Vahva ja vapaa

Kirjoitettuani hetki sitten oopperasta muistin tämän vanhan tekstin, joka syntyi vuonna 2011, kun Carmen meni Kansallisoopperassa ja sitä mainostettiin vapaan naisen tarinana. Julkaisin tekstin silloin vanhassa blogissani, joka on nykyään suljettu.

Tässä siis minun pohdintojani siitä, mikä nähdään naisen vapautena ja miksi. Se ei siis käsittele pelkkää oopperaa eikä laisinkaan musiikkia, vaan naisten roolia oopperoiden käsikirjoituksissa ja vähän muutenkin. Pitkä kuin tie Maratonista Ateenaan tuo kyllä on.


*

Kaikkihan tietävät Bizet'n oopperan Carmen. Sen, jossa intohimoinen mustalaisnainen varastaa miesten sydämiä ja särkee niitä, laulaa siitä miten rakkaus on kuin villi lintu, ja saa lopulta aikaan mustasukkaisuusdraaman, jossa itse kuolee. Oopperan, jonka pääosassa on vahva nainen.

Juuri sellaisena Carmen nähdään - vahvana ja vapaana. Tupakkatehtaan tyttö polttaa ja juhlii, iskee kenet haluaa, lähtee kun ei kiinnosta enää. Hän tekee miehet hulluiksi, mutta häntä ei voi kukaan kahlilta. Joidenkin mielestä Carmen on paha nainen; toiset näkevät hänessä ihailtavan hahmon, joka tekee miten tahtoo.

Habanera ihanan Angela Gheorghiun tulkitsemana: http://www.youtube.com/watch?v=axvhEUyVfX0

Miten se nyt menikään? Don José on kihloissa Micaëlan kanssa, mutta hämmentyy tavattuaan mustalaistyttö Carmenin. Kun Carmen joutuu vankilaan viillettyään kasvoihin naista jonka kanssa riiteli, hän saa Don Josén päästämään itsensä karkuun lupaamalla tälle treffit. Carmenilla on sutinaa Josén kanssa, vaikka hän on oikeastaan ihastunut Escamilloon, siis siihen härkätaistelijaan, joka laulaa "Toreador!". José on jo kiipelissä tunteineen, ja menee mustasukkaisuuksissaan riehumaan niin, että joutuu lopettamaan sotilasuransa ja liittymään Carmenille tuttuihin salakuljettajiin. Carmen ja José alkavat elellä keskenään salakuljettajien parissa, mutta Carmen kyllästyy mieheen nopeasti. Joséta taas tulisi hakemaan ex-kihlattu Micaëla, jolla olisi asiana että Josén äiti on kuolemaisillaan, mutta tyttö ei uskaltaudu leiriin asti, koska José ammuskelee Escamilloa, joka on tullut hakemaan Carmenia, jota haluaa. Pian Carmen eleleekin jo Escamillon kanssa härkätaistelujen humussa. Mustasukkainen José saapuu vaatimaan häntä takaisin, mutta kun Carmen ilmoittaa kaiken olevan ohi, José iskee tämän veitsellä kuoliaaksi.


Hetkinen. Katsotaanpas kuvaa uudestaan. Millainen on Carmen, vahva ja vapaa nainen? Hän hankkiutuu vankilaan aseellisesta kissatappelusta ja ostaa vapautensa myymällä itseään. Hän on ihastunut yhteen, mutta rupeaa suhteeseen toisen, kihloissa olleen miehen kanssa, joka on kaiken lisäksi erittäin tasapainoton tapaus. Asioiden pitää mennä niin pitkälle, että miehet meinaavat ruveta tappelemaan hänestä, ennen kuin hän tajuaa jättää Josén (jonka elämä on jo mullistunut päälaelleen hänen takiaan) ja karkaa Escamillon matkaan. Kun (entistä epätasapainoisempi) José saapuu setvimään välejä, Carmen heittää sormuksen tämän naamalle - vaikkei José ole oikeastaan tehnyt mitään väärää, vaan Carmen.

Tyttöhän on ihan eksyksissä. Hän ei tiedä, mitä haluaa, ja etsii itseään käyttämällä (seksuaalista) valtaa miehiin. Koska hänellä ei ole hyvä olla sisäisesti, hän ei pysty olemaan paikallaan, vaan kyllästyy nopeasti ja tekee tuhoisia ratkaisuja vain saadakseen vaihtelua ja pönkittääkseen egoaan. Hän hakeutuu väkivaltaisten miesten pariin eikä välitä, vaikka rikkoo liittoja. Carmen satuttaa toisia, koska on itse henkisesti niin pihalla - niin heikko.

Kansallisooppera mainostaa Carmenia sloganilla "Vapaan naisen elämä ja kuolema". Miksi Carmenista on tullut "se itsenäinen naishahmo" oopperoissa? Hänhän on kaikkea muuta. Hän on riippuvainen seksuaalisesta vaikutusvallastaan miehiin, uusien suhteiden aloittamisesta, manipuloinnista; samalla hän on itse aivan hukassa. Carmen ei ole vapaa, vaan ahdistunut ja epävarma.


Se, mikä minua kiinnostaa, on kysymys: miksi tällainen hahmo nähdään vahvana ja vapaana naisena - vielä nykyäänkin? Koska hän pompottaa ja manipuloi miehiä, erityisesti seksin avulla? Tällainenko on kuva itsenäisestä naisesta? Aika karua.

Jos oopperoista etsii vastaavaa hahmoa miehenä, lähimmäs menee Mozartin Don Giovanni. Siis Don Juan. Jostain syystä minun on vaikea kuvitella Don Giovannia mainostettavan: "Vapaan miehen elämä ja kuolema". Siitäkin huolimatta, että Donkkari laulaa Viva la liberta! ja kutsuu juhliinsa kaikki luokkarajoista riippumatta (mikä on paljon enemmän kuin mitä Carmen tekee). Don Juanin vapauden laatu ja hänen äärimmäisen kapinallinen luonteensa nähdään nimenomaan negatiivisina, eikä hänestä puhuta ensisijaisesti "itsenäisenä ja vahvana" hahmona. Miksi vastaava käytös naisella on, vaikka ehkä joidenkin mielestä myös pahaa, ennen kaikkea vapaata, vahvaa ja itsenäistä?

Ymmärrän, että juuri tästä on kyse: nainen, joka on kuin Don Giovanni! Who-hou! Tällä tarinalla on rikottu sukupuolirajoja, annettu naiselle miehen rooli. Mutta vieläkö tämä nykyäänkin nähdään vapautena, merkkinä riippumattomuudesta? Eikö aikamme Carmen-tulkinta olisi sellainen, jossa tuodaan näkyville se, miten tarinassa nainen on oikeastaan naiseutensa vanki; toiseuteen pakotettu, joka hakee epävarmuudessaan miesten kautta asemaansa?


Millainen sitten olisi - oopperassa - aidosti vahva ja vapaa naishahmo? Ehkä sellainen, joka ottaisi miehen roolin tarinan sankarina eikä konnana. Aktiivinen toimija, joka kohtaisi haasteita ja löytäisi rakkauden. Joka ei olisi riippuvainen miehistä - myöskään heidän manipuloinnistaan oman sukupuolisen viehätysvoimansa avulla. Nuori sankaritar tai vaihtoehtoisesti vanha ja viisas ruhtinatar, joka sanelee pelin säännöt.

Puccinin oopperoissa pääosassa on yleensä nainen; Tosca joutuu tarttumaan puukkoon seksuaalisen häirinnän edessä. Mutta mitä jos roolit olisivat toisin päin? Nainen olisi poliittinen aktivisti, jonka rinnalla taitelijamies kärsisi, kun tyttöystävää kidutetaan paljastamaan tutun vapaustaistelijan olinpaikkaa. Mozartilla on Taikahuilussa vihaa uhkuva Yön Kuningatar, joka uhkailee tappaa oman tyttärensä, ellei tämä surmaa Sarastroa, joka tietysti osoittautuukin viisaaksi ja oikeamieliseksi, ja voittaa. Kuvitelkaas tämä toisin päin: Vihainen isukki käskee tappamaan naisen, joka sitten onkin se ymmärtäväinen äitihahmo, jonka avulla tarinan pääpari saa toisensa.

Tai hei! Entä jos olisi palvelustyttö, joka ei suostu isäntänsä ahdisteluihin? Sen sijaan, että hän tarttuisi puukkoon, hän toteuttaa ystävänsä - isännän vaimon - kanssa ovelan juonen: naiset vaihtavat vaatteita ja nolaavat näin pettämistä suunnittelevan aviomiehen! Neuvokas palvelustyttö menee juonissaan niin pitkälle, että hänen omakin miehensä, jonka oikeastaan piti olla tarinan sankari, ei lopulta tiedä, mikä on totta ja mikä fiksujen tyttöjen luomaa kulissia. Ja lopulta naisten juoni onnistuu, petturimies anelee armoa ja hänen paljon kärsinyt vaimonsa saa voitoista parhaan: vallan antaa, tai tietysti olla antamatta, anteeksi. Tarina päättyy - naisten ansiosta - ei murhaan, vaan sovintoon.


