Leffaa ja jätskiä

Todella harvoin tulee vastaan aidosti vaikuttavia elokuvia. Tai kirjojakaan, ei sen puoleen.

Muistatteko vielä David Lynchin Mulholland Driven? Sen tunteen elokuvan loputtua, kun oli aivan ihmeissään, mutta edelleen siinä elokuvan imussa, niin että sitä pyöritteli päässään vaikka kuinka pitkään, kävi keskusteluja ystävän kanssa, ja tietenkin oli pakko katsoa se jossain vaiheessa uudestaan? Kirjojen saralta samankaltaisen tunteen ovat jättäneet Haruki Murakamin Suuri Lammasseikkailu (The Wild Sheep Chase) ja Paul Austerin New York -trilogia, joissa sivumennen sanoen on vähän samankaltaisuutta seuraavaksi puheenaiheena olevan elokuvan kanssa.


Nyt vastaan tuli nimittäin aivan yllättäen voimakas elokuvakokemus. Netflixistä bongasin Dennis Villeneuven ohjaaman elokuvan Enemy, jonka päätin katsoa ihan vain siksi, että siinä on ihana Jake Gyllenhaal. Onneksi katsoin! Leffa perustuu José Saramagon romaaniin The Double. En ole lukenut kirjaa, mutta ilmeisesti se on nyt tehtävä! Elokuvassa on kuitenkin elementtejä, joita ei kuulemma kirjassa ole, joten se on uniikki teos. Ja millainen teos.

Kyseessä on kaksoisolentotarina: mies törmää aivan itsensä näköiseen hemmoon ja seuraa tiivistunnelmainen mysteeri. Tämä on kuitenkin kaukana perusjännäreistä. Hienovaraisesti rakennettu elokuva on monivivahteinen ja -ulotteinen: kaikki on osa kokonaisuutta - dialogi, intertekstuaaliset viittaukset, taustalla näkyvät asiat ja pienet yksityiskohdat sekä upea musiikki. Samalla tarina imaisee mukaansa. Mitään ei selitetä auki lopussa. Lueskelin toki jo netistä monta eri analyysia, mutta silti tämä on pakko katsoa uudelleen (muokkaus: näköjään jo heti samana iltana...) luodakseni oman käsitykseni siitä, mistä todella oli kyse.

Lisäksi Jake G. vakuutti minut viimeistään nyt siitä, että hän on paitsi ehkä Bradley Cooperiakin hotimpi, myös aivan käsittämättömän monipuolinen näyttelijä. C'mon, mies on ollut ainakin homocowboy, toimintasankari, romanttisen komedian prinssi, väkivaltainen nilkki, ja nyt tämä mieletön roolisuoritus parhaassa leffassa, jonka olen vuosiin nähnyt. Jos joku kysyy lempinäyttelijääni, nyt tiedän mitä vastaan tästä eteenpäin, eikä edes tarvitse miettiä sanoinko niin pelkän hottiuden takia.

Entä se jätski? Minähän en voi syödä mitään, missä on (lehmän)maitoproteiinia tai edes jäämiä maidosta. Lisäksi en voi syödä kaurajädeä enkä enää soijajäätelökään, ja vaikka riisijätskin pitäisi käydä minulle, siitäkin tulee aina maha kipeäksi. Olen siis todellakin jätskitön. Vai olenko?

Kieltäydyn kunniasta. Watsonin 2-vuotissynttäreillä kokeilin maidottomia, gluteenittomia ja lähes sokerittomia minttupuffetteja, joista aion yrittää vielä parempaa versiota ensi viikolla. Nyt päätin koittaa maailman helpointa jekkua: kookoskermaa, 1 tl vaniljaa ja 2 tl raakakaakaojauhetta pakkaseen ja hämmennystä vartin välein, kunnes alkaa olla jätskimäistä. Katsotaan millaista tulee!

Yllä esitellyn leffan kanssa jätski ei välttämättä uppoa, se on sen verran haltuunottavaa settiä. Mutta vaikka sen jälkeen teorioita netistä lueskellessa? Tai sitten vain Orange is the New Blackia töllöttäessä kesäillan iloksi! ;)

Ei-edelleenkään-ruokablogi: Pikku Squaren raakasuklaataatelitoffeemarmeladikonvehdit + Watsonin bonus

Ryhdyin tekemään herkkuja Kiitos Hyvää -kirjan ohjeella. Halusin kokeilla suklaakarkkeja, joihin ei tulisi mitään makeutusta - siis minkäänlaista sokeria, hunajaa, agavea, steviaa tms.

Kirjasta löytyi ohje jonka nimi taisi olla jotain tyyliin Pähkinätoffeekonvehdit. Minulla ei ollut kaikkia tarvittavia aineita, joten päätin tehdä yksinkertaistetun version: pelkät toffeekonvehdit.

Koska olen Pikku Square, ei tämä taaskaan mennyt ihan niinkuin Strömsössä. Kookosöljyä ei ollut tarpeeksi, joten puolitin alkuperäisen reseptin, paitsi veden määrän, jota laitoin maksimin, koska tehosekoittimeni on niin huono.


Täytteeseen tuli siis:

7-8 pehmeää taatelia
1 rkl kookosöljyä
yli 5 rkl vettä (liikaa)
0,5 tl vaniljajauhetta
0,5 tl ruususuolaa

Vettä sitten lisäsin varmaan vielä toiset 5 rkl, koska ei meinannut blendautua. Se oli virhe. Ongelma ei ollutkaan veden määrä vaan se, että mössöä oli sekoittimessa niin vähän, että kiinteää kun oli, se roiskui nopeasti pois terästä ja jäi sekoittimen seinustalle. Jos sitä olisi ollut enemmän, se olisi ehkä blendautunut paremmin. Lisäksi huonoon sekoittimeeni laitettuna taatelit olisi ehdottomasti kannattanut kuoria. 

Ei se silti täysin pieleen mennyt. Mössöstä lusikalla annostelemani pallot laitettiin pakastimeen jähmettymään (n. 15 min); liian veden takia se jäi kovin löllöksi, mutta se ei tuhonnut kaikkea.


Raakasuklaakuorrutteeni oli yksinkertaisuudessaan

0,75 dl sulatettua kaakaovoita
0,75 dl raakakaakaojauhetta

Tämän levitin pallojen päälle miten parhaiten taisin. Koska pallot eivät meinanneet pysyä kasassa, suklaadipin levitys oli melko hankalaa, mutta laitoin sitä ensin pallojen päälle, annoin suklaan jähmettyä hetken jääkaapissa, käänsin ne, ja sitten tein toisen puolen. Sen jälkeen laitoin ne taas pakastimeen tai ehkä jääkaappiin jähmettymään, en nyt muista.


Kun tsekkasin kaakaovoin ja -jauheen suhdetta kirjasta, Watson, joka ei ollut innostunut taatelimössöstä (sain kerrankin itse nuolla lusikan, toisin kuin pääsiäisenä, jolloin hän istui lattialla kaapien raakaleivostaikinaa suoraan purkista ja sanoi iloisena: "Leivosta!") näki kuvan raakasuklaapaloista kirjan sivulla.

"Toi! Toi!"

Lupasin tehdä hänelle oman pienen suklaan. Joten kun kuorrutteesta jäi vähän yli, lisäsin siihen juoksevaa hunajaa ja jäädytin Watsonille pienen suklaalevyn. Hän tykkäsi siitä todella paljon.


Karkkieni ainoa ongelma on niiden huono koossa pysyminen (ei koske W:n suklaata, toim. huom.) mutta se ei haittaa, koska ne kuitenkin otetaan astiastaan ainoastaan syötäviksi. Maku siis onnistui todella hyvin. Taatelitäytteen salaisuus ovat mausteet: vanilja ja suola. Niiden ansiosta se ei maistu pelkältä taatelilta, vaan ihanalta karkkimassalta.

Liika vetisyys aiheutti sen, että toffeen sijaan tai ainakin lisäksi konvehtien sisustasta tulee mieleen marmeladi. Mikä ei ole mitenkään huono. On aika siistiä syödä karkkeja, jotka ovat suklaata, toffeeta ja marmeladia, eikä niissä ole mitään lisättyä makeutusta. Taidankin mennä hakemaan jääkaapista loput. Ja tehdä ensi kerralla kaksinkertaisen annoksen.

Juhlapostaus: herkkuja ja ystäviä

XA!

Perheeni on luterilainen eikä suuremmin juhli pääsiäistä. Minä haluan kuitenkin viettää vuoden suurinta juhlaa kunnolla, enkä vain hengailla kotona. Niinpä kaksi vuotta sitten aloitin oman pääsiäisperinteeni: kutsun ystäviäni pääsiäissunnuntaina luokseni juhlimaan. Laitan jotakin tarjottavaa itse ja pyydän lisäksi vieraita tuomaan tuomisia. Juhlat ovat päivällä, jolloin lapsiperheetkin voivat osallistua.

Perinne on osoittautunut ihanaksi ja onnistuneeksi. Pääsi paikalle sitten 5 tai 15 vierasta, tunnelma on kohdallaan, kun he ovat joka tapauksessa rakkaita ystäviäni. Kyseessähän on vähän sama asia kuin viettäisi joulua ystävien kesken.


Niinpä eilenkin pieni joukko tärkeitä ja rakkaita saapui meille juhlimaan. Minulla oli mitä ihanin päivä heidän kanssaan. Naapuri ja tämän sisko D, Watsonin suosikkileikittäjät, pitivät huolen Watsonin ja (W:n iloksi paikalle saapuneen) 3-vuotiaan kaverivieraan viihtymisestä. Minä, Kanerva, WHY, Karhunkaataja ja Pappi eksyimme syväluotaavaan keskusteluun enneagrammista.

Ja söimme herkkuja. Kun pöytä oli katettu ja siunattu, Watson halusi istumaan omalle paikalleen päätyyn (vaikka tarkoitus oli, että pöytä toimisi buffet-periaatteella) ja hamusi ensimmäiseksi kiinni edessään olevaan suklaakakkuun. Tietty. Näin ollen hän ja kaverinsa saivat aloittaa aterian pienillä suklaakakkusiivuilla. Kakun ohessa pöydästä löytyi quinoa-fetasalaattia, lihapullia, gluteenitonta leipää, maalattuja munia, pähkinöitä, viinirypäleitä ja muita hedelmiä plus vielä sipsejä. Myöhemmin pääsiäiskukko vielä muni vieraille lahjansa, ja minullekin oli oma maidoton ja gluteeniton muna (kaikkia muita isompi! :D ).

(Juhlissani on tapana, että suurinpiirtein kaikki mitä tuodaan on minullekin sopivaa eli maidotonta ja luontaisesti gluteenitonta. On ihana juhlia, kun ei tarvitse koko ajan hysteerisesti vahtia, ettei jostain tule muruja omaan annokseen.)

Watsonin ja minun maalaamat munat sekä anonyymejä hedelmiä.

Varsinainen helmi olivat kuitenkin aivan itse tekemäni rakkausleivokset. Kyllä, uskaltauduin kaikesta huolimatta yrittämään raakaleivonnaisen tekoa, ja vaikka jouduin lisäämään tehottomaan tehosekoittimeeni vettä, ja vaikka täytevaahdosta tuli omituisen vetistä, ja vaikka taikinaa ei riittänyt leivosten kansien tekoon, ja vaikka ne olivat pakastimessa niin pitkään että näyttivät olevan ikijäässä sieltä otettaessa - ne onnistuivat!!! Tulos oli AIVAN SIKAHYVÄ - niin hyvä jopa, että kun äsken söin peräperää sekä leivosten että normaalin gluteenittoman mutakakun jämiä, leivokset olivat kirkkaasti parempia (ja minä ihan oikeasti ra-kas-tan mutakakkua).

Yleisön mukaan leivokset olivat hyviä ja niissä oli hyvä rakenne; olivat hyviä myös jäisenä (se sopi niihin - myöhemmin kyllä jäisyyskin katosi toim. huom.), ja kookosta inhoava Karhunkaatajakin piti niistä, vaikka niissä kookos maistuikin. Huonointa minun mielestäni oli hieman levähtänyt ulkonäkö, mutta jopa siitä Naapuri antoi ilahduttavan kommentin: "No mut ne vois olla paljon vammasempiakin".

Etsi kuvasta kultainen erikoisruokavaliomuna!

"Vois ne vammaisempiakin olla."

Toisin sanoen: menestys! Minusta tuli kuin tulikin raakaleipuri.

Elämäntapabloggaajaa minusta sen sijaan ei vielä ole tullut, joten ette näe tälläkään kertaa kuvia notkuvasta ruokapöydästä (joka oikeasti oli aika vakuuttava) vaan ainoastaan viimeisestä jäljelläolevasta leivoksesta - ja parista bonusmunasta.

Pikku Square leipoo

- eli miksi en pidä ruokablogia

Tuossa taannoin kirkkokahveilla oli tarjolla kerrankin itsetehtyjä, gluteenittomia (itse asiassa kokonaan viljattomia), maidottomia pikkuleipiