Huom: uskisvaroitus! Mutta ei kuitenkaan varsinaista Jeesus-settiä;)
C.S. Lewisin voimakasta, mutta mielestäni tyylikästä ja kaunista kristillistä metaforiikkaa pursuilevan Narnia-sarjan viimeinen kirja sisältää luvun "Kuinka kääpiöt eivät antaneet narrata itseään." Kyseisessä luvussa Lewis maalaa kuvan ihmistyypistä, joka pelkää niin hirvittävästi rationaalisesta ajattelutavasta irti päästämistä, ettei pysty nauttimaan ihmeistä ympärillään, ei edes huomaamaan niitä; he turvautuvat usein sarkasmiin ja ironiaan puolustaakseen itseään ja käsitystään.
Tirian oli ajatellut - tai hän olisi ajatellut, jos hänellä ylimalkaan olisi ollut aikaa ajatella - että he olivat sen pienen olkikattoisen tallin seinien sisällä, sen jonka pituus oli osapuilleen kolme ja puoli metriä ja leveys vajaat kaksi metriä. Itse asiassa he seisoivat ruohikolla, syvänsininen taivas päilyi yläpuolella ja heidän kasvojaan lempeästi hyväilevä ilma oli varhaiskesän päivän ilmaa. --
-- pian he kaikki saattoivat nähdä kääpiöt. Ne näyttivät aivan toimettomilta. Eivät ne jaloitelleet eivätkä pitäneet hauskaa (vaikka niiden kahleköydet näyttivätkin kadonneen) eivätkä liioin loikoilleet lepäämässä. Ne istuivat kasvotuksin hyvin tiiviissä pikku piirissä. --
"Katsokaa eteenne!" yksi kääpiö sanoi happamalla äänellä. "Muistakaa mihin olette menossa. Älkää kävelkö meitä päin naamaa."
"Ei kävellä", Eustace sanoi kärsimättömänä. "Emme me sokeita ole. Meillä on silmät päässä."
"Niiden täytyy olla pahuksen hyvät silmät, jos sinä täällä näet eteesi", sanoi äskeinen kääpiö, Möyry nimeltään.
"Missä?" Edmund kysyi.
"Mitä missä, senkin pahkapää, täällä tietenkin", Möyry sanoi. "Tässä pilkkopimeässä, löyhkäävässä, tunkkaisessa tallinnurkassa."
"Oletko sinä sokea?" Tirian kysyi.
"Kai me kaikki olemme pimeässä sokkoja", Möyry sanoi.
"Mutta eihän täällä ole pimeää, senkin tyhmät kääpiöparat", Lucy sanoi. "Ettekö te näe? Katsokaa ylöspäin! Katsokaa ympärillenne! Ettekö näe taivasta ja puita ja kukkia? Ettekö näe minua?"
"Miten minä voisin nähdä semmoista mitä ei ole, kautta kaiken löpinän?" -- "Punot taas uusia valheita! Yrität uskotella meille, ettei ainuttakaan meistä ole suljettu tyrmään ja ettei täällä ole pimeää, ja taivas tietää mitä vielä."
"Ei ole mitään mustaa murjua, ei muualla kuin sinun mielikuvituksessasi. -- Tule ulos sieltä pimeästäsi." --
"Lucy rakas", Aslan sanoi. "Minä näytän sinulle sekä sen mitä minä voin että en mitä minä en voi tehdä." Hän astui kääpiöiden viereen ja murisi hiljaa - hiljaa, ja silti ääni sai ilman väreilemään. Mutta kääpiöt sanoivat toisilleen: "Kuulettekos tuota? Se on se porukka joka on tallin toisessa päässä, yrittävät pelotella meitä. Niillä on varmaan jonkinlainen laite. Älkää olko kuulevinannekaan. Meitä ne eivät tällä kertaa huiputa!"
Aslan kohotti päätään ja ravisti harjaansa. Siinä samassa kääpiöiden polville ilmestyi loistava ateria -- . Mutta kaikesta tästä oli tuskin mitään hyötyä. Kääpiöt kylläkin ryhtyivät ahmimaan herkkuja, mutta selvää oli, etteivät he kyenneet niitä kunnolla maistamaan. He luulivat syövänsä vain semmoista ruokaa, mitä tallista saattoi löytää. Yksi sanoi yrittävänsä syödä heinää ja toinn väitti saaneensa palasen vanhaa turnipsia ja kolmas kertoi, että oli löytänyt raa'an kaalinlehden. Ja ne kohottivat huulilleen kultaiset maljat täynnä hienoa punaista viiniä ja sanoivat: "Uh! Ajatella että on juotava likavettä kaukalosta, josta aasi on latkinut!"
--
"No ainakaan meitä nyt ei ole petkutettu. Ketään emme ole päästäneet syöttämään hölynpölyä itsellemme. Kääpiöissä on kääpiöille kyllin."
Minä olin kääpiö, joka ei antanut huiputtaa itseään. Vieläpä luin ylläolevaa ateistipäivinäni ja tiedostin olevani sellainen - ja olin siitä surullinen, mutta ajattelin, että on parempi olla surullinen kuin antaa huijata itseäni.
Sitten tapahtui erinäisiä asioita ja muistan, kuinka sanoin Karhunkaatajalle: "Mulla on sellainen olo, että olis niin helppoa alkaa uskoa johonkin korkeampaan voimaan, että mä melkein pelkään että siellä Ghanassa mut huijataan uskomaan johonkin."
Ja juuri niinhän siinä sitten kävi. Paitsi ettei se enää tuntunut huijaukselta, vaan siltä, että viimein sai selville totuuden.
Nykyään minulla on läheisiäkin ystäviä, joissa tunnistan tarinan kääpiöt. "En voi ottaa lukuun uskomisen vaihtoehtoa, koska minua voitaisiin kusettaa... Voisin vahingossa uskoa johonkin, joka ei olekaan totta!" Vaikka olen kokenut saman, tuo näyttäytyy nyt minulle niin absurdina, etten oikeastaan edes tiedä, miten kommentoisin sitä.
Ja sitten. Mikä muu tilanne voisikaan olla sellainen, jossa pelkää ihan hirveästi tulevansa huijatuksi?
Niin, rakkaussuhteet.
Rakkauteen heittäytymisessä koemme helposti saman huolen, pelon siitä, että minä olen vilpitön, luotan ja uskon, annan sydämeni - ja toinen ei olekaan mukana samoista lähtökohdista. Silti suurin osa meistä jossain vaiheessa elämää tajuaa, että se riski on vain pakko ottaa, jos haluaa mahdollisuuden onneen. En henkilökohtaisesti tunne ketään, joka olisi päättänyt lopettaa kaiken romanttisen kanssakäymisen, koska se on liian pelottavaa, ja olisi iloinen, ylpeä ja onnellinen tämän päätöksen johdosta.
Juuri siitä uskossakin on loppujen lopuksi kyse. Rakkauteen heittäytymisestä. Totta kai se on helkkarin pelottavaa. Ja totta kai se riski on uskallettava ottaa, jos haluaa joskus kokea jotain todellista.
Kun puhun uskosta, en puhu pelkästään kristillisen kirkon oppien mukaisesta uskosta. Puhun yleisesti ottaen uskosta korkeampaan, rakastavaan voimaan - siihen, että maailmankaikkeun takana (tai sisällä?) on tietoisuus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti