Yksinkertaista, rakas W

"Miksi halusit lapsia?" kysyi ystäväni Kultu viikonloppuna. Vastaus oli ilmiselvä, mutta sen pukeminen sanoiksi vaikeaa. Koska olen aina tiennyt, että haluan elää sellaista elämää. Perhe-elämää. Minä vain... tiesin sen. Olen sellainen. Tai siis tällainen.

Koska elämä lapsen tai lasten kanssa on aivan erilaista kuin ilman. Kaikki tietävät käytännön jutut, mutta siis tunnelmaltaan myös. Yleiseltä olemukseltaan.

Koska sitä ei voi verrata elämään ilman lasta. Se on ihan eri asia.


Ja siis, minä ja "mä vaan tiedän" -mututuntumani olimme aivan oikeassa. Haluan elää juuri näin.


Tyyppi juoksee ympäri kämppää ja huutaa: "Baapma! Baapma! Baapma!"
(Älkää kysykö mitä se tarkoittaa.)

Tai selittää vaikka kuinka pitään: "Kapii, kapii, kapii... Piikkaa. Piakkaa." Ja selvästi tietää, mistä puhuu.

Tai levittää silmänsä lautasiksi ja sanoo suu pyöreänä: "O-o!"
Se tarkoittaa tilanteesta riippuen pimeää / märkää / rikki / puussa ei ole lehtiä.


Kuten tästä ehkä huomaa, Watson ei siis (vielä) osaa puhua. Sen sijaan hän osaa laulaa, tanssia ja toistaa rytmejä, ja ilmaiseekin itseään edellämainituin keinoin.

Esim. autolaulun tööttäystä matkiva ääni tarkoittaa: haluan laittaa tämän tavaran pois kädestäni. Rytmi "ti-ti ti-ti taa taa" tarkoittaa jalkoja/varpaita/saappaita. Pätkä Mozartin aariaa Voi Che Sapete tarkoittaa haluan nukkumaan/sänkyyn/tutin/tuttipullon/rätin.


Noin kuukausi sitten Mummi oli muutaman päivän lomalla hoitohommistaan, ja minä ja Watson vietimme oman pienen lomamme yhdessä. Loman viimeisenä iltana meillä oli ollut vieraita, ja W oli nukkumaan mennessä edelleen aivan täpinöissään. Yritin rauhoittaa häntä vieressäni, laulaa ja ties mitä, mutta hän kiipesi kertaalleen alas sängystä eikä toisellakaan yrittämällä näyttänyt yhtään sen yhteistyökykyisemmältä.

Sanoin sitten painokkaasti: "W, nyt olis jo aika rauhoittua."
W katsoi minua kulmiaan kurtistaen, otti tutin suustaan (?!), laittoi päänsä rinnalleni - ja nukahti siihen.

Pakomatkalla

Näin tänään pitkästä aikaa ystäväni Prinssin.

Minä: "Muistatko kun aikoinaan aina sanoit mulle, että mä juoksen pakoon?"
Prinssi: "Muistan."
Minä: "Mun on pitäny koko kesä kysyä sulta. Mitä mä sillon sun mielestä pakenin?"
Prinssi: "Itteäs."
Minä: "...sähän olit oikeessa!!!"

Tuli tänä kesänä tunne, että jotain olen paennut. Prinssin sanat muistuivat mieleen, ja toivoin, että hän vielä muistaisi mistä oli kyse, ja että hänellä olisi vastaus. Piti sitten tämäkin asia kuulla ystävältä, ennen kuin tajusin, että tuohan se vastaus aivan ilmiselvästi on.

Ehkä minun ei enää tarvitse paeta.

Juunsto, Syrinx ja palohälytys

Lueskelin naurusta itkien juttuja menneiden vuosien musiikkijuhlilta ja harmittelin uudestaan sitä, etteivät vanhat blogini ole enää auki. Kaikkein parhaita jaettavia ovat juuri nämä uskomattomat sattumukset ja tarinat, joita täällä pulpahtelee esiin tämän tästä. En kuitenkaan joutunut harmittelemaan asiaa pitkään, sillä nyt on jo mielessä vaikka kuinka monta juttua, osa uusia, osa aiempiin sattumuksiin liittyviä.