Ei mutta hetkinen... Tämähän on tehty jo! Ja vielä 150 vuotta ennen Carmenia. Kyseessä on tietysti Mozartin Figaron Häät, joka perustuu Beaumarchais'n näytelmään, joka taas aikoinaan kohahdutti rohkeilla luokkarajojen kyseenalaistamisillaan. Neuvokas palvelijatar on kukas muu kuin Figaron oma kulta Susanna, joka pesee kaikki tarinan miehet nokkeluudessa mennen tullen. Okei, Mozartin oopperassakin asema lunastetaan juurikin miehiä huijaamalla, mutta on Susanna nyt aika paljon tasapainoisempi tapaus kuin Carmen. Ja hän on sentään 1700-luvulta. Niin että pieni vanhanaikaisuus annettakoon anteeksi.

Niin, siis Susanna huijaamassa miehiä: http://www.youtube.com/watch?v=HCoWhRdYRzI
(En pysty nyt koekuuntelemaan tätä, mutta Isabel Reyn pitäisi olla hyvä.)

Tässä siis minun ehdotukseni: jos haluatte mennä oopperaan katsomaan vapaata ja itsenäistä naista, valitkaa Mozartin Susanna. Tai siis Figaro.

Ylpeys ja ennakkoluulo?

Vastoin ennakko-odotuksiani "nolo" räppitekstini on kerännyt yli 50 lukukertaa. Sen sijaan ooppera-aiheinen kirjoitus on avattu vain reilu 10 kertaa. Ymmärrän, että eri ihmisiä kiinnostavat eri asiat, mutta samalla minua ärsyttää. Jos olisit lukenut oopperatekstini, olisit nähnyt myös tämän kappaleen:

"Yleisin oopperaan liittyvä stereotypia tuntuu olevan, että ooppera on kamalaa patsastelua ja tylsää, epäuskottavaa melodraamaa. Voi se varmaan joskus olla sitäkin, mutta kyllä aika metsään menee, jos koko elämänsä luulee tuon olevan kattava ja paikkaansa pitävä kuvaus. En muista koskaan nauraneeni millekään tv-sarjalle niin paljon kuin nauroin nähdessäni Figaron häät ensi kertaa."

Muutama päivä sitten meillä kävi kylässä Bestis lapsineen. Poika Leijonamieli, 4,5 vuotta, halusi laittaa cd-soittimen päälle. Sanoin, että laita vaan, mutta siellä on sisällä oopperalevy, josta sinä et varmaan tykkää. Poika halusi silti kokeilla ja niin Don Giovanni laitettiin soimaan taustalle. Jonkin aikaa kuunneltuamme Leijonamieli huomautti minulle:

"Minä kyllä pidän tästä musiikista."

Vai tulee ukko illalliselle (reprise)

Tulkoon nyt tämän epävirallisen, sattumalta alkaneen musiikkitrilogian kolmaskin osa - se ooppera-aiheinen, jolla jo lauantaina uhkailin. Minulla oli nimittäin perjantaina toinen vapaailta kahdeksaan kuukauteen: olin ystäväni Prinssin kanssa kansallisoopperassa katsomassa Mozartin Don Giovannia.

Kun alkusoitto pärähti käyntiin, tuntui kuin olisi tullut kotiin. Tunne vain voimistui esityksen edetessä. Tajusin, miten mieletön juttu tämä on: Don Giovanni on niin tuttu, että se - kuten myös pari muuta, ainakin Mozartin Figaro ja Puccinin Tosca - tulevat aina olemaan minulle se koti, johon palata; jota on fyysisestä maailmasta niin vaikea löytää.

Tavallaan kasvoin sisään oopperaan, koska vanhempani ovat muusikkoja. Isä soitti vuoden oopperan orkesterissa, kun olin 9-vuotias, kotona kuunneltiin toisinaan oopperamusiikkia, ja kävimme joskus baletissa. Totta kai olin jossain vaiheessa lapsuutta sitä mieltä, että oopperalaulajien ääni kuulostaa oudolta. Mutta sitten jossain toisessa vaiheessa halusin itsekin laulajaksi, jotta saisi pitää hienoja pukuja. Ja siis Yön Kuningattaren aaria Taikahuilusta oli tietysti maailman coolein. Eräänä vappuna minä ja perhetuttujen lapset lauloimme sitä itsekin ja ihmettelimme, miten muka on niin vaikeaa päästä niin korkealle...

Puccinia muistan rakastaneeni lukioikäisestä asti. En tiedä, montako kertaa olen nähnyt Toscan. En ole varmaan vielä kertaakaan pystynyt kuuntelemaan E Lucevan Le Stelle -aariaa itkemättä.

Yleisimmät oopperaan liittyvä stereotypia tuntuu olevan, että ooppera on kamalaa patsastelua ja tylsää, epäuskottavaa melodraamaa. Voi se varmaan joskus olla sitäkin, mutta kyllä aika metsään menee, jos koko elämänsä luulee tuon olevan kattava ja paikkaansa pitävä kuvaus. En muista koskaan nauraneeni millekään tv-sarjalle niin paljon kuin nauroin nähdessäni Figaron häät ensi kertaa.

No, jotkut luulevatkin, että Mozartin teokset ovat pelkkää hilipatipippan-sekoilua ilman mitään syvyyttä. Sekään ei pidä paikkaansa. Figaron häissä kukaan ei kuole. Silti kreivittären aaria Dove sono i bei momenti on koskettavimpia tietämiäni kappaleita, jossa nainen suree aviomiehensä muuttumista kylmäksi vuosien myötä. Ei mitään kovin pateettista ja melodramaattista siis, vaan ihan tätä samaa ihmisyyttä, suoraan 1700-luvulta. (Dove sonon linkitin elämäni biiseihin,  siksi tässä yksi Figaron hauskoista hetkistä.)

Mozartiin hurahdin vasta 2005 juurikin Figaron myötä. Sitten seurasikin ziljoona eri dvd-taltiointia Figarosta, Donkkarista ja muista, matka Zürichiin katsomaan fanitettuja laulajia livenä La Finta Giardinierassa, ja vuonna -06 näin sitten Donin ensi kertaa livenä ihan täällä Suomessa. Silloin se kiilasi Figaron ohi tai vähintään rinnalle lempioopperani paikalle.

Don Giovanni kun on suurin piirtein täydellinen ooppera. Donissa on kuolemaa, kostoaikeita, melodraamaa, petosta ja rakkautta. Mutta siinä on myös tilannekomiikkaa, huumoria, aitoa ihmisyyttä ja lumoavaa musiikkia. Musiikki tuo esiin jokaisen sävyn ja vivahteen jokaisesta eri tunnelmasta - ja mahtavista hahmoista. Saa nauraa vedet silmissä Leporellon vitseille, naureskella kuivasti lällylle tenorille, seurata veret hyytyneenä vaikuttavaa loppukohtausta ja, jos on tunteellinen kuten minä, myös itkeä ihanalle Donna Elviran aarialle Mi tradì quell'alma ingrata. 

Don oli aikoinaan myös yhteiskunnallisesti kantaaottava (kuten itse asiassa Figarokin): oopperassa nimihahmo järjestää suuret juhlat, joihin kutsutaan kaikki yhteiskunnallisesta asemasta riippumatta. Isäntä kehottaa jokaista tanssimaan ihan mitä haluaa, ja juhlassa soikin päällekkäin salonki- ja maalaistanssimusiikkia. Don G julistaa: "Nämä bileet ovat avoinna kaikille, viva la libertá!". Se oli siihen aikaan iso juttu.

Tässä onkin sopiva kohta kertoa tarina tatuoinnistani. Suunnittelin sen itse: pätkä nuottiviivastoa nuotteineen jostakin hyvästä kappaleesta. Päädyin juurikin tuohon pätkään, jossa Don laulaa "Viva la libertá!". Nuotit viittaisivat itsestään selvästi musiikkiin ja sen merkitykseen elämässäni, jos kertoisin mikä teksti niihin kuuluu, se viittaisi vapauteen - ja pohjimmiltaan koko höskä perustuisi Mozartiin ja lempioopperaani. Samalla tatska kuitenkin olisi humoristinen, sillä vapauden ylistyksen taustalla olisikin Casanovan kotibileet.

(Mutta minullahan ei siis ole tatuointia. Juttu kaatui siihen, kun näin ystäväni vasta ottaman tatskan, jossa kelmun alla lainehti veri. Bestis totesi, että tatuointihan on siis avohaava... Tiesin tuolla hetkellä, että minä en sellaista koskaan ota. Voi vain kysyä, miksen tajunnut tuota aiemmin.)

Lempitoteutukseni videota ei saa suoraan laitettua, joten tässä linkki:

 VIVA LA LIBERTÁ!

Donkkari ja ooppera ylipäätään ei siis todellakaan ole mitään patsastelua. Paitsi tekstiin (ja musiikkiin!) kirjoitettu huumori, on myös paljon "oopperaläppää" jolle ei vedä vertoja mikään muu, edes räppi. Osaatko imitoida munatonta tenoria? Tai selittää Figaron häiden juonen jollekin, joka ei sitä tunne? Entä syväanalyysi Puccinin Turandotin libretosta (älä unohda Pingiä, Pangia ja Pongia)? Ja mitäs jos vaikkapa Donkkari siirretään nykyaikaan - millainen olisi Leporello, entä Zerlina ja Masetto? Minä tiedän vastaukset näihin ja moniin muihin kysymyksiin (tosin se syväanalyysi voi tuottaa hieman ongelmia, koska Turandot on niin uskomattoman pinnallinen. Niin ja se Figaron juonen selitys taitaa minullakin kaatua siihen pinniin - kuka sen lähettikään ja kenelle?!).

Otsikon "reprise" viittaa siihen, että kirjoitin samalla otsikolla livejournaliini vuonna 2006 nähtyäni Donin ensi kertaa. Pätkä on suoraan kansallisoopperan tekstityksestä - siellä pyörii edelleen sama ohjaus (lähtien vuodesta 1993, jolloin isäni oli soittamassa), jonka olen nähnyt nyt kolmesti. Lause edeltää kuuluisaa loppukohtausta, jossa Donin murhaama mies nousee haudastaan ja, punkyhtye Rancidin sanoin, "raahaa Don Giovannin helvettiin". Kyllä, tämä on todellakin melodramaattista, mutta vielä kertaakaan ei ole naurattanut - musiikki tekee tästä maailman vaikuttavimman oopperakohtauksen.

Tämä Mozartin ja Donkkarin ylistämiseen keskittyvä teksti voi antaa jollekin blogiini eksyneelle ooppera-asiantuntijalle sen kuvan, että olen nähnyt pari Mossea ja Puccinia ja jakelen lausuntoja oopperasta niiden perusteella. Näin ei kuulkaas todellakaan ole. Olen nähnyt kymmenittäin oopperoita, ja rakastan monia erilaisia: paitsi Tsaikkaria ja Mussorgskia, myös Wagnerin Ring-sarjaa, jonka neljä osaa kestävät yhteensä noin 20 tuntia. Verdiä sen sijaan inhoan. La Traviata on huonoin koskaan näkemäni ooppera. Tai no, Vantaan musiikkiopiston Pyymosa vuodelta -99 ehkä vetää sille vertoja. En ole ihan varma.

Edellisen kuoroni kanssa pääsin myös esittämään oopperaa. En tosin mitään Mozartia ja Puccinia, vaan hyvin paljon pienempiä ja kepeämpiä juttuja, ja siis ei suinkaan solistin, vaan kuoron roolissa. Mutta ne olivat yksiä elämäni hauskimmista projekteista. Ehkä joskus lisää tai sitten ei.




Oopperaa tuntemattomille pikku vinkki (ja satunnaista nippelitietoa): jos joku alkaa puhua Figaron häistä, älä ala hoilottaa sitä pätkää "Fiiiigarooo, Figaro Figaro Fiiiiigarooooo...." - se ei nimittäin ole Figaron häistä, vaan Sevillan parturista. Oopperat perustuvat 1700-luvulla kirjoitetun näytelmätrilogian eri osiin, ja niissä on osittain samat henkilöt. Mutta Rossinin1800-luvulla säveltämä Parturi tapahtuu ennen Mozartin 1700-luvulla säveltämää Figaroa, Mosse kun omi suoraan trilogian keskimmäisen osan. (Siitä viimeisestä osasta on ilmeisesti tehty ooppera 1970-luvulla, mutta se ei tainnut menestyä, kun en siitä mitään tiedä.) Alkuperäisen trilogian kirjoitti Beaumarchais, libreton Mozartin oopperaan (kuten muuten Doniinkin) teki Lorenzo da Ponte.

Ja tämä on PAKKO kertoa: osaan jostain syystä ulkoa yli puolet Leporellon luetteloaariasta, jossa luetellaan Don Giovannin naissaavutuksia. Kyseessä on siis italiankielinen baritoniaaria. Ja kyllä, osaan sen osan, jossa luetellaan numerot: Italiassa 640, Saksassa 221, 100 Ranskassa ja Turkissa 91, mutta Espanjassa 1003.


Niille, jotka eivät oopperamusiikkia korvissaan siedä, se Rancidin biisi - tätä minä kuuntelen luupilla putkeen, kun olen oikein oikein pahalla tuulella: