeaa ennen lukion pitkää. Olen siis tottunut oppimaan asioita aika helpolla. Käsityöt on ainoa asia, jossa uusien asioiden oppiminen vie minulta todella kauan; jossa mokailen aina vain; jossa etenen hitaasti ja tarvitsen apua; jossa en tajua mitään oppikirjojen kaavakuvista (ja vihaan kun minulle sanotaan: "Katso siitä kirjan kuvasta niin ymmärrät kyllä, se on tosi selkeä!"). Pystyn kyllä oppimaan käsitöitä, jos raadan sen eteen. Mutta en nauti sellaisesta raatamisesta, kun tiedän, että maailma on täynnä asioita, joita opin helposti, nopeasti ja miellyttävästi.
Olen minä ompelemisestakin toisinaan innostunut, ajatuksena ainakin. Tämän eikoskaan-tekstin piti alunperin kertoa ompelusta. Pääsin niin pitkälle, että kävin yhdellä marttojen ompelutunnilla ystäväni kanssa. Siihen se jäi. Ihmetyttää joka kerta, miten vaikeaa voi olla esim. ommella suoraan. Tai kuinka voi mokata "helpoksi harjoitustyöksi" aiotun pussukan, jollaisia alakoulun oppilaat sutaisevat kasaan tuosta vain.
![]() |
| Yksinkertaista? HV, en tajua tästä mitään. Kuva täältä: http://www.knittingroom.fi/Butik/assets/Knittingroom/SE/stav.jpg |
Juuri alakoulun oppilaiden vuoksi joudun kuitenkin aina uudestaan tekemisiin käsitöiden kanssa. Olen ammatiltani opettaja, vaikkakin pätevöitymiseni on vielä hieman kesken. Olen aloittanut opintoni vuonna 2006, ja lykännyt gradun aloittamisen lisäksi opintoihin sisältyviä harjoitteluja viime tippaan. Niinpä olen nyt kolmannen vuoden opintoihin suositellussa harjoittelussa (voitte itse laskea kuinka kauan siitä kolmannesta opintovuodesta on kulunut).
Ei sillä, ajoitus on loistava. Koko opintojeni ajan olen valittanut harjoittelusta, joka on kaukana todellisesta työelämästä, josta taas minulla on jo paljon kokemusta. Nyt, kun teen harjoittelua yliopiston normaalikoululla, olen siitä aivan liekeissä. Työkokemukseni pohjalta pystyn hahmottamaan, mikä harjoittelussa on olennaista (juuri siksi, että se ei ole samanlaista kuin normaali työelämä), ja missä minulla opettajana on parantamisen varaa.
Yksi parantamisenvara on saada varmuutta sellaisten aineiden opettamiseen, joissa itse en loista. Lienee sanomattakin selvää, että opetettavien aineiden suosikkeja listatessa tekstiilityö on kirkkaasti viimeinen. Jep, siellä kemian ja fysiikan alapuolella (sillä niitäkin opetetaan nykyään alakoulussa).
Ei siis varmaan ihme, että hermoilin "hieman" kässän harjoittelusta. Olen kyllä opettanut käsityötunteja, niin käsittämätöntä kuin se onkin; tuolloin nojasin koulunkäyntiavustajan taitoihin ja opettelin itse auttavasti virkkaamaan pystyäkseni neuvomaan (niitä kaikkein heikoimpia) oppilaita. Siitä selvittiin, se kuopattiin - ja virkkaustaito unohdettiin taas kerran.
Niinpä harjoittelun alussa pidetyssä käsityön infossa:
Opettaja: - Niin, osaako kaikki virkata?
Minä ja kaksi nuorta miestä, jotka eivät ole eläessään opiskelleet tekstiilityötä, tunnustamme ettemme oikein osaa. Opettaja toteaa, että harjoitellaan sitten, ja niin minä opettelen virkkaamaan taas kerran.
Ensimmäiset käsityötunnit piti harjoitteluparini. Tänään koitti kuitenkin hetki, jota ei voinut enää lykätä: käsityön opettaminen harjoitteluohjaajan valvovan silmän alla. Tehtävänäni oli opettaa kaventaminen ja leventäminen (tai kuten oppilaat sanoivat, laventaminen ja supistaminen. Onks tää nyt sitä integrointia?!)
Ja minä onnistuin. Pidin täysin uskottavan käsityötunnin. Okei, oppilaat kyllä tietävät, etten ole ekspertti. Mutta se ei haittaa. Pystyn opettamaan asian, jonka olen itse ensin selvittänyt, vieläpä pedagogisesti järkevällä tavalla. Pystyn neuvomaan perusasioissa, ja ammattitaitoa vaativat kohdat hoitaa harjoittelupari. Ilman häntäkin pystyn pitämään tunteja tarvittaessa: pystyn opettamaan perusasiat varmasti jopa ompelussa, kunhan käyn ne itse ensin läpi (vaikka jonkun kokeneemman käsityöopen kanssa).
Jos joutuisin vastaamaan vaikka kutosluokan koko vuoden opetuksesta, en taida varsinaisesti täyttää OPSin asettamia vaatimuksia, ellei minulle satu sitä superlahjakasta avustajaa. Tämä on se heikko kohtani, joka minun nyt vain on hyväksyttävä. Onneksi työpaikoilta yleensä löytyy niitä opettajia, jotka mielellään kahmivat käsityön opetusta ja antavat tilalle oman luokkansa "tylsempiä" tunteja - joista jokin saattaa olla juuri minun erikoisosaamistani.