Maanantai-iltana olin kirkolla menossa kuuntelemaan osaa konsertista, kun vastaan käveli tuttu huilisti. Tervehdin häntä iloisesti:
"Juunsto!"

Aiemmin tapahtunutta: jonakin vuonna sain kuulla, että yhden mestarikurssin opettajaksi oli palkattu ranskalainen muusikko nimeltään Fromange. Riemastuin: sehän oli melkein kuin ainoa ranskaksi osaamani sana, fromage, siis juusto! (Olen muuten kerran asioinut onnistuneesti pariisilaisessa elintarvikekaupassa pelkästään tätä sanaa käyttäen. Onneksi minun oli tarkoituskin ostaa juustoa.) No, minähän aloin riemuissani selittää tutulle huilistille tulossa olevasta opettajasta: Fromange on suomeksi ihan selvästi Juunsto. Vitsi oli niin huono, että huilisti nauroi sille vedet silmissä, ja tästä lähtien kutsuimmekin ko. muusikkoa tuttavallisesti Juunsto-sedäksi (hän itse ei tosin tainnut sitä kuulla).

Ikävä kyllä sain seuraavana vuonna selville, että Juunston oikea nimi olikin Fromanger, siis ylimääräinen ärrä lopussa. Nimitys Juunsto jäi kuitenkin elämään, ja on sittemmin siirtynyt taiteilijalta itseltään tuolle huilistille, jonka kanssa sille alunperin nauroimme. Niinpä tänäänkin, kun näin huilisteja ja pyysin heitä hoitamaan tiettyjä asioita, kysyin tuttavallisesti että "hoitaisko Juunsto tämän". Pahoittelut vaan asianosaiselle omituisesta, ranskan taitelijalta peritystä kutsumanimestä!


Eilen suuntasin taas konserttiin. Siellä nimittäin soitettaisiin Debussyn kappale Syrinx. Syrinx kuuluu näihin musiikkijuhliin kuin nenä päähän. En tiedä miten niin on päässyt käymään: yksikään toinen kappale ei toistu joka ikinen vuosi yhtä varmasti kuin takatalvi. Syrinx on muutaman minuutin soolohuilubiisi, jota kokeneemmat huilistit soittivat musiikkileireillä, nuoret opiskelijat täällä mestarikursseilla, ja joka silloin tällöin laitetaan jonkin konsertin alkuun kevyeksi aloitukseksi, koska se on kaunis.

Minulla on historia Syrinxin kanssa: musiikkileiriaikoina juonsin oppilaskonsertteja ja piti opetella ääntämään tuo sanahirviö. Mainitsinkin jo, että ainoa ranskaksi osaamani sana on fromage, joten Syrinx tuotti ongelmia. Sain kuitenkin tietää, että se sanotaan "Siräänks" ja siitä eteenpäin juonsin sen rohkeasti joka vuosi. Täälläkin se oli sitten jonakin kesänä taas erään oppilaskonsertin ohjelmistossa. Jotenkin innostuin selvittämään, mistä siinä on kyse. Taustalta paljastui vaikuttava tarina, jonka yksityiskohtia en tosin muista: Syrinx oli kreikkalaisessa tarustossa nymfi, joka rakastui jumala Paniin ja muuttui kaisloiksi, joista tehtiin Panin huilu. Siis pan-huilu.

 

No, menin siis keskiviikkona konserttiin ihan koska täytyyhän Syrinx nyt taas kuulla, ja oli siellä muutakin hyvää musiikkia. Syrinx soitettiinkin menestyksekkäästi heti alussa, mutta sen jälkeen, toisen kappaleen ollessa juuri alkaessa, pärähti palohälytys päälle. Kaikki joutuivat poistumaan rakennuksesta. Samaan aikaan alkoi koko festivaalin ensimmäinen sadekuuro, joka kesti juuri sen aikaa, kun yleisö joutui olemaan ulkona. Kun palokunta oli käynyt tarkastamassa paikan (missään ei palanut) ja sade oli loppunut, konsertti jatkui. Tulipahan tarjoiltua hieman ylimääräisiä elämyksiä kuulijoille.


Eilen saunaillassa muistelin vedet silmissä aiempien vuosien sattumuksia tuttujen muusikkojen kanssa. Jos alkaisin kirjoittaa niistä kaikista, siitä tulisi varmaan kokonainen kirja. Siitä en sitten ole ihan varma, kuka sellaista jaksaisi lukea. Ehkä pidän tarinat pöytälaatikossa.

Shamppanjaa ja luomukarkkeja

Kirjoitin eilen Projekti Eikoskaan -sarjaan osan ruokaresepteistä. Siitä tuli inhorealistinen kauhukertomus väsyneen yksinhuoltajan selviytymiskeinoista, kun ei jaksa laittaa kahta ruokaa päivässä. Illallisen korvikkeita olisin dokumentoinut, mutta ne olivat niin säälittäviä ja kokonaisuus - siis se teksti - niin ankea, että päätin, etten halua tuhlataa piristävää kuningasideaani (enkä teidän aikaanne) sellaiseen.

Sen sijaan teen tämän postauksen, joka on alkuperäisestä listasta puuttunut rengas. Ruokapostaus odottakoon antoisampaa hetkeä.

Projekti Eikoskaan: LIFESTYLE

 

Vuosi sitten, kun oli ankeaa, tein ystäväni kanssa onnellisuusreseptin. Se oli pitkä lista, mutta kuuluu tiivistetysti näin: tee asioita, jotka piristävät sinua. Miksipä en siis tekisi niin nytkin, kun on ollut väsymystä, ankeutta ja sen sellaista? Ei siis tällä kertaa listaa, vaan suoraan käytäntöön: piristäviä asioita.

Hyvänä avauksena toimi tämänpäiväinen afrobeibi-miitti (siis kaveriporukan tapaaminen, suom.huom.). Nyt on meneillään sen jatkot. Alla niihin johtaneen WhatsApp -keskustelun pätkä:

Kaveri vasemmalla,

Minä oikealla! :D

Ottaisitko kanssani shamppanjaa? Mä muistin myös et mulla on minipullo 
[valokuva pullosta]

Hei mahtava idea, just aattelin etten kehtaa yksin juoda!

No nyt juodaan yhdessä!
 

Oota haen sen. W ei oo tosin viel nukahtanu. Se on ihan ylikierroksilla
 

Se on varmaan ihan väsy! 

Toivottavasti sammuu.

Mul menee viel hetki W huutaaa 

Ei hätää :D

No ni haen viinin. Joitko jo omas :'(
 

En juonu, tossa se odottaa lasissa.

Huom vaatetus on mulla puutteellinen mutta mielikuva mekosta 

toimikoon tässä tilanteessa  
 

No sama täällä. Oota avaan pullon
No ni!!!

En saa kuvattuu mut lasis on
 

Jeee!
Kippis!!!

 
 Kippis

Kilistin puhelimen kans

Mmm nam
 

Ihanaa

Toisin sanoen: Nautin iltapalaksi minipullosta aitoa shamppanjaa, seuranani ystävä WhatsAppin kautta! Me mm. kuvailimme toisillemme juomien makuja ("kuiva, hieman kirpeä" - "hieman hapokasta, kirpsakkaa ja semimakeaa"). Ruokapuolena samaisen ystävän tekemä muffinssi, toisen leipomaa mangopiirakkaa sekä Punnitse&Säästä -luomukarkkeja! Vilja- ja maitoallergikon elämän ei tarvitse olla kurjaa. Shamppanja sitäpaitsi oli mamalahja sukulaisilta saatuani lapsen. Mikä olisikaan parempaa kuin nauttia sen yh-arjen piristykseksi.

Life is what you make of it!

Kuva tulee kohta.

Taistelu nokkamukista ja vähän muutakin

Watson rakastaa: vessapaperia. Muutakin paperia, kuten musiikkiopiston tiedotetta, neuvolan lappuja, kuoron mainosjulistetta, tyhjiä kirjekuoria, lahjapaperia. Nurkkia, joihin voi ryömiä. Joulukalenterin luukkujen repimistä irti. Lelulaatikon kaatamista. Makeaa, sileää hedelmäsosetta. Kurkkua. Nokkamukia, yli kaiken nokkamukia ja siitä juomista.

Ja sitten kaikkea kiellettyä: muovipusseja, pistorasioita, minun kännykkääni, johtoja, lautasia pöydällä, tavaroita hyllyssä. Pesukoneen poistoletkua. Vaippapyykkikorille ryömimistä. Keinutuolin jalkoja.

Hän ei rakasta pukemista pakkaskelin ulkoiluun eikä sitä, että jotain otetaan kädestä pois (esim. johto tai muovipussi). Eikä muhkuraista juuressosetta. Hän sulkee suunsa, irvistää, tuhisee, pärisyttää. Minä yritän huijata tuomalla nokkamukia lähemmäs ja sujauttamalla soseen suuhun juuri ennen sitä. Se onnistuu yleensä kerran. Sen jälkeen hän tietää, kiskoo mukia huulet yhteen puristettuina, taistelemme ruokapöydän yllä mukista kunnes minua alkaa naurattaa.

En tiedä, onko minulla ollut kenenkään kanssa näin hauskaa. Hän yrittää syödä nenäni ja minä hihitän. Hän tajuaa, että se on hauskaa, ja tekee sen uudestaan, uudestaan. Hän rupeaa hekottamaan kesken omien puuhiensa, ilman näkyvää syytä. En pysy pahalla tuulella, jos sellaisella olin. Kun hän kiljahtelee riemuissaan ja minä kiljahdankin takaisin, hän riemastuu. Kiljumme toisillemme kuin pienet apinat. Parasta se on kun hän koikkuu vessanpytyn päällä ja minä istun vastapäätä, entisellä meditaatiotyynyllä, tämänhetkinen elämä on vähemmän meditatiivista ja enemmän jotain muuta. Läsnäoloon on monta reittiä.

Minulla on taas murheita, sitä harvinaista lajia, joita ei voi olla kuin yh:lla. Mutta minulla on myös sellainen aarre, joka menee ohi kaikesta. Kaikesta.

Taakse- ja eteenpäin

Sanotaan, että vauvan syntymän jälkeiset ensikuukaudet menevät koomassa ja sumussa. Ehkä näin on, sillä vaikka tuolloin muistan ajatelleeni ettei tämä mitään koomaa ole vaan elämän parasta aikaa, en näin jälkeenpäin kuitenkaan muista sitä selvinä erillisinä päivinä, vaan epämääräisenä putkena. Ihan pelkkää sumua se ei kuitenkaan ollut, sillä:

Tänään olin menossa bussilla kaupunkiin, kun näin epämääräisesti tutun näköisen, teini-ikäisen pojan. Mietin hetken mistä tunnistin hänet, ja sitten tajusin: poika istui kesällä aina läheisen päiväkodin pihalla keinussa, kun minä rullasin Watsonin kärryjen kanssa siitä ohi kävelylle. Yllättäen tuo muisto kesäisistä päiväkävelyistä aiheutti valtavan onnen humahduksen. Se vain, että on joskus (aivan hetki sitten!) ollut mitä ihanin kesä, ja minä olen kärräillyt keskellä vihreyttä, aurinkoa ja kesän tuoksuja vastasyntyneen vauvani kanssa. Muisto siitä olosta, siitä yksinkertaisesta onnesta, sai jopa tammikuussa sydämen paisumaan ilosta.

Paluumatkalla rullasin kotiin samaisen leikkipuiston ohi, sitten samojen naapuritalojen, joista yhden parvekkeella näin silloin kesällä pari kertaa vanhan miehen keskellä ihania vaaleanpunaisia kukkia. Onni läikähti sisällä vielä uudestaan saman päivän aikana.


Bussireissun kohteena oli ystävän koti, jossa vietimme ihanan iltapäivän uusien ystävien kanssa. Kuohuviinimalja uuden vuoden kunniaksi, vauva-arjen ja yksinhuoltajien salaisten toiveiden jakamista. Mikään ei olisi voinut olla parempaa. Tuntui oikeastaan, että vasta nyt jotenkin juhlistettiin tätä alkanutta vuotta.

Vuoden alku onkin saanut aikaan uuden olotilan. Ihan yksinkertaisesti sellaisen olon, että uusi aikakausi on alkamassa, jotain uutta, muutosten tuulia. Viimeksi tällainen olo oli vuodenvaihteessa 11-12, ja silloin kaikki totisesti meni uusiksi ja kunnolla. Aina tämä tunne ei ole liittynyt vuoden vaihtumiseen, sillä muistan sen edellisen kerran kesältä -10. Elämä jaksottuu omia aikojaan.

Ystävän koti on meren äärellä. Jo parvekkeella vauvaa nukuttaessa meren läheisyys rauhoitti. Samalla satoi lumi, sekin kuin metafora uuden alulle.


Ghanan kaupungit -sarjassa tulee enää yksi osa, ja ennakkotiedoista poiketen se ei ole Takoradi/Tamale. Sen jälkeen saatan kirjoittaa Suomen kaupungeista tai sitten en. Hyvää, kaunista, ihanaa, rauhallista tai sitten myllerryksentäyteistä, rakkaudellista, siunattua vuotta 2014 kaikille! Valoa ja rakkautta, monia armorikkaita vuosia!

Lähtijät + Holmesin raportti

Olen jo pariin kertaan hehkuttanut sitä, miten mukavaa on ollut löytää interaktiivinen bloggaaminen. Ne blogit, joita säännöllisesti luen ja kommentoin, ja joista joskus joku käy täälläkin kommentoimassa. Joskus aikoinaan koin usein ulkopuolisuutta sen vuoksi, että kaipasin pois. Sitten lähdin pois, ja aloin löytää asioita. No, nämä blogit, joita seuraan, ovat juuri lähtijöiden blogeja. Me olemme kaikki niitä, jotka eivät pelkästään kaivanneet jonnekin, vaan todella lähtivät kaukaiseen maahan - ja rakastuivat siihen, mikä vaikuttaa koko loppuelämäämme.

Nyt rakas ystävä liittyi lähtijöiden joukkoon. Jään sydän kipeänä ikävöimään, mutta innostuksella seuraamaan matkaa. Tällä kertaa ei liikuta Afrikan mantereella, vaan Intiassa. Annamarika, hänen miehensä ja heidän 5-vuotias tyttärensä lähtivät juuri puoleksi vuodeksi Keralaan lastenkotiin, jossa he eivät lomaile eivätkä edes tee vapaaehtoistyötä, vaan omiin töihinsä ja opintoihinsa liittyviä projekteja.  Jos joku muukin haluaa seurata, seikkailu löytyy täältä. Siunattua matkaa, Annamarika, Lauri ja Enni! Paitsi että, kuten me lähtijät tiedämme, ei se ole mikään matka. Se on puoli vuotta elämää toisessa kodissa.

*

Olin viikonloppuna kuoroharjoituksissa, ja Watson ekaa kertaa oikeasti hoidossa mummillaan.

Minä: "Hei, mun kuorokaveri sanoi, että niilläkin meni yöunet, kun lapsi alkoi kääntyillä ja liikkua."
Mummi: "Ai, no milloin ne tulee takaisin?"
Minä: "Se sanoi, että toivottavasti kouluikään mennessä..."

Joo, no. Suurin osa öistä menee ihan hyvin, eli herätään vain 5 kertaa yössä, eikä tarvitse nukuttaa sylissä. Ja jotkut toiset yöt sitten vähän levottomammin. Mutta jos se sitten kouluikään mennessä... Kummasti kuitenkin piristi pieni "perhekerho" kuoromme muiden lapsellisten kanssa!

Ajattelin ensin tehdä inhorealistisen raportin huonosta yöstä, mutta mitäpä noita märehtimään. Sen sijaan haluan raportoida kaikkein parhaan.

Sen, kun Watson on ollut jonkin aikaa itsekseen vaikka lattialla loikomassa ja menen hänen luokseen, ja kasvoille leviää riemastunut hymy. Vielä leveämpi versio nähtiin perjantai-iltana, kun palasin ensimmäisistä kuorotreeneistä.

Sen, kun olen syöttämässä häntä, ja yhtäkkiä hän laittaa hetkeksi pään takakenoon, vilkuilee ympärilleen, katsoo sitten minua silmiin ja alkaa selittää uskomattoman lempeästi: "Häää! Häää! Häää!"

Sen, kun hän on ollut unilla ja herää, joskus itkeskellen, joskus rauhassa - saatan vielä ajatella, että nytkö se jo heräs - nostan hänet sängystä, ja hän on pieni ja pöpperöinen ja tuhiseva sylissäni. Silloin tajuan, miten minulla oli häntä ikävä jo pelkkien päiväunien aikana.


Pyysin viime vuonna (maailmankaikkeudelta/Jumalalta/maaäidiltä/enkeleiltä/miksi ikinä haluat sitä nimittää), että saisin elää rakkaudessa, mitä ikinä se tarkoittaakaan. Pari päivää sitten havahduin siihen, että tuo toive on toteutunut täydellisesti. Ei tässä voi muuta kuin kiittää.

Niin, ja otsikosta: jos tuo toinen on Watson, niin, ah well. :)

Paluu

2008

Tuoksui Suomelta.

En ollut tiennyt, että Suomella on oma tuoksu. Mutta sillä on, ja juuri nyt se oli uskomattoman kotoisa. Lentokentän ikkunasta näkyi pala maisemaa - niin valjuissa väreissä Afrikan jälkeen, vihreää, harmaata, valkoista, ja sekin kaikki niin kotoisaa. Olin pelännyt tätä hetkeä. Nyt olin täynnä riemua, täynnä kevyttä, ihanaa iloa. Olin yksinkertaisesti onnellinen.

Hymyilytti, nauratti. Paikkojen siisteys, valjuus, tyhjyys - kotoisuus. Yhdeksän kuukauden aikana tämä kaikki oli muuttunut mielikuvitusmaailmaksi, etäiseksi ajatukseksi, jonka todellisuuspohjasta ei voinut olla varma. Nyt se oli todellista, tässä, silmien edessä. Tuoksuna jota hengitin. Kalpeina vakavina ihmisinä ympärillä. Keveytenä, joka kuului tähän todellisuuteen, jossa ilma ei ollut paksua ja kosteaa, ja jossa asiat sujuivat helposti ja kivuttomasti. Miten outoa muistaa, että olin elänyt täällä aina, ennen viimeistä yhdeksää kuukautta. Miten outoa ja miten ihanaa, helpottavaa.

Tulohallissa odotti perhe, joka vuosi sitten niin usein ärsytti, ja jota nyt tiesin rakastavani samalla kuplivalla riemulla kuin tätä paikkaa, kotia. He olivat kalpeita ja hymyileviä, kepeitä ja iloisia kuten minäkin. En tajunnut, että auto oli uusi, ennen kuin joku huomautti minulle.


Vasta kotona iski kaiken outous. Tavat, joita en tunnistanut omakseni ("en minä osaa syödä näin myöhään"). Tietokonepöydällä oli sama muistilappu kuin lähtiessäni. Vaikka siitä oli ikuisuus.

2012

Hoipertelin matkatavarahalliin pää pumpulisena ja jäsenet heikkoina. Oma olotilani kuvasi hyvin sitä miltä muutenkin tuntui palata Suomeen. Olisin ollut vakuuttunut siitä, että olin sairastunut viimeisenä päivänä juuri siksi että jouduin lähtemään, jos olisin ollut kykeneväinen ajattelemaan yhtään mitään. Nyt en kyennyt ajattelemaan muuta kuin sitä, missä oli lähin vessa. Siunaus sinänsä, ettei tarvinnut miettiä oloa henkisellä puolella.

Raahustin ulos miettien edelleen vain sitä, pitäisikö yrittää päästä vessaan vielä kerran ennen kentältä kotiin lähtöä. Aurinko paistoi, minä palelin. Soitin hakijalleni, hän oli jossain ihan väärässä paikassa. Odotellessani yritin virittäytyä olemaan iloinen sen ihmisen tapaamisesta, jota oletettavasti rakastin. Hän tuli paikalle, en tuntenut mitään. Hän soitti Ghanaan ilmoittaakseen, että olin turvallisesti perillä. Ojensi puhelimen minulle, puhuin hetken päiväntasaajalle. Sen hetken olin kotona.

Ystävä kerää tekstimateriaalia jotakin kurssia varten ja pyysi minua kirjoittamaan Ghanasta Suomeen palaamisesta. Pyrin mahdollisimman toteen noiden hetkien dokumentointiin, rekonstruoimaan sen, miltä silloin tuntui. Syntyi tällainen dramaattinen duo.

Aamutunnelma

On aamu, kello jotain kahdeksan ja yhdeksän väliltä.

"Watson, äiti on tosi väsyny, kun sä nukuit tolleen pätkissä. Voitaisko nukkua vielä...?"

Turha toivo! Watson syö yhden annoksen ja ilmoittelee sitten, että haluaa syödä lisää - mutta ei ihan vielä, kiitos. Ensin hän haluaa seurustella äidin kanssa. Sitten vaippa pitää vaihtaa ja hän pääsee häärimään hoitopöydälle. Juuri, kun hän alkaa kyllästyä siihen, äidin on itse päästävä vessaan, ja ettei Watson hermostuisi, hänet otetaan mukaan. Mutta tätä hän ei halua, odotella että äiti hoitaa omat asiansa, ja hän ilmaisee sen selvästi. Sitten Watson onkin valmis syömään.

Ruokailuun hän nukahtaa, posket pullollaan, naama kurtussa, kuin pieni mummo.

I could stay awake just to hear you breathing
I could stay lost in this moment forever

Kello on kymmenen, ihan sopiva aika aamutorkuille. Minäkin nukahdan, reiluksi tunniksi. Watson nukkuu puolitoista. Sitten on taas aika syödä.

Kauneudesta

Kävelin joen rantaan. Katselin harmaahiuksista miestä, joka seisoi parvekkeellaan kahden suuren, katosta roikkuvan ruukkukasvin välissä, joissa oli valtavasti vaaleanpunaisia kukkia, ja nyppi niistä kuivuneita pois. Kuljin syreenipensaan ohi ja haistelin kukkia, lempituoksuani. Tämä on kaikkein paras aika Suomen vuodesta: se aika, jonka syreenit kukkivat. Laajennettuna tietysti se aika, jolloin kaikki on valoisaa ja vihreää.

Tänään muistutan itseäni näistä asioista:

  

Jo vuosia olen tiennyt, että onnellisuus tulee läsnäolosta. Olen oppinut läsnäolemista paljon, ja kuitenkin se on yhä välillä niin vaikeaa, ihan yllättävissäkin hetkissä. Meissä on jokin osa, joka haraa sitä vastaan, jokin, joka saa sen tuntumaan vähän pelottavaltakin. Se tuntuu oudolta. Mutta on hyvä tiedostaa, että on helpompaa kuvitella jotakin "there", kuin todella olla "here" - ja että on aina parempi, aina oikea ratkaisu päästää irti tästä kuvitelmasta.

"You don't have a soul. 

You are a soul. 

You have a body." 

- C. S. Lewis