Bloggaamisen sietämätön vaikeus

Hiljaista on. Ajatus blogimerkinnästä pyörii päässä lähes päivittäin, yhtä jo aloitinkin, turhan sekavaksi meni. Aiheet, joista meinaan alkaa kirjoittaa, jotenkin kaatuvat liikaan henkilökohtaisuuteen / epämääräisyyteen / sanojen puutteeseen / yksinkertaisesti tunteeseen, että en halua tästä tekstiä blogiini. Ja välillä teksti, jollaisen voisin haluta blogiini, ei vain innosta tarpeeksi. En tiedä onko minulla jokin uuden suunnan määrittely kohta käsillä tämän blogin kanssa, vai meneekö tämä writer's block ohi itsestään.

Ja arvatkaa miten nyt ärsyttää, että kirjoitan kirjoittamisesta, bloggaan bloggaamisen vaikeudesta? Siis niin turhaa. Mutta menköön. Tuleepahan ilmoitettua itsestäni taas täälläkin.


Hankalia aiheita blogin suhteen ovat esim seuraavat:

• Tunteet (kuinka paljon niitä haluan näpyttää kaikkien nähtäville?)
• Äitiys (olisi kiva dokumentoida kaikki Watsoniin liittyvä talteen muistoksi, mutta toisaalta en osaa määritellä, mitä haluan jakaa, ja mikä taas menee jo ärsyttävän äitiysbloggaamisen puolelle)
• Arki (sama ongelma - mitä jakaa, mitä ei - ja lisäksi: mikä on kiinnostavaa? En halua, että tästä blogista tulee pelkkä romulaatikko täynnä tyhjänpäiväistä jauhantaa. Blogit, joiden tarkoitus on dokumentoida (vaikka jonkun lapsiperheen) arkea, ovat asia erikseen. Minä haluaisin, että tämä olisi blogi, jossa jokaisella tekstillä on edes jonkinlainen aihe.)
• Jonkin mahtavan oivalluksen selittäminen täällä niin, että muutkin tajuaisivat sen "oikealla tavalla" (jos kirjoitan jostakin, minkä itse olen oivaltanut Suurena Totuutena, en halua vahingossa esim. loukata jotakuta esittämällä asian liian kärkkäästi)
• Yhtä lailla asiat, jotka ärsyttävät minua (samasta syystä)
• Hengellisyyttä käsittelevät/sivuavat jutut. Välillä tuntuu, että oli virhe perustaa niille oma paikkansa. Nyt jätän tekstejä kirjoittamatta ihan siksi, etten osaa päättää, kummalle puolelle ne kuuluisivat. On mulla kuulkaa ongelmat!!!

Loppukevennykseksi tarina Watsonista.

Olimme keskiviikkona tulossa kotiin kaupungista, jossa W. oli hengannut tätinsä kanssa ja minä iki-ihanassa graduryhmässä. W oli nukkunut päikkärit turhan aikaisin, joten hän alkoi olla väsynyt, ja oli hieman tyytymätön bussissa kököttäessään rattaissaan. Annoin matkan ratoksi käteen maissinaksun, ja hän järsikin sitä onnellisena. Kunnes silmät alkoivat painua kiinni. Kun hän jossain mutkassa vähän havahtui, naksusta haukattiin taas pala. Ja taas luomet lurpahtivat. Tämä toistui monta kertaa: Watson oli jo torkahtanut, mutta havahtui taas haukkaamaan naksuaan. No, lopulta hän toden teolla simahti, ja viimeiset kymmenen minuuttia tuhisi kärryissä pää olalla, naksu tiukasti käteen puristettuna. Hän ei herännyt, kun nostin hänet vaunuista pois - eikä irrottanut otetta naksustaan. Vasta eteisessä Watson havahtui hereille. Ensimmäinen asia, jonka hän teki: jatkoi naksun syömistä.

Tällaisia nämä mun aiheet on.
Sitten kohti pääsiäistä.

Musta hevonen

Minusta tuntuu, että useimmat bloggaajat harrastavat valokuvausta, käsitöitä, sisustamista tai vähintään kahta edellisistä, sekä mahdollisesti vielä puutarhanhoitoa, muotia (asukokonaisuuksien suunnitelua itselle/lapselle), omien reseptien tekoa ja jakoa, tai jonkinlaista nettimarkkinointia tai vähintään sellaisten kautta shoppailemista ja siitä raportointia. Näiden harrastusten hedelmät sitten tietysti taltioidaan blogiin valokuvin.

Minä en tee mitään edellämainituista. En osaa laittaa ompelukoneeseen lankaa, en erota eri virkkauslajeja, enkä tiedä miten pelastaa tilanne, kun silmukat karkaavat neuloessa (minulla on ollut yksi kaulaliina kesken nyt kai 15 vuotta). Minua ei kiinnosta sisustus eikä asustus, minulla ei ole pihaa eikä parveketta, huonekasvien hengissäpidossa on tarpeeksi haastetta. Nettishoppailuni rajoittuu huutonetin kestovaippoihin, joista en koe tarvetta raportoida, enkä niissäkään ole erottanut materiaaleja toisistaan kuin vasta nyt pakon (=vaippaihottuman) edessä. Ruokaa kyllä laitan hyvin soveltaen, ja aikoinaan laitoin jotain smoothiereseptejä blogiin, mutta en enää koe sitä kovin mielekkääksi.

Mikä raskauttavinta: en laita blogiini valokuvia. En ota juurikaan valokuvia. Minulla ei ole edes kameraa ja puhelimeni on alkeellinen (=kamera löytyy, muttei laadukas, eikä siinä ole edes muistikorttia. Plus suurin osa kuvista on Watsonista, jonka kuvia en nettiin laita).

Kun aloitin bloggauksen, tunsin itseni pitkään mustaksi hevoseksi (en halua olla lammas) tämän takia. Minusta myös tuntui, että tämän takia en löytänyt omaa blogiporukkaani vaan kirjoittelin lähinnä muutaman kaverin iloksi. mTuntui, ettei ihmisiä kiinnosta teksti ilman kuvia, ja mikä tärkeämpää, minua ei kiinnostanut lukea blogeja, joiden pääpaino oli kuvilla. Juuri siksi, että halusin lukea. Ja pitäessäni blogia haluan kirjoittaa. 

Koen edelleen, että blogini pysyy melko marginaalisena (=pienen joukon seuraamana) juuri siksi, etten laita tänne kuvia. Tämä ei kuitenkaan minua haittaa. Pidän edelleen blogia siksi, että haluan kirjoittaa. Ja vaikka seuraan blogeja, joissa on paljon (hienojakin!) kuvia, en seuraa niitä kuvien vuoksi vaan siksi, että pidän niiden lukemisesta, siitä miten niiden pitäjät kirjoittavat. Tunnustan, että monesti saatan selata kuvien ohi niitä edes katsomatta (poikkeuksena Ghana/Afrikka-kuvat, joita tuijotan mielelläni!).

Ja huomaatteko, koin taas tarpeelliseksi tehdä tällaisen selonteon nyt, kun blogilleni on viime aikoina siunaantunut muutamia uusia seuraajia. Haluan näemmä tehdä selväksi, mikä täällä on meininki! :D Nytpähän tiedätte. Täältä on turha odottaa kuvia käsitöistä, asunnostani, vaatteistani (tai Watsonin vaatteista), kasveista, gourmet-aterioista (tai oudonvärisistä smoothieista) tai shoppailun hedelmistä. Tai edes luonnosta, Ghanasta ja taiteellisia otoksia elon hetkistä. Vaikka on toki mahdollista, että tännekin joskus joku kuva eksyy, takeita ei siitäkään ole.

Jatkan asioiden sanoittamista. Kuvittakoon kukin tekstini päänsä sisällä!