Näytetään tekstit, joissa on tunniste sitaatit. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste sitaatit. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 29. huhtikuuta 2015

Voitoista ja häviöistä

Ensin häviöistä. Ei niistä muuta kuin että tässä on ehkä parhaiten ikinä onnistuttu sanoittamaan ylipäätään mikään asia maailmassa:

Kun mä sinut hain
mä mietin mitä vain voi tapahtuu
Iskin vaaleenpunaset lasit päähän
ja ruusun terälehtiä satoi taivaalta

--

Sit mä heräsin pää pyörällä 
ei oo avoautoo ajan talvisinkin pyörällä






Se on sellanen tunne kun lentokoneella nousee, hyppää
ja laskuvarjoo ei tullut mukaan


Ihan tälleen yleisesti ottaen ja menneitäkin muistellen.


***

No sitten niistä voitoista.

Syksyllä 2012 kirjoitin täällä näin:

" -- minun sisäiselle äänelleni ei ole mitään väliä, teenkö gradun vai ei. Se ei ole olennaista. Voin tehdä sen tai olla tekemättä, mutta se ei määritä sitä olenko onnellinen vai en."
Tämän sanominen on äärimmäisen luonnollista ja samalla valtava oivallus. Samalla kun sanon nämä sanat, tuhat kiloa nousee harteiltani. Keveyden tunne seuraa minua graduryhmään. Tajuan ensi kertaa, ettei vapauteni riipu siitä, teenkö gradun vai en. Minä olen jo vapaa. Vapaa valitsemaan mitä teen ja miten siihen asennoidun. Vapaa olemaan onnellinen, riippumatta gradusta.
Ja istuessani graduryhmässä tajuan ensimmäistä kertaa helpottavan asian: en tee tai jätä tekemättä gradua, koska minun täytyy. Mitä teenkin, teen sen koska haluan."

Minähän halusin - ja minä tein sen. 83 sivua, joista 4 lähteitä, joista yksikään ei ollut pelkkää täytettä. "Epätieteellinen" aihe, josta olin valtavan kiinnostunut, ja joka osoittautui aivan validiksi tieteellisen tutkimuksen(tapaisen) kohteeksi. Diskurssianalyysin haltuunotto, aina kommentistani "musta tuntuu kuin mut ois laitettu tekemään jotain mihin en todellakaan ole pätevä, tyyliin aivokirurgiaa!" aina palautteeseen "tää sun analyysi on niin hyvää." 
Sain ohjaajaltani ihan lupaavan arvion tulevasta arvosanasta - mutta sillä ei oikeastaan ole mitään väliä. Olen jo päässyt kaikkiin tavoitteisiini - tai jopa ylittänyt ne; olen tehnyt gradun, jonka aiheesta olin ja olen aidosti innoissani; jonka takana seison ihan täysin ja josta olen järjettömän ylpeä.

Sen kunniaksi linkitän vielä toisen vanhan pätkän, muistelmia akateemiselta uralta. Kyseessä on "tiivistelmä akateemisen elämäni ensimmäisestä vuodesta" 2006-2007, ja se sisältää italian aineen, joka alkaa lauseella Frodo Baggins oli hobitti; animaatioelokuvan Urkin Pistin (ei ikävä kyllä katsottavissa), törmäämisen koulututtuun Kuopiossa, täysin opintoihin liittymättömän vahinkoretken Kyrölään sekä esi- ja alkuopetuksen juuret Ruotsi-Suomen historiassa. Ikävä kyllä mainitsen jättäneeni (vanhan livejournalini teksteihin perustuvasta) kirjoituksesta pois mm. selityksen pianosäestystentistä ja "jätkien kanssa" tehdystä ryhmätentistä, samoin kuin siitä, miksi en tehnyt kahtatoista sivua äidinkielen tehtäviä (merkinnöistä ei selvinnyt, teinkö niitä koskaan), vaikka ko. selitykset olivatkin aika hauskoja (ts.olen nauranut tämän illan vedet silmissä). 
Tekstin lopussa tulee vielä tarinan opetus! Näiden pohjalta on aika lohdullista, että sain viime syksynä tehtyä kandidaatin työni arvosanalla 4/5. Eli jutun SANOMA!!!111 on se, että... että... ihmeitä tapahtuu, myös opiskelun saralla! Ei vaan, otetaanpa uusiksi. Siis: kun olen löytänyt oman tapani tehdä asioita, olen myös saanut niitä aikaiseksi. Vaikka työnteko opintojen ohessa onkin aiheuttanut sen, että aloitan nyt paitsi graduntekoa, myös kuudetta (eikä vielä viimeistä) vuotta yliopistolla - tai kuten tuolloin vuonna 07 tapasin sanoa, "schmyliopistolla". 
Jep, rakas Schmyliopisto - ihmeitä tapahtuu, myös opiskelun saralla! Yhdeksän vuotta siihen meni, eikä sekään ole vielä ihan pulkassa. Mutta kaikki opettajankoulutuslaitoksen opinnot ovat.
Melko käsittämätöntä.

Gandalf tietää.
Kuvan osoite

BTW, tiedän jo, minkä lainauksen laitan tänne ja feseen ja KAIKKIALLE sitten, kun olen saanut loputkin sivuaineopinnot tehtyä ja jätän Schmyliopiston taakse lopullisesti. Wanha Hyvä Ystävä voi sen ehkä arvata. 

tiistai 7. huhtikuuta 2015

Kääpiöistä ja rakkaudesta

Huom: uskisvaroitus! Mutta ei kuitenkaan varsinaista Jeesus-settiä;)


C.S. Lewisin voimakasta, mutta mielestäni tyylikästä ja kaunista kristillistä metaforiikkaa pursuilevan Narnia-sarjan viimeinen kirja sisältää luvun "Kuinka kääpiöt eivät antaneet narrata itseään." Kyseisessä luvussa Lewis maalaa kuvan ihmistyypistä, joka pelkää niin hirvittävästi rationaalisesta ajattelutavasta irti päästämistä, ettei pysty nauttimaan ihmeistä ympärillään, ei edes huomaamaan niitä; he turvautuvat usein sarkasmiin ja ironiaan puolustaakseen itseään ja käsitystään.


Tirian oli ajatellut - tai hän olisi ajatellut, jos hänellä ylimalkaan olisi ollut aikaa ajatella - että he olivat sen pienen olkikattoisen tallin seinien sisällä, sen jonka pituus oli osapuilleen kolme ja puoli metriä ja leveys vajaat kaksi metriä. Itse asiassa he seisoivat ruohikolla, syvänsininen taivas päilyi yläpuolella ja heidän kasvojaan lempeästi hyväilevä ilma oli varhaiskesän päivän ilmaa. --

-- pian he kaikki saattoivat nähdä kääpiöt. Ne näyttivät aivan toimettomilta. Eivät ne jaloitelleet eivätkä pitäneet hauskaa (vaikka niiden kahleköydet näyttivätkin kadonneen) eivätkä liioin loikoilleet lepäämässä. Ne istuivat kasvotuksin hyvin tiiviissä pikku piirissä. --

"Katsokaa eteenne!" yksi kääpiö sanoi happamalla äänellä. "Muistakaa mihin olette menossa. Älkää kävelkö meitä päin naamaa."
"Ei kävellä", Eustace sanoi kärsimättömänä. "Emme me sokeita ole. Meillä on silmät päässä."
"Niiden täytyy olla pahuksen hyvät silmät, jos sinä täällä näet eteesi", sanoi äskeinen kääpiö, Möyry nimeltään.
"Missä?" Edmund kysyi.
"Mitä missä, senkin pahkapää, täällä tietenkin", Möyry sanoi. "Tässä pilkkopimeässä, löyhkäävässä, tunkkaisessa tallinnurkassa."
"Oletko sinä sokea?" Tirian kysyi.
"Kai me kaikki olemme pimeässä sokkoja", Möyry sanoi.
"Mutta eihän täällä ole pimeää, senkin tyhmät kääpiöparat", Lucy sanoi. "Ettekö te näe? Katsokaa ylöspäin! Katsokaa ympärillenne! Ettekö näe taivasta ja puita ja kukkia? Ettekö näe minua?"
"Miten minä voisin nähdä semmoista mitä ei ole, kautta kaiken löpinän?" -- "Punot taas uusia valheita! Yrität uskotella meille, ettei ainuttakaan meistä ole suljettu tyrmään ja ettei täällä ole pimeää, ja taivas tietää mitä vielä."
"Ei ole mitään mustaa murjua, ei muualla kuin sinun mielikuvituksessasi. -- Tule ulos sieltä pimeästäsi." --

"Lucy rakas", Aslan sanoi. "Minä näytän sinulle sekä sen mitä minä voin että en mitä minä en voi tehdä." Hän astui kääpiöiden viereen ja murisi hiljaa - hiljaa, ja silti ääni sai ilman väreilemään. Mutta kääpiöt sanoivat toisilleen: "Kuulettekos tuota? Se on se porukka joka on tallin toisessa päässä, yrittävät pelotella meitä. Niillä on varmaan jonkinlainen laite. Älkää olko kuulevinannekaan. Meitä ne eivät tällä kertaa huiputa!"
   Aslan kohotti päätään ja ravisti harjaansa. Siinä samassa kääpiöiden polville ilmestyi loistava ateria -- . Mutta kaikesta tästä oli tuskin mitään hyötyä. Kääpiöt kylläkin ryhtyivät ahmimaan herkkuja, mutta selvää oli, etteivät he kyenneet niitä kunnolla maistamaan. He luulivat syövänsä vain semmoista ruokaa, mitä tallista saattoi löytää. Yksi sanoi yrittävänsä syödä heinää ja toinn väitti saaneensa palasen vanhaa turnipsia ja kolmas kertoi, että oli löytänyt raa'an kaalinlehden. Ja ne kohottivat huulilleen kultaiset maljat täynnä hienoa punaista viiniä ja sanoivat: "Uh! Ajatella että on juotava likavettä kaukalosta, josta aasi on latkinut!"
--
"No ainakaan meitä nyt ei ole petkutettu. Ketään emme ole päästäneet syöttämään hölynpölyä itsellemme. Kääpiöissä on kääpiöille kyllin."


Minä olin kääpiö, joka ei antanut huiputtaa itseään. Vieläpä luin ylläolevaa ateistipäivinäni ja tiedostin olevani sellainen - ja olin siitä surullinen, mutta ajattelin, että on parempi olla surullinen kuin antaa huijata itseäni.

Sitten tapahtui erinäisiä asioita ja muistan, kuinka sanoin Karhunkaatajalle: "Mulla on sellainen olo, että olis niin helppoa alkaa uskoa johonkin korkeampaan voimaan, että mä melkein pelkään että siellä Ghanassa mut huijataan uskomaan johonkin."

Ja juuri niinhän siinä sitten kävi. Paitsi ettei se enää tuntunut huijaukselta, vaan siltä, että viimein sai selville totuuden.


Nykyään minulla on läheisiäkin ystäviä, joissa tunnistan tarinan kääpiöt. "En voi ottaa lukuun uskomisen vaihtoehtoa, koska minua voitaisiin kusettaa... Voisin vahingossa uskoa johonkin, joka ei olekaan totta!" Vaikka olen kokenut saman, tuo näyttäytyy nyt minulle niin absurdina, etten oikeastaan edes tiedä, miten kommentoisin sitä.


Ja sitten. Mikä muu tilanne voisikaan olla sellainen, jossa pelkää ihan hirveästi tulevansa huijatuksi?

Niin, rakkaussuhteet.


Rakkauteen heittäytymisessä koemme helposti saman huolen, pelon siitä, että minä olen vilpitön, luotan ja uskon, annan sydämeni - ja toinen ei olekaan mukana samoista lähtökohdista. Silti suurin osa meistä jossain vaiheessa elämää tajuaa, että se riski on vain pakko ottaa, jos haluaa mahdollisuuden onneen. En henkilökohtaisesti tunne ketään, joka olisi päättänyt lopettaa kaiken romanttisen kanssakäymisen, koska se on liian pelottavaa, ja olisi iloinen, ylpeä ja onnellinen tämän päätöksen johdosta.

Juuri siitä uskossakin on loppujen lopuksi kyse. Rakkauteen heittäytymisestä. Totta kai se on helkkarin pelottavaa. Ja totta kai se riski on uskallettava ottaa, jos haluaa joskus kokea jotain todellista.



Kun puhun uskosta, en puhu pelkästään kristillisen kirkon oppien mukaisesta uskosta. Puhun yleisesti ottaen uskosta korkeampaan, rakastavaan voimaan - siihen, että maailmankaikkeun takana (tai sisällä?) on tietoisuus.

lauantai 28. maaliskuuta 2015

Zen, tyyni, tasainen, pehmeä ja oikeanlainen

Kirjoitin siitä, miten tietyt asiat ovat olleet olennainen osa kokonaisvaltaista paranemista tässä matkan varrella. Listalta löytyi tietysti jooga ja meditaatio. Nyt kerron asian toisesta puolesta. Sillä vaikka jooga ja meditointi ovat antaneet minulle valtavasti (ja antavat edelleen), on niihin liittynyt myös syvä sudenkuoppa, jota en ole edes nähnyt ennen tätä talvea.


Varhaisteini-iästä päälle kaksikymppiseksi painin jatkuvasti niiden luonteenpiirteideni kanssa, jotka esim. yläasteella tekivät minusta monen mielestä nolon, tyhmän, lapsellisen, epäviehättävän ja vääränlaisen. Välillä hyväksyin nämä puolet itsessäni - sen, että olen innostuva, kovaääninen, levoton, riehakas, vahvasti tunteva ja itseilmaisultani voimakas; välillä taas koin niiden takia edelleen syvää "vääränlaisuutta". Sainhan edelleen satunnaisesti palautetta siitä, että innostuin liikaa tai ilmaisin itseäni joidenkin mielestä liian vahvasti tietyissä tilantessa.

Sitten aloitin joogan. Löysin sen tunteen, kun on aidosti läsnä omassa kehossaan. Aloin meditoida. Se oli pelottavaa ja ihanaa. Sulkea silmät ja katsoa sisäänpäin.

Mutta se oli myös cool. Kerrankin joku juttu, josta olin innostunut, oli cool. Ei tietenkään kaikkien mielestä, mutta yksi tapa olla cool. Ja kuten kaikkiin eri tapoihin, tähänkin sisältyi vapaus olla välittämättä niistä, jotka eivät sitä ymmärtäneet. "Joogaelämä" suuntasi tasapainoon, hyvinvointiin ja mielenrauhaan. Totta kai se oli cool; totta kai se oli jotain ihailtavaa; jotain, josta saattoi ylpeänä kertoa toisille. "Nykyään herään joka aamu aikaisin joogaamaan. Nykyään istun joka ilta vartiksi meditoimaan." Vau.


Joogaelämästä syntyi joogaminä. Joogisten ihanteiden mukainen, siltä ainakin kuulosti. Minusta tuli rauhallinen. Opin, että on turha hötkyillä; parempi, että tunnen mitä tunnen lempeä hymy huulillani, suhtaudun myötätuntoisesti ja ilmaisen itseäni tavalla, joka sopii sille ihmiselle, jonka kanssa kommunikoin. Monesti ajattelin, että ilmaisen omat ajatukseni sitten myöhemmin paremmalla hetkellä. Se oli mielestäni tyyneyttä, mielenrauhaa.

Opin, että joogaa harrastaessa ei tee enää mieli bilettää. Minun ei siis tehnyt enää mieli bilettää. Mikä helpotus - ei enää tilanteita, joissa otan lasin viiniä, heittäydyn, olen kovaääninen ja pidän hauskaa, ja seuraavana päivänä ruoskin itseäni siitä, että olin taas niin ärsyttävä. "Ihan siinä sivussa ja aivan itsestään" kehoni pysyi hyvässä kunnossa - saatoin tuntea itseni kauniiksi ja hyväksyttäväksi.

"Ymmärsin", että minun ei tarvitse meikata, koska se on turhamaisuutta ja siis turhaa - minun ei tarvinnut yrittää olla viehättävä. Tämä voi tietysti olla hyväkin asia, mutta vastapainona ei tullutkaan tunne, että olisin viehättävä ilman yrittämistä: minun ei tarvinnutkaan olla  viehättävä, vaan ainoastaan sopiva ja miellyttävä. Ei riehakas, ailahteleva, levoton tai ärsyttävä. Vaan lempeä, tasainen, rauhallinen ja ymmärtävä. Pehmeä. Joustava.

Minun ei tarvinnut enää ottaa riskejä. Päästää itseäni irti. Menettää kontrollia.


Kuulostaa tosi natsilta, mutta en minä sitä silloin kokenut niin. En tehnyt mitään muodonmuutosta yhdessä yössä, vaan siloittelin itseäni sopivassa suhteessa. Niin, että se tuntui luonnolliselta. Lähimmille olen aina pysynyt riehakkaana itsenäni, vaikka usein tunsinkin, että olen varmaan sellaisena sikaärsyttävä.

Kuvittelin, että aidosti etsin ja myös löysin itseäni. En ymmärtänyt, että se, mitä löysin, oli vain tapa tuntea itseni hyväksytyksi. Olin löytänyt sellaiset normit, joita pystyin noudattamaan. "Vapautin" itseni tilanteista joissa olin pelännyt, ettei minusta pidettäisi, ja ominaisuuksista, jotka eivät miellyttäneet muita. Löysin "rauhaa" - tai siis valheellista tasaisuutta, joka oli turvallista.

En syytä tästä joogaopettajiani. En syytä myöskään itseäni. En osannut tuolloin muuta, ja tarvitsin tätä pakokeinoa, tätä hyväksytyksi tulemista. Minun täytyi kokeilla sitä. Mutta ei se minusta onnellista tehnyt.


Joogassahan ei oikeasti opeteta tukahduttamaan itseään. Mutta joskus joogaopetuksessa tai muissa henkisissä opatuksissa annetut neuvot ovat vähän epäselviä. "Opi valitsemaan mitä ajattelet." "Älä anna tunteidesi viedä sinua." "Suhtaudu positiivisesti." Nämä voivat olla hyvin totta, mutta ne voivat myös vääristyä aikamoisen pahasti, jos on jo valmiiksi jonkinlaista taipumusta pistää osa itsestään vakan alle. Paulo Coelho kritisoi pakonomaisesti rauhaa ja tyyneyttä korostavaa joogaopetusta uusimmassa romaanissaan Uskottomuus.

Joogaelämä, fyysiseen hyvinvointiin keskittyvä elämä, uskonnot... Minkä tahansa dogman, oli se sitten vanhinta vanhaa tai uusinta uutta, asettama turvallinen malli tarjoaa tunteen oikein tekemisestä, hyväksytyksi tulemisesta. Mitä tahansa näistä on tietysti mahdollista myös harjoittaa ilman mallin ostamista, aidosti omana itsenään.


Vapauduin joogaminästä hetkeksi vuonna 2011, kun erosin pitkästä suhteesta. Minun tekikin yllättäen mieli bilettää, olla levoton, kaikkea sitä. Meditoin edelleen, mutta en enää elänyt tiukkaa joogaelämää. Vähän aikaa uskalsin ihan oikeasti kuunnella itseäni.

Sitten sain parilta ihastukselta turpaan. Tulkitsin sen ilmeisesti niin, että "vapaa minä" ei taaskaan ollut aiheuttanut mitään hyvää. Palasin ajatukseen siitä, että "jos olen tyyni ja rauhallinen, luon myös ympärilleni tyyneyttä ja rauhaa". Vangitsin taas osan itsestäni.

Kirjoitin silloiseen blogiini näin:  I want to be balanced. I want to become as stabile as I can naturally become. I want to love softly and strongly. I want to live in harmony and peace, making people, also myself, feel good.

Mitä väärää tässä sitten on? Ensinnäkin se on suunnilleen yhtä mielekästä kuin jos ilmoittaisin, että haluan olla tummaihoinen. Minä kun en rakasta pelkästään pehmeästi ja lujasti, vaan myös räiskyvästi ja riehakkaasti. Minä en ole luonteeltani stabiili ja tasainen. Jos yritän väkisin elää näin, siitä ei synny harmoniaa. Juuri se onkin toinen virhe: harmonia ja tasapaino eivät tarkoita väkisin rakennettua rauhaa, vaan sen hyväksymistä, miten asiat todella ovat.


Tämä kaikki tuli näkyviin vasta tänä talvena. Aloin huomata, että minun teki mieli käydä lasillisella. Olla levoton. Enemmänkin. Olla vauhdikas, riehakas, kovaääninen oma itseni. Ja silti tuntea itseni viehättäväksi. Mutta ajattelin, että minulle olisi hyväksi olla joogaminä. Että minun kuuluu haluta VAIN istua kotona ja meditoida. Löysin itseni sanomasta: "Musta tuntuu et mun pitäis haluta sitä, mutta kun se tuntuu niin TYLSÄLTÄ!!!"

Aplodit. Kuulin viimein itseni. Joogaminänä en saanut nauttia levottomuudestani, omasta itsestäni. Tuosta havainnosta se vasta toden teolla alkoi. Kaikkien niiden asioiden saaminen päivänvaloon, joita joogaminä ei saanut olla - asioiden, jotka tekevät minusta minut.


Enkö siis voi etsiä tasapainoa ja harmoniaa, jos olen oma itseni? Tietysti voin. Ne vain eivät ole sitä mitä aiemmin luulin. Tasapaino tai harmonia ole jatkuvaa tasaisuutta ja pehmeyttä, vaan kaikkien omien puolieni kanssa elämistä niin, etten tukahduta niistä mitään. Rauha ei ole sitä, että tasoitan voimakkaat tunteeni tai en ilmaise niitä. Rauha on sitä, etten anna toisten mielipiteiden muuttaa sitä, mitä todella olen. Silloin minun tarvitse myöskään ylikorostaa itseäni ja hakea siten hyväksyntää toisilta. Voin vain... olla.

Siitä juuri joogan ja meditaation opeissa oikeastaan onkin kyse. Ei ole tarkoitus tulla tietynlaiseksi. On tarkoitus vain tulla siksi, joka minä todella olen. Vain olla. 


Elizabeth Gilbetin sanoin (lainaus on leffasta, koska Kanerva on pöllinyt kirjani):

"God's not interested in watching a performance of how a spiritual person looks and behaves. The quiet girl who glides silently through the place with a gentle, ethereal smile...who is that person? It's Ingrid Bergman in "The Bells of St. Mary's" – not me. God dwells within me...as me."

- Eat Pray Love


http://dietsinreview.s3.amazonaws.com/diet_column/wp-content/uploads/2012/12/julia-roberts-meditate.jpg



Itse asiassa jooga - kuten mikä tahansa tähän hetkeen pysäyttävä harjoitus - nostaa pintaan todellisia tunteita. Luulen, että minulle kävi niin, että kun pintaan nousi käsittelemättömiä ongelmia itseni ja luonteeni suhteen, reagoin siihen lipsahtamalla joogan tarjoamaan "tasapainoiseen" rooliin. Silloin oli vielä liian vaikeaa ja kipeää käsitellä sitä, etten pystynyt rakastamaan itseäni sellaisena kuin olin.

Joku voisi kysyä, mihin koko joogaa ja meditointia tässä kaikessa oikein tarvitaan. Jos kerran ne nostavat esiin vaikeita tunteita ja niihin voi eksyä roolittamaan itseään, miksi ollenkaan aloittaa niitä? Jooga ja meditointi auttavat pysähtymään tähän hetkeen, kääntymään kohti sisäistä, todellista itseä. Se on helkkarin pelottavaa, ja siksi varmaan syntyy vastustusreaktioita kuten minulle kävi. Mutta se on myös äärimmäisen antoisaa. Sillä tässä hetkessä ja omassa tuntemattomassa itsessä asuu myös aito onnellisuus, joka ei riipu mistään ympärillä olevista tekijöistä. Tuota onnellisuutta vain ei voi poimia ilman, että käsittelee myös tässä hetkessä olevat vaikeat tunteet - myös omaan itseensä liittyvät.

keskiviikko 31. joulukuuta 2014

Mitäs siihen sanot, munkinpätkä

Tämä kaikkien lainausten äiti korvaa kesken jääneen joulukalenterin. Tämän pätkän luin aikoinaan niin monta kertaa, että osasin sen ulkoa. Vuosien jälkeen se palautui mieleen ja taas sain siitä uutta. Näillä sanoilla vuodesta -14 vuoteen -15.


Elämä on kärsimystä, niinkö se meni. Niinkö sinä uskot, ukkomunkki? Kärsimys aiheutuu elämänjanosta, Ansas muistaa: Buddha on Siddhartha Gautama. Siddhartha Gautama, kuka hitto oli Siddhartha Gautama? Siddhartha Gautama oli nuori mies joka kenties vähän pelkäsi elämää; Siddhartha Gautama ehkä viihtyi hieman huonosti ruumiissaan ja kehitteli sen takia omaperäisiä ajatuksia maailmasta. Nuori mies, nuoria miehiä kaikki: Jeesus, Muhammed, Siddhartha Gautama. Ensin on nuori mies, tarvitaan vain tarpeeksi vihainen nuori mies, ja joku aina seuraa, joku aina tarttuu matkaan. Siitä se lähtee, uskonto.

Kärsimys aiheutuu elämänjanosta. Sillä tavallako sinä ukkomunkki uskot? Järkevä ajatus, noin pohjimmiltaan. Jos ei koko ajan niin helvetisti toimittaisi. Jos ei jatkuvasti melskaisi ja metelöisi. Jos ei suunnittelisi ja toivoisi ja haluaisi ja yrittäisi, jos ei aina jyräisi tahtoaan läpi. Jos olisi aina niin kuin on joskus kevätiltaisin Luosujoen rannalla, yhtä tyyni, yhtä ajatukseton - samalla tavalla yhtä universumin kanssa joka ympärillä hiljaisena solisee ja sirkuttaa. Kai se olisi helppoa. Kai se olisi onnellista. Kai se olisi kätevää, itselle ja muille. 

Mutta sitten taas, toisaalta. Ihminen ei ole kuukkeli, ihminen ei ole vaivaiskoivunlehti. Ihminen ei ole vesirännin suulla klluvajääpuikko eikä lumipaakku räystään päällä. Ihminen on ihninen, ihmisen tehtävä on toinen, ihmisen luonne on pitää ääntä. Ihminen haluaa raapia jälkensä, merkitä reviirinsä. Ihminen on eläin jolla on vähän vaarallisen isot aivot. Muut eläimet eivät sitä tiedä, ihminen tietää: minä olen täällä nyt, olen täällä vain kerran. Sinäkin munkki, sinä olet täällä vain kerran, mitä sinä päivät pitkät puuhailet? Kuljet temppelistä toiseen. Et tapa kärpästäkään. Kauhot kupista laihaa keittoa. Ei janoa, ei kärsimystä. Ei kärsimystä, ei kunniaa. Sinä vain olet, sinun on hyvä olla. Ja sitten sinäkin kuolet, et ole nuori enää sinäkään, sinun päiväsi on puolessa: jonakin päivänä jonakin vuonna sinä kuolet ja sinun munkkitoverisi seisovat tässä sinun maallisten jäännöstesi kanssa ja ripottelevat sinun tuhkasi tuuleen. Olisiko silloin vasta aika olla yhtä universumin kanssa, silloin vasta kun joka tapauksessa on. Olisiko nyt kuitenkin parempi elää vain ja vähän kärsiä, kärsiä vaikka vähän enemmänkin, ottaa vastaan mitä vastaan tulee. Elämä on kärsimystä, voi harmi, ei sitten ollenkaan eletäkään. Mikäs uskonto se sellainen on? Mitäs siihen sanot, munkinpätkä?

- Juha Itkonen: Kohti

keskiviikko 17. joulukuuta 2014

Pikku Squaren persoonallisuustesti

Olen tässä käynyt taas painimatsia ymmärtääkseni oman itseni keskenään hyvinkin ristiriitaisen tuntuisia piirteitä. Sen kunniaksi tarjoan nyt myös teille hyvät ystävät ainutlaatuisen joululahjan:

TESTAA, MILLAINEN OLET - Pikku Squaren jouluinen persoonallisuustesti!

 

1. Mikä näistä biiseistä kuvaa sinua parhaiten?

a)

b)



c)

 

2. Elämä on

a) ihanaa <3
b) laiffii
c) No vittu niin on.

3. Joulu on

a) rauhaa ja rakkautta!
b) ihmisen parasta aikaa.
c) No vittu niin on. Taas.

4. Mikä näistä sitaateista sopii sinulle parhaiten?

a) "All shall be well."
b) "If life gives you lemonade, make lemons. Life will be all like, WHAAAT?!"
c) "I fucking hate my life. I might stay in Vegas."

5. Haluaisitteko katsoa elokuvaa tänään?

a) Joo! Eat Pray Love.
b) Joo! The Hangover.
c) No katsoisin Unelmien Sielunmessun, kun se on niin hyvä, mutta en kestä katsoa sitä enää toista kertaa.
d) Kyllä. Sisko seitsentoistias.


Mulla oli tähän suunniteltuna vielä joku IHAN SIKAHYVÄ kysymys, mutta olen unohtanut sen.



TULOKSET!!!!

Eniten a-vastauksia: Olet hippi ja haluat vain olla hyvissä väleissä maailmankaikkeuden kanssa. Vähän niinkuin mä.

Eniten b-vastauksia: Olet hauska ja sulla on mahtava huumorintaju. Vähän niinku mulla.

Eniten c-vastauksia: Olet jotenkin vinksahtaneen kyyninen mut sulla on karismaa. Vähän ku mulla.

D-vastauksia: Olet siskoni, Kultapilli tai Britney.


ONNITTELUT!



Nyt, kun olet alustavasti tutustunut itseesi, voit halutessasi jatkaa laajentamalla itsetuntemustasi vähän syvällisempään suuntaan, astetta ammattimaisemmalla (ja asiantuntevammalla?) testillä, täällä: http://www.namaste.fi/enneagrammi


tiistai 16. joulukuuta 2014

Tohelon ja torvelon joulukalenteri, todellakin


Ei tullut joulukalenterista mitään. Kuittaan kaikki väliin jääneet päivät tällä:

http://delightsprings.blogspot.fi/2013/02/phils-osophy-whaaaaaat.html


Loppukuun ajan en sitoudu mihinkään. Laitan quotteja jos siltä tuntuu. Todennäköisemmin en.


Just nyt olisi erittäin paljon hetkeen sopivia sitaatteja, mutta ne eivät ole ihan blogikelpoisia. Tänään laitan siis tämän, sen kunniaksi että harjoittelu on kunnialla purkissa ja viimeisetkin raportit nyt lähetetty:


https://www.tumblr.com/search/hangover%20movie%20quotes


keskiviikko 3. joulukuuta 2014

3.

 

Minulla on lupa tehdä kaikki hyväksi.

Minä voin tehdä kaiken hyväksi.

Minä haluan tehdä kaiken hyväksi.

Minä tulen tekemään kaiken hyväksi. 

Tulet itse näkemään, että kaikki kääntyy hyväksi.

 

--

 

All shall be well

and all shall be well

and all manner of thing shall be well.

Jumala Juliana Norwichlaisen näyssä
(Revelations of divine love / Jumalan rakkauden ilmestys)

tiistai 2. joulukuuta 2014

2.

 

 

But the best thing God has created is a new day.

(Sigur Rós: Vidrar vel til loftarasa)

 

 

maanantai 1. joulukuuta 2014

Joulukalenteri! - 1.

Kun muutkin, niin mäkin!

Ajattelin ensin että mä en kyllä ikinä keksisi mitään kalenteri-ideaa jota jaksaisin täytellä joka päivä, mutta heti tuon ajatuksen perään tuli se idea.

Tämä on sitaattikalenteri. Tarkempia rajoitteita ei ole. Laitan joka päivä jonkun minua koskettaneen lainauksen. Se saa olla ihan mitä vaan. Ihan. Mitä. Vaan. Biisin- tai tarinanpätkä, läppä, filosofinen ajatus, irrallinen lentävä lause. Mitä vaan, paitsi Elämä on kuin... -alkuinen lälly aforismi. Tai "tee näin, niin saavutat onnellisuuden" -ohje. Saan halutessani liittää siihen esim. kuvan tai musavideon, mutta minun ei tarvitse. Enkä todellakaan ole suunnitellut tätä koko juttua etukäteen ja ajastanut postauksia. Tää on live stream! Siis reaaliaikaista dokumentointia.


1. 



sunnuntai 12. lokakuuta 2014

Syksystä, matkasta, valosta ja haluamisesta

Aikoinaan pidin syksystä, rakastin sitä jopa. Viimeiset kolme vuotta syksyt ovat kuitenkin olleet jotenkin todella raskaita ja valon vähentyessä ulkopuolelta se on tuntunut hiipuvan myös sisäpuolella. Ja on tuntunut, ettei asialle voi mitään, että näin se nyt vain on.

Lähipäivinä olen huomannut nauttivani syksystä ensi kertaa vuosiin. Tarkemmin sanottuna edellinen kerta oli vuonna 2010. Sen jälkeen tapahtui jotain. Mitä?

Kuinka ollakaan, nyt tajuan, ettei syksyn (ja talven) kokeminen raskaana ole riippunut mitenkään syksystä itsestään, ei siitä ulkopuolisen valon vähenemisestä. Se on riippunut ihan muista asioista.


Olen tässä kulkenut sitä samaa matkaa, jonka aloitin meditoimalla kesäkuussa. On ollut yllättäviä käänteitä, kuoppia ja tosi raskaita mäkiä. Ja sitten on ollut niitä hetkiä, kun tajuaa yks kaks tulleensa sen kulloisenkin nyppylän päälle, ja ympärillä aukeaa yhtäkkiä valoa ja avaruutta. No, kukkuloilta on rymistelty alas milloin mihinkin tyyliin, mutta voitte uskoa, että ne hetket kun pitkästä aikaa näkee selkeästi eri suuntiin ja sen maiseman kauneus pysäyttää totaalisesti, saavat uskomaan, että kaikessa on paljon luultua enemmän järkeä.

Olen myös muistellut menneitä. "Luku"vuosi 2010-2011 (siis kesästä kesään) oli valoisa. Olin monessa merkityksessä auki kaikelle ja nautin asioista sellaisina kuin ne olivat. Pystyin hyväksymään asiat. Ei se mikään maailman helpoin vuosi ollut. Siihen kuului muun muassa kipeä ero pitkästä ihmissuhteesta, mutta silloinkin tiesin heti asian tapahtuessa, että sen täytyi tapahtua, se kuului suunnitelmaan (vaikkei ehkä minun suunnitelmaani).

Syksyllä 2011 kaikki oli kuitenkin taas toisin. Erinäisiä asioita oli tapahtunut, ja vasta nyt alan ymmärtää niiden vaikutukset elämässäni. Menin kiinni. Päähäni tuli lista asioista, joita halusin. Ja nyt väitän, että sen listan takia en pystynyt rakastamaan syksyä. Koska elämää ei voi rakastaa sellasena kuin se on niin kauan, kuin on kiinni siinä omassa listassaan siitä, millaista elämän "pitäisi" olla.


Älkää käsittäkö väärin. On hyvä, että haluamme: on hyvä että on unelmia, joita kohti haluamme kulkea, jotka pitävät meidät elossa, pistävät veren kiertämään. Mutta siinä vaiheessa, kun kiinnitymme siihen, Mitä Asioita Minä Haluan, kaikki menee pieleen. Koska elämä ei vain mene niin. Se antaa, ja jos ei ole valmis ottamaan vastaan, kaikesta tulee kurjempaa.

Esimerkki: kuvittele, että unelmoit tietynlaisesta työstä. Hyvä! Unelma pitää sinut liikkeellä. Mutta sitten, jos tietystä työstä tulee kuva johon takerrut, mikään muu ei enää kelpaa. Sinulle saattaa tulla monia mahdollisuuksia monenlaisiin töihin (tai muihin vaihtoehtoihin), joista jokin voisi olla se, mikä tekee sinut niin onnelliseksi kuin ikinä voit tulla. Et huomaa näitä mahdollisuuksia etkä tartu niihin, jos takerrut kuvaan siitä, mitä Sinä Haluat.

Minä siis väitän, että koska takerruin listaan haluamistani asioista, en nähnyt sitä, mitä minulle tarjottiin: syksyn kauneutta ympärilläni, esimerkiksi. Tuon seuraavan vuoden mittaan koin kyllä paljon hyvää, mutta myös kartutin listaa haluamistani asioista. Siitä seurasi paljon sellaista, jonka ilmiselvästi täytyi tapahtua, jotta tajuaisin muutamia tosiseikkoja elämästä. Mutta joka myös aiheutti itkua ja hampaidenkiristystä paitsi minulle, myös muille ihmisille ympärilläni.

Ja nyt syksy tuntuu taas hyvältä. Se ei määritä oloani, koska onnellisuuteni ei riipu siitä, mitä on ulkopuolella. Sen ei tarvitse riippua. En kuvittele, että nyt kun olen (taas) tajunnut tämän, kaikki olisi täydellisesti tästä ikuisuuteen, hallelujaa hallelujaa aamen aamen ainiaan. Kaikki on hyvin nyt. Se riittää.



A lesson is repeated until it is learned.



Kaikki tämä alkoi siitä, kun vuonna 2006 tajusin, että elämä ei jotenkin tunnu täydeltä; että koen olevani irrallani kaikesta, kuin minun ja maailman välissä olisi kelmu. Silloin päätin alkaa ottaa selvää siitä, mikä tekee elämästä todellista. Sitä seurasi kaikki. Ghana, Jumala, liikunta, jooga, meditointi, ortodoksinen kirkko. Ja kaikki muu. Mutta nyt takaisin tuohon syksyyn 2006: silloin yksi ensimmäisiä asioita, joka auttoi minua tuntemaan olevani aidosti elossa, oli luonnossa oleminen. Päästessäni ulkoilmaan ja pois kaupungin häkistä pystyin olemaan läsnä, tunsin että asiat olivat todellisia. Muistan, kuinka silloin haaveilin elämästä, jossa saisi joka päivä kokea luonnon kauneuden, olla sillä lailla osa maailmaa. Se tuntui utopistiselta, asuinhan Helsingin keskustassa. Nyt tajuan, että haave oli kuitenkin hyvin luonteva, olihan luonnossa oleminen se ensimmäinen ja silloin ainoa asia, jonka olin löytänyt vastaukseksi kysymykseeni, mikä tekee elämästä todellista.

Nyt käyn Watsonin kanssa ulkona joka päivä. En asu enää keskustassa, ja vaikken ole lähtenyt kauas, en mihinkään landelle maantien varteen, huomaan, että tämä riittää. Kuljen pudonneitten lehtien läpi, joita lapseni riemuissaan osoittelee, ja leikkipuiston laidalta tuijotan sumuiselle taivaalle, jossa linnut lentävät. Olen tässä, olen ilman kiirettä, ja kaikki on todellista.

Okei sori, meni vähän puutalobloggauksen puolelle, mutta you get the point.


Syksyä rakastin jo silloin alun perin, ennen kuin halujen lista sotki asiat. Talveen olen suhtautunut ristiriitaisesti, vaihdellen. Kevät on näistä pisimpään ollut minulle vaikea. Mutta nyt uskon, että kun sisäpuolella valo lisääntyy, sen väheneminen ulkopuoleltakaan ei välttämättä niin paljon haittaa.

Katsellaan.

sunnuntai 25. toukokuuta 2014

2004: Junalla Euroopassa

Siitä on nyt kymmenen vuotta. (Uskomatonta.) Kirjoitin ylioppilaaksi (neljän lukiovuoden jälkeen; se yksi kaivattu Älläkin toteutui). Juhliini tuli noin sata vierasta. Illalla minä ja kaverini emme lähteneetkään baariin vaan lojuimme huoneessani ja hypimme öisillä pikkuteillä. Se oli hyvä päivä.

Yo-lahjaksi olin toivonut vain rahoitusta suunnitteilla olevalle interrail-reissulle. Toive toteutui ja parin viikon päästä minä ja sattumalta seuraksi tarttunut lapsuuden kaveri (ei mikään läheinen ystävä) lähdimme laivalla Tukholmaan, josta junailu alkaisi.


Voidakseni kirjoittaa reissusta kaivoin esiin vihon, johon tein muistiinpanoja sen ajan. Löytö oli pettymys: vihosta löytyy lähinnä budjettilaskelmia ja junissa pelattuja sanapelejä. Kuitenkin muistan, että esimerkiksi kirjoitimme paluumatkalla oman biisin matkastamme. En tiedä missä se on, kai se sitten tehtiin jollekin erilliselle paperille, joka on joutunut hukkaan. Interrail-lippuakaan ei enää löytynyt, vaikka se pitkään oli tallessa vihon välissä.

Sen verran tietoa muistiinpanoista kuitenkin herui, että matkustimme 16.6.-5.7. Reitti oli seuraava:

Helsinki - Tukholma - Kööpenhamina - Berliini - Praha - Wien - Salzburg - (Innsbruck - ) Wien - Venetsia - Verona - Rooma - Firenze - München - Hagen - Kööpenhamina - Malmö - Tukholma - Helsinki.

Tukholmaan siis menimme ja sieltä tulimme laivalla. Paksulla kirjoitetuissa paikoissa olimme yötä, lisäksi nukuimme yöjunissa Prahasta Wieniin, Wienistä Venetsiaan, Veronasta Roomaan ja Firenzestä Müncheniin. Innsbruckiin teimme päiväreissun Salzburgista käsin, Münchenissä emme tehneet mitään muuta kuin vaihdoimme junaa.


Olin tuota ennen matkustanut sukulais- ja kuoromatkojen lisäksi vain kerran omin päin, kun kävin kaverin kanssa Roomassa. Silloin meillä oli ollut valmis lento- ja hotellipaketti, joten reilaus oli jotain todella uutta. Samalla se oli vähän sellainen oman elämän haltuunotto; lukio oli juuri loppunut ja oma elämä alkamassa. Se, että opetteli liikkumaan yksin (tai kaksin) tuntemattomissa paikoissa, oli hyvä alku.

Olimme hankkineet Retkeilymajajärjestön kortit, joilla sai majoittua järjestön hostelleissa, jotka olivat edullisia. Pidemmän päälle tulimme siihen tulokseen, että olisi ehkä ollut kätevämpi vain majoittua missä milloinkin: hostellit olivat yleensä melko hankalilla paikoilla ja toisinaan täynnä, joten jouduimme soittelemaan niihin etukäteen aina edellisestä kaupungista tai jopa maasta. Wienissä emme mahtuneet hostelliin lainkaan, joten lähdimme yks kaks yllättäen junalla eteenpäin Salzburgiin, jossa oli tilaa. Prahassa emme menneet järjestön hostelliin (en muista oliko siellä sellaista), vaan johonkin ihan muuhun, jossa saimme samalla hinnalla mielettömän sviitin omalla kylppärillä (vain koska yksinkertaisemmat huoneet olivat täynnä; ne olisivat ilmeisesti olleet puoli-ilmaisia).

Toisaalta hostellien perässä ravaaminen oli mainio tapa nähdä kaupungeissa muutakin kuin turistikohteita. Tuli otettua bussia, metroa ja apostolinkyytiä milloin mihinkin kaupungin kolkkaan. Erityisesti mieleen on jäänyt Firenzen hostelli, joka oli upealla paikalla.



Kokemattomiahan me olimme: me esimerkiksi olimme pakanneet aivan liikaa, mutta "käteviä reissuvaatteita", joissa emme oikeasti viihtyneet, koska olimme jättäneet ykkösvetimet kotiin. Tämä johti siihen, että ostelimme aika paljon uusia vaatteita matkan varrelta, jolloin rinkat painoivat entistäkin enemmän. Myös ruoan metsästys oli välillä hankalaa, kun emme olleet tottuneet reissun päällä olemiseen: söimme ulkona, mutta yritimme etsiä edullisia paikkoja, mikä johti välillä nälässä vaeltamiseen, välillä melko epäterveellisiin ratkaisuihin. Ylioppilaslahjaksi saadussa budjetissa oli onneksi myös joustovaraa, joten loppujen lopuksi päädyimme herkuttelemaan paljon suunniteltua enemmän. Ja sehän taas oli pelkästään kivaa.

Muistan reissussa ajatelleeni, että olin kuvitellut meidän tapaavan paljon enemmän uusia ihmisiä. Nyt en ymmärrä, mistä tämä ajatus tuli. Jo menomatkalla laivassa päädyimme jotenkin tutustumaan laivan baarissa soittaneen bändin poikiin. Berliinissä yövyimme ystävän luona, joka vei meidät muusikkokaveriensa bileisiin. Italiassa vietimme aikaa muiden reissaajien kanssa, jotain eri maista olevia tyttöjä siinä oli, ja lisäksi sattuman kautta kaksi suomalaista poikaa: veljekset, jotka olivat myös reilaamassa ja joiden kanssa teimme diilin mennä syömään heidän vanhempiensa pihapuusta omenia (emme koskaan menneet). Lisäksi olemme vihkoon kerättyjen sähköpostiosoitteiden perusteella (silloin ei vielä ollut Facebookia...!) tavanneet useita ihmisiä junissa.

Emme noudattaneet tarkasti alkuperäisiä matkasuunnitelmia. Rooma ei alunperin ollut matkakartalla ollenkaan; päätimme mennä sinne vasta ollessamme suuntaamassa Itävallasta kohti Italiaa. Ilmeisesti olimme hostellisäätöjen takia viettäneet hieman vähemmän aikaa juuri esim. Itävallassa ja huomasimme ehtivämme vielä mainiosti Roomaan. Se oli silloin lempipaikkani koko maailmassa (enhän ollut vielä käynyt Ghanassa). Siellä ollessa olen raapustanut vihkoon mielenkiintoisen merkinnän: "Via Nazionale 85 - alushousut?". Olimme tuossa vaiheessa kyllästyneet pesemään alkkareita nyrkkipyykillä ja päätimme ostaa uusia. Juuri, kun olimme miettineet mistä niitä löytyisi, näimme kadulla alusvaateliikkeen mainoksen, jossa oli tuo osoite. Ihme kyllä jopa löysimme perille ja saimme alkkareita.



Aika kiirettähän me pidimme - enää en kiertäisi tuollaista reittiä kolmessa viikossa, vaan jäisin mieluummin muutamaan paikkaan fiilistelemään enemmän. Mutta silloin se oli hyvä. Oli tarve olla liikkeellä.

Tuo tarve johtui osittain siitä, että olin hirvittävän ihastunut (oikeastaan ensi kertaa todella rakastunut, mutten tajunnut sitä vielä) ystävääni, ja tilanne oli melko sekava. Tuo ihastus, ystävä ja sielunkumppani, oli suositellut minulle Oscar Wilden Dorian Grayn muotokuvaa, joka olikin mukana matkalukemisena. Luin sitä maailman kauneimmissa kaupungeissa keskellä ihanaa kesäkuuta ja imin itseeni joka sanan Wilden tekstistä, joka on upeudessaan kuin kauneimmat näkemäni maalaukset. Lähetin ensirakkaudelle matkalta viestin, joka koostui kahdesta lainauksesta kyseisestä kirjasta: "You poisoned me with a book once... As beautiful as a persian carpet, and as unreal." Oikeasti olisin halunnut kirjoittaa ihan toisen lainauksen: "The world is changed because you are made of ivory and gold. The curves of your lips rewrite history."

Paluumatkalla Hagenissa (tai itseasiassa me taisimme kyllä olla jossain pikkukaupungissa Hagenin lähellä, mutten muista missä!) saimme majapaikan reissukaverini perhetutuilta. Muistan, kuinka ihanaa lepoa se oli kuluneiden viikkojen jäljiltä: kestitys ja huone, josta ei tarvinnut jakaa kenenkään kanssa eikä lähteä klo 12 mennessä. Sitten tulimmekin mahdollisimman suoraan takaisin pohjoiseen, emme jaksaneet enää kierrellä missään.

Viimeisen yön vietimme Malmön asemalla; juna Tukholmaan lähtisi aamulla. Olimme järkyttävän väsyneitä ja itse asemarakennus meni kiinni yön tunneiksi tyyliin 24-05, joten emme voineet nukkua jossain nurkassa, kuten olisimme halunneet. Nuokuimme laiturilla penkeillä ja olimme melko hysteerisiä. Muistan, kuinka joku hieman humalainen mies tuli selittämään meille, että Britit eivät ole osa EU:ta (ilmeisesti hän päätteli tämän siitä, ettei heillä ole euroa) ja melkein suuttui minulle, kun en ollut samaa mieltä. Se äijä olikin ainoa ihminen jonka sinä yönä näimme. Seuraava päivä Tukholmassa oli "hieman" väsynyt, emmekä jaksaneet enää pahemmin katsella ympärillemme. Paluumatkalla laivassa olisimme antaneet mitä vain hytistä, mutta eihän meillä sellaista ollut.


En muista varmasti, kumman äiti meidät haki asemalta (luulen, että minun), mutta sen muistan, miten kummalliselta tuntui istua autossa matkalla kotiin. Kuuntelimme auton cd-soittimella biisiä, joka minulla oli soinut päässä koko matkan. En tainnut osata kertoa äidilleni reissusta mitään. Kai minä sitten myöhemmin kerroin, en ole ihan varma.

Jos reilivihosta ei löydykään sen oman biisimme sanoja tähän laitettavaksi, niin sen sijaan siellä on runsaasti vinkkejä "seuraavaa kertaa" varten. Selvästi olen suunnitellut jatkoa reilaukselle mahdollisimman pian, kun olen kirjoittanut ohjeita paikkoihin, joihin haluan palata, ja ne on selvästi suunnattu jollekulle joka muistaa paikat: "ison kadun poikkikatu oikealle pian Mäkkärin jälkeen" tms. Tuo suunnitelma taisi kuitenkin kaatua aika pian, koska kun muistelen seuraavaa kevättä, olin silloin hakemassa au pair -paikkaa Italiasta. Sekään ei sitten kyllä toteutunut, kun minua pyydettiin jatkamaan töissä (ja oli siinä vähän muutakin), mutta se taas ei liity mitenkään tähän tarinaan. 


Ensi lauantaina tosiaan minua 11 vuotta nuorempi serkkuni kirjoittaa ylioppilaaksi. Lahjaa miettiessäni muistin oman lahjatoiveeni - rahat matkaan - ja mietin, onko kukaan sukulainen minun jälkeeni toivonut vastaavaa ja käynyt tekemässä omaa reissuaan. Sitten muistin, että totta tosiaan - vuonna 2012 kirjoittanut serkku toivoi matkarahoja Ghanaan ja tuli sinne katsomaan minua. On se hyvä, että suvussa on edes yksi hengenheimolainen.

Niin, ja se ensirakkaus: meni vielä puoli vuotta, että tajusimme mistään mitään, mutta kyllä me sitten saimme toisemme. Se olikin se toinen syy jättää lähtemättä au pairiksi - ja varmaan parempi niin. Vaikka ensirakkaus ei kestänyt, niin Suomeen jääminen sai minut lopulta tajuamaan, että lähtisin vuodeksi jonnekin vähän kauemmas kuin Italiaan.


Euroopasta puheenollen: äänestithän tänään EU-vaaleissa? Vielä ehtii!

sunnuntai 6. lokakuuta 2013

Uskon mukaista elämää?

Luen parhaillaan lahjaksi saamaani kirjaa Valamon vanhuksen kirjeitä, jossa on nimensä mukaisesti Valamossa eläneen munkin, isä Johanneksen kirjeitä rippilapsilleen 30-50 -luvuilta. Kyseessä ovat siis hartaan hengellisen miehen ohjeet hänelle kirjoittaneille ihmisille. Isä Johanneksen lyhyet kirjeet ovat täynnä ajattelemisen arvoisia kohtia, joiden nostattamiin ajatuksiin varmaan tartun täällä useamminkin.

Jo kirjan alussa olevasta esittelystä kuitenkin löytyi pysäyttävä kohta. Siinä yksi Isä Johanneksen rippilapsista toteaa, että "hänen silmissään usko ilman sen mukaista elämää ei ollut minkään arvoista."

En nyt lähde spekuloimaan, mitä munkkivanhukselle tarkoitti uskon mukainen elämä. Sen sijaan selitän, miten itse sen ymmärrän. Minä nimittäin olen tästä lauseesta aivan samaa mieltä.

En todellakaan näe asiaa niin kuin ehkä jotkut päiviräsäset: että jos uskoo Jumalaan, täytyy yrittää noudattaa sanasta sanaan Raamatun ohjeita, tai on luuseri. Eihän siinä edes olisi mitään mieltä, sillä Raamattuhan on monessa kohtaa ristiriidassa itsensä kanssa ja kaikkihan me tiedämme nämä kivitysneuvot summuut. En myöskään ajattele niin, että jokaisen täytyisi rukoilla päivittäin, lukea Raamattua tai mitään sellaista.

Jos ajatus otetaan käsittelyyn sellaisenaan, sehän on oikeastaan varsin yksinkertainen: jos uskot johonkin tosissasi, ei elämäsi ole minkään arvoista, ellet toimi uskosi mukaan. Oli se sitten uskoa Jumalan johdatukseen, lähimmäisenrakkauteen tai siihen, että vaikkapa lihansyönti on epäeettistä.

Minulle Jumala on - rajusti yksinkertaistettuna - se rakkauden voima, joka on kaikessa elävässä ja johdattaa meitä oikeaan suuntaan, jos vain avaamme sille silmämme. Koen, että Jumala löytyy läsnäolossa, siinä, kun on täysin tässä hetkessä. Kun löytää yhteyden Jumalaan, ymmärtää myös, mikä itselle on hyväksi. Se on sitä johdatusta. (Toki johdatusta on myös sellaista, joka tuupataan silmille silloin, kun läsnäolo ei onnistu. Se juuri on minulle merkki ylitsevuotavasta universaalista rakkaudesta: että meitä johdatetaan silloinkin, kun emme osaa hakeutua läsnäoloon. Mutta siitä lisää toiste.)

Minä siis koen, että tavoittelemalla läsnäoloa löydän yhteyden Jumalaan ja jumalalliseen johdatukseen. Koen, että kääntymällä kohti rakkautta sen sijaan, että valitsisin negatiivisen lähestymistavan, toimin Jumalan hengessä ja kuljen kohti Jumalaa. Koen, että kun lähestyn Jumalaa, oivallan myös paremmin mikä on hyvää ja oikein, sekä löydän oikean suunnan jota kohti kulkea.

Sitten on asioita, jotka tulevan minun ja Jumalan väliin. Kansankielellä: minun ja läsnäolon väliin; minun ja oman sisäisen, todellisen itseni väliin; minun ja rakkauden väliin; minun ja onnellisuuden väliin. Sellaisia asioita ovat ne, jotka tempaavat minut tästä hetkestä tai saavat toimimaan omia eettisiä periaatteitani vastaan. Jos siis annan näille asioille valtaa elämässäni, en elä uskoni mukaisesti. Tai jos olen oivaltanut, mikä on hyvä, enkä silti tee niin, toimin uskoani vastaan.

Tätä seuraakin paketin ehkä vaikein kohta: oman epätäydellisyyden hyväksyminen. Ihminen on taipuvainen erehtymään. Ja silti universaali rakkaus ei koskaan jätä meitä, ei vähene, ei soimaa. Tiedän jo paljon siitä, miten tulisi elää, jotta toimisin uskoni mukaan - enkä kuitenkaan osaa ylläpitää tällaista elämää. Välillä lipsun enemmän, välillä vähemmän, mutta aina takuuvarmasti mokaan jotakin. Mutta ikinä ei kuitenkaan pitäisi alkaa perfektionistisesti rangaista itseään epäonnistumisesta. Päin vastoin: täytyy vain aina uudestaan antaa itselleen anteeksi ja aloittaa uudestaan. Sekin on osa uskon mukaista elämää. Tiedostaa oma epätäydellisyytensä; pyrkiä silti hyvään ja hyväksyä jumalallinen rakkaus, sellaisena kuin olen.

Isä Johanneksen kirjeissä toistuu yksi ohje, joka kristinuskon keskeisimpiä kantavia ajatuksia. Pelkästään sen noudattaminen on uskon mukaista elämää tärkeimmillään - ja niin vaikeaa, että joka ikinen ihminen takuuvarmasti epäonnistuu siinä jatkuvasti. Tämä onkin mielestäni se kaikkein tärkein asia, joka ihan kaikkien, uskontokunnasta riippumatta, kannattaisi ottaa osaksi jokapäiväistä "kilvoittelua" (jos ortodoksitermi sallitaan ;).

Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi. (Matt.7:1) - Ettei ajattelisi ja sanoisi kenestäkään pahaa; ei olisi koskaan tietävinään paremmin; ei asettuisi kenenkään yläpuolelle. Ei niidenkään, jotka eivät näytä elävän oman uskonsa mukaan. Siinä kylliksi haastetta yhdelle elämälle.

perjantai 16. elokuuta 2013

Totuus on tarua ihmeellisempää

Suunnittelin Helsingin reissua monta viikkoa. Kuvitelmissani olisin pirteä, laittaisin kivat vaatteet ja hieman meikkiä, ja sitten tepsuttelisin vaunujen kanssa aurinkoisessa kaupungissa hymy huulillani. Todellisuudessa Watson nukkui vähemmän ja huonommin kuin olin toivonut - se pirteydestä - ja sai itkupotkuraivarit hetkeä ennen lähtöä - se meikistä. Päälle nappasin kuivumassa olleen, vasta pyykistä tulleen hupparin. Pysäkillä huomasin siinä outoa nukkaa ja tajusin, että sen taskuun oli jäänyt nenäliina, joka oli antanut hupparille (tai osalle siitä) kivan uuden kuorrutteen. Huppari oli myös täysin riittämätön vaate; olisin tarvinnut takin - kaupungissa kun oli kylmä ja satoi vettä. Vaan eipä tuo mittään! Watson nukkui väsymystään pois koko reissun ajan, minä sain asiani hoidettua ja pääkaupunki tuli valloitettua kunnialla - viis ulkonäöstä!

Kävimme myös neuvolan perhevalmennuksen vauva-osiossa. Taas kerran näyttää käyvän toteen vanha kansanviisaus never say never. Aina, kun vannon että tuohon en sitten ainakaan ikinä rupea, päädyn ennen pitkää tekemään juuri niin. Tietysti olen joskus lausunut, että minusta ei kyllä ikinä tule sellaista äitiä, joka ravaa kaiken maailman perhekerhoissa... ...koska kuvittelin, että minua ei kiinnosta hengata joidenkin kanssa, joilla ei ole muuta yhteistä kanssani kuin, että ovat äitejä.

No niin, sehän itse asiassa on koko jutun pointti: samanlainen elämäntilanne; samanlainen meneillään oleva elämänmuutos. Ja mielenkiintoistahan koko hommasta tekee juuri se, ettei muuta yhteistä ennalta määrättyä tekijää ole: vastaan voi tulla millaisia tyyppejä vain. Miksi kuvittelin aina, että kaikki ne muut äidit ovat niitä outoja elämäntapaäitejä, joiden koko identiteetti on yhtä äitiyttä? Jo perhevalmennuksessa tajusin, että näin ei suinkaan ole, vaan vastaan tulee kaikenlaista populaa: niitä, joiden kanssa ei juttu luista, ja sitten myös niitä, joiden kanssa se voisi vaikka luistaakin. Niin että nyt olen aivan innoissani menossa testaamaan kaikkea mahdollista: neuvolan vauvaryhmää ja avointa päiväkotia, lisäksi tietysti muskariin, ehkä vauvajoogaan, ja pitääpä ottaakin selvää, onko ortodoksikirkolla perhekerhoa täälläpäin...!

Innostus kaikesta mahdollisesta uudesta liittyy myös siihen, että on tulossa syksy. Syksyllä nyt vain kuuluu aloittaa jotain uutta, oli se sitten uusi opiskeluvuosi uusilla kursseilla tai alkava uusi työrupeama. Syksyssä ei itse asiassa ole mitään pahaa, se on ihan tervetullutkin vaihe - ongelma on sen jälkeen pimeänä edessä häämöttävä loputon talvi. No, murehditaan sitä kun sinne asti päästään (tai jos vaikka onnistuttaisiin olemaan murehtimatta ja otettaisiin päivä kerrallaan sellaisina kuin ne ovat). Nyt vielä viimeisiä henkosia kesää keuhkohin Aaro Hellaakosken sanoin:
 


Keltaisen kipeät ulpukat veen
Helinä kaislojen kanteleen

Korennon leikki ja surviaisen

keinuvaisen

Suvi oli hienotunteinen
hyvästeittä se lähti
Heti kun syttyi kuumeinen
ensimmäinen tähti



Paitsi, että tänä vuonna kesä ei tunnu karkaavan hyvästeittä. Ehkä siksi olo on niin hyvä. Jätämme pitkiä, helliä jäähyväisiä, irrotamme hiljalleen otteemme ja sanomme: näkemiin ensi vuonna!

tiistai 16. heinäkuuta 2013

Life is what happens...

Ei tämä muutu vauvablogiksi, vannon sen! ...ellei kolmea vauvakirjoitusta putkeen jo lasketa sellaiseksi muutokseksi... No, sen saa kukin itse päättää. Minä kirjoitan nyt taas Watsonista, koska elämääni ei juuri nyt mahdu kovin paljoa muuta.

Eikä tarvitse mahtuakaan. Kuvittelin, että olisi ahdistavaa vain olla kotona ja vaihdella vaippoja, ja ihmettelin, miten sitä oikein jaksaa odotella, että vauva kasvaa vähän isommaksi. Osasin kuvitella taaperon, en pikkuvauvaa. Heti siitä saakka kun hän saapui, oli kuitenkin ilmiselvää, että nimenomaan tämä vauvavaihe on jotain todella ainutlaatuista, joka tulee todennäköisesti hurahtamaan hyvin nopeasti (nyt jo yli kolme viikkoa kulunut, mitäh!) - ja jotain aivan ihanaa. Ei tällaista symbioosia pääse kokemaan missä muussa elämäntilanteessa.

Nyt ihmettelenkin niitä, jotka ryntäävät viikon vanhan kanssa kaupungille. Minun ei pariin viikkoon tehnyt mieli lähimetsän kärrykävelyä pidemmälle. Nyt nautin jo kauppaan rullailusta ja mummolavierailuista sekä suunnittelen laajentavani toimintasädettä läheisen taajaman kahvilaan. Kotona oloa piristävät tällä hetkellä lukuisat vierailijat (a.k.a. Watsonin ihailijakerholaiset). Myös Helsingin reissua on mukava suunnitella, kun tietää, että sinne voi suunnata omassa tahdissa sitten, kun hyvältä tuntuu.

Toisaalta pian ehkä ihmettelen niitä, jotka linnoittautuvat kotiin yli kuukauden ikäisen kanssa.  Kaikilla on omat tapansa, omat fiiliksensä kuhunkin vaiheeseen, ja kaikki yhtä hyviä ja oikeita.

Pian ihan tosi kirjoitan jo muustakin kuin Watsonista. Tänään pääaiheena on kuitenkin hän, joten sen kunniaksi päivän Kuumat Listat:

Asioita, joista Watson pitää: syöminen (tai kuten Mummi sanoisi: "juopottelu") - sekä muuten vain rinnalla olo, hoitopöydän oikealla laidalla oleva Tiikeri, hoitopöydän vasemmalla laidalla olevat Purkit, Daddy, Mummi ja Ukki ja Tädit, ihailijakerholaisten sylissä olo, valoisat ikkunat, laulut ja musiikki sekä niiden tahtiin hytkyttäminen
 - sekä aina pienen harkinnan jälkeen: kärryissä olo, autolla ajo.

Asioita, joita minä järjenvastaisesti pelkään:  Onko sillä sammasta suussa?! Nukkuuko se nyt kunnolla selällään vai pitäisikö noita jalkoja vielä jotenkin kääntää?! Mikä tuo näppylä on?! Huutaako se joinain päivinä herkemmin sen takia, että en ole reagoinut tarpeeksi nopeasti ja siitä on tullut "epäluuloinen"?! Onko sillä kuuma? Onko sillä kylmä?
...ja niin edelleen... Ah, äitiyden onnea!


 Otsikon lainaus muuten päättyy näin (eikä noin kokonaisena tällä hetkellä päde meihin, sillä emme uuvuta itseämme turhalla suunnittelulla, mutta hyvin sanottu joka tapauksessa):

 ...while you're busy making other plans . ( - John Lennon)

keskiviikko 12. kesäkuuta 2013

Kootut

Viime päivinä olen miettinyt läsnäoloa. Pelkkä rauhallinen elämänrytmi ei takaa sitä. Kotona voi lagata tekemättä mitään ilman puhettakaan todellisesta tässä hetkessä olemisesta. Läsnäolo on valinta: avaanko silmäni tälle hetkelle vai en.  Se edellyttää kyllä pysähtymistä ja omaan itseen tulemista, ja joskus se on vaikeaa. Silloin on tietyt asiat, jotka voi tehdä auttaakseen itseään. Ne varmaan ovat jokaiselle vähän eri; jooga ja meditointi eivät ole kaikkien avain onneen.

Minä olen nyt lukenut hyvää kirjaa aiheesta (siitä ehkä lisää myöhemmin tai sitten ei), facebookittomuus on auttanut, ulkona käveleskeleminen/istuksiminen tekee hyvää jne. Nyt myös päädyin selaamaan vanhaa, nykyisin suljettua blogiani ja päätin kerätä yhteen paikkaan - siis tähän - sellaiset oivallukset, jotka olen vuosien aikana (ihan ite!) ymmärtänyt ja jotka ovat osoittautuneet niin tosiksi ja toimiviksi, että ne kulkevat mukanani edelleen.

Tässä siis minun ohjeeni, joiden sanominen itselleen aina auttaa. Olisi kiva kuulla, ovatko ne ulkopuolisille - siis juuri Sinulle - ihan yhtä tyhjän kanssa, vai tavoittavatko minun sanamuotoni jotain? Entä millaisia kiteytettyjä totuuksia te muut olette löytäneet?


*

Levottomaan/huonoon fiilikseen, käytännössä mihin vain hankaluuteen:

1. Pysähdy
2. Kuuntele itseäsi

tai toisin sanoen...

1. Pidä huolta itsestäsi...
2. ...niin kaikki muu järjestyy kyllä.

*

Sairasteluun:

We don't need to rest because we get sick;
we get sick because we need to rest.

*

Stressiin ym:

Elämässä ei tarvitse muuta kuin hengittää.

*

Löytyi vanhasta päiväkirjasta, en ole hokenut itselleni mutta tuntuu miettimisen arvoiselta:

When you catch something, you're always also caught yourself.
And the same goes for releasing something.

*

Loppukevennykseksi telkkarilainaus - joskus suurimmat viisaudet tulevat yllättäviltä tahoilta...!


What's the point in being afraid?

 (-Desmond / LOST) 

*

Vaikka tarkoitus oli listata omia ymmärryksiäni, Desmond saa seurakseen myös toisen, varmasti vertaisensa ajattelijan lauseen. Ihan vain, koska se sopii tämän merkinnän henkeen. Luin juuri Liz Gilbertin kirjan Tahdonko? (joka ei ole se hyvä kirja josta alussa puhuin, vaan minun "kevyttä lomalukemistani": jatko-osa Eat Pray Love -kirjalle), ja vaikkei kirjan tematiikka ole samalla lailla hengellissävytteinen kuin edeltäjässään, siitä nousi esiin yksi aivan ihana sitaatti, jonka haluan tässä yhteydessä jakaa. Sen lohtu ja teho voi olla hieman universaalimmin kolahtava kuin minun vaatimattomien elämänohjeideni.

Kaikki on kääntyvä hyväksi, kaikki on kääntyvä hyväksi, aivan kaikki on kääntyvä hyväksi. 

(-Mystikko Juliana Norwichilaisen rukous)


maanantai 10. kesäkuuta 2013

Kauneudesta

Kävelin joen rantaan. Katselin harmaahiuksista miestä, joka seisoi parvekkeellaan kahden suuren, katosta roikkuvan ruukkukasvin välissä, joissa oli valtavasti vaaleanpunaisia kukkia, ja nyppi niistä kuivuneita pois. Kuljin syreenipensaan ohi ja haistelin kukkia, lempituoksuani. Tämä on kaikkein paras aika Suomen vuodesta: se aika, jonka syreenit kukkivat. Laajennettuna tietysti se aika, jolloin kaikki on valoisaa ja vihreää.

Tänään muistutan itseäni näistä asioista:

  


Jo vuosia olen tiennyt, että onnellisuus tulee läsnäolosta. Olen oppinut läsnäolemista paljon, ja kuitenkin se on yhä välillä niin vaikeaa, ihan yllättävissäkin hetkissä. Meissä on jokin osa, joka haraa sitä vastaan, jokin, joka saa sen tuntumaan vähän pelottavaltakin. Se tuntuu oudolta. Mutta on hyvä tiedostaa, että on helpompaa kuvitella jotakin "there", kuin todella olla "here" - ja että on aina parempi, aina oikea ratkaisu päästää irti tästä kuvitelmasta.


"You don't have a soul. 
You are a soul. 
You have a body." 

- C. S. Lewis