Olen
taviskuluttaja, en mikään asiantuntija, ja minun mielikuvissani
halpaketjut (H&M, KappAhl, Lindex, Seppälä...) tuottavat
vaatteensa epäselvissä olosuhteissa Aasiassa, kun taas laatumerkit
ja pienemmät liikkeet varmasti ovat luotettavia. Niinpä suuntasin
tunnetun ruotsalaisen Polarn O. Pyretin liikkeeseen.
Siellä
vaatteiden lapuissa luki näin:
POLARN
O. PYRET
SWEDEN
SWEDEN
Made
in Bangladesh
Mikä
tässä ei ”kuulu joukkoon”? Bangladesh vai Sweden? Mitä
ruotsalaista on vaatteissa, jotka tehdään Bangladeshissa? Tai
Kiinassa, ei sen puoleen, niitäkin löytyi runsaasti.
Tilanne
ei ollut sen parempi muuallakaan. Ranskalaisen Du Pareil Au Mêmen
liikkeessä lapuissa luki niin ikään Made in China. Molo
Kidsin vaatteet maksoivat maltaita, ja silti valmistusmaa
oli parhaassakin tapauksessa Ukraina. Lopulta ostin Turkissa
valmistetun vaatteen. Ei siksi, että se olisi selvästi eettisempää,
kun kerran Turkin nurkka on Euroopassa, vaan siksi, etten löytänyt
muutakaan, minulla ei ollut valtavasti ylimääräistä rahaa, ja
sitä paitsi oli jo kiire synttärijuhliin.
Kotona
tutkin asiaa hieman lisää. Luotettavina pitämäni suomalaisen
Tutan
(kuuluu Reima-merkkin) vaatteissa
lukee lapun etupuolella: Designed,
developed and tested in Finland. Jaha.
Teksti suorastaan huutaa, että merkintä valmistusmaasta
puuttuu. Ja löytyyhän se lapun kääntöpuolelta pienellä
präntättynä: Made
in China.
Sama koskee Lotta&Lassi
-merkin
vaatteita, joissa niin ikään merkintä valmistusmaasta on kätketty
vaatteen sisäpuolelta löytyvän lapun uumeniin.
Entä
sitten nykyään muodissa olevat merkit, joiden vaatteita ei myydä
kaupoissa, vaan netissä ja kotikutsuilla? PompDeLux
-merkin sivuilla
kerrotaan näin:
POMPdeLUXin
vaatteet valmistetaan pääasiassa Aasiassa, jossa teemme yhteistyötä
ammattitaitoisten, tunnetusti vastuuntuntoisten tavarantoimittajien
kanssa. Emme kuitenkaan voi valvoa tuotantoa päivittäisellä
tasolla tuotantolaitosten kaukaisen sijainnin vuoksi, joten
yhteistyömme perustuu tarkoin asetettuihin vaatimuksiin, jatkuvaan
yhteydenpitoon ja molemminpuoliseen luottamukseen.
Kuulostaa toki mukavalta, että
”tehdään yhteistyötä tunnetusti vastuuntuntoisten
tavarantoimittajien kanssa”, mutta käytännössä tämä ei
tarkoita yhtään mitään. Kun vaate valmistetaan Aasiassa,
kuluttaja ei voi koskaan tietää, kuka sen on ommellut, millä
palkalla ja millaisissa olosuhteissa. Tuskin edes ”luotettavien
tahojen” kanssa asioineet merkin omistajat sitä oikeasti tietävät.
Löytyykö
sitten mitään parempaa? Me&I
-merkistä
kerrotaan, että vaatteen valmistetaan ”mahdollisimman
lähellä, Portugalissa ja Turkissa, jotta me itse ja asiakkaamme
voimme tuntea ylpeyttä ja turvallisuutta tuotteita ostaessamme ja
käyttäessämme”. Tämä
tuntuu jo hieman paremmalta, varsinkin kun sen jälkeen kerrotaan,
että ”vierailemme
tuotteitamme valmistavissa tehtaissa, emme käytä massatuotantoa
harjoittavia suuria tehtaita.” Käytännössä
Turkki ja Portugal eivät kuitenkaan ole ”mahdollisimman lähellä”.
Oikea sanamuoto kuuluisi ”mahdollisimman
lähellä niin, että hinta silti pysyy kohtuullisen matalana”.
Tämäkin on tietenkin aivan hyväksyttävää, kunhan sitten ollaan
rehellisiä siitä, että valmistuksessa on pyritty mahdollisimmaan
eettiseen toimintaan kuitenkin edullisuutta
silmällä pitäen.
Olen
viime aikoina miettinyt paljon eettistä kuluttamista. Tai no, paljon
on väärä sana. Valtavasti.
Lakkaamatta. Pohdinta alkoi
kesäisestä marjanpoimija-debatista. Lukiessani Hesarista
poimijoiden palkkatasosta jouduin lähestulkoon raivon valtaan. Miten
suomalaisilla voi olla pokkaa maksaa täällä, Suomessa, niin
surkeaa palkkaa mistään työstä kenellekään elävälle
ihmiselle? Se sotii täysin kaikkia tasa-arvoperiaatteita vastaan.
Ja
kun sitten ajattelin asiaa hieman lisää, tajusin, että ihan
yhtä väärin on se, että eurooppalaiset menevät Aasiaan ja
maksavat siellä samasta työstä liian vähän. Se, että ”siellä
on matalampi palkkataso” ei riitä perusteluksi niin huonosta
palkasta. Ymmärrän, ettei Aasiassa makseta samanlaisia palkkoja
kuin Suomessa, eihän täälläkään makseta samoin kuin vaikka
Norjassa. Sitä en kuitenkaan ymmärrä, että YK:hon
kuuluvat hyvinvointivaltiot maksavat työnteosta jossakin ihmisille
niin vähän, että vaikka vaatteet lennätetään sieltä kaukaa
Suomeen, hinta pysyy alhaisena. En ymmärrä orjatyövoiman käyttöä,
vaikka siitä nimellisesti vähän maksettaisiinkin.
Olen
tullut siihen tulokseen, että en
halua enää lainkaan tukea halpatuotantoa epäilyttävissä
olosuhteissa. En ole yli kymmeneen vuoteen ostanut mitään H&M:ltä
(paitsi kaksi kertaa, jotka muistan edelleen), mutta ei tuo tunnettu
”pahis” ole ainoa boikotin arvoinen. Olen päättänyt, etten
osta enää mitään – edes sukkia ja rintsikoita – mistään
halpaketjuista. Jos ostan jotakin uutena, yritän varmistaa, että se
olisi valmistettu edes EU:ssa.
Turvallisissa
länsimaissa ei yksinkertaisesti enää valmisteta mitään muuta
kuin pienten liikkeiden omia (design-)tuotteita, jotka yleensä
maksavat maltaita normikauppoihin verrattuna. Parasta olisikin
valmistaa vaatteita itse (jolloin on syytä kiinnittää huomiota
materiaalivalintaan) tai vaikka kaverien kesken – käsittääkseni
on paljon ihmisiä, jotka ompelevat iltojen / äitiysloman iloksi.
Jos on sellainen ompelutaidoton tunari kuin minä, hyödyttää, jos
on vaikkapa ystäviä alalla. Suosittelen! Elina tekee mm. lastenvaatteita kierrätysmateriaaleista.
Ja
hei, jos joku tietää järkeviä kotimaisia/eurooppalaisia
vaatevalmistajia, vinkatkaa!
Luin
taannoin hyvän artikkelin aiheesta, täällä näkyy vain sen alku,
mutta on sekin jotain:
http://www.highbeam.com/doc/1P2-34637109.html
Kuvan osoite: http://imgace.com/wp-content/uploads/2012/11/christmas-toy-made-for-first-world-kids-by-third-world-child-labor.jpg

Kuvan osoite: http://imgace.com/wp-content/uploads/2012/11/christmas-toy-made-for-first-world-kids-by-third-world-child-labor.jpg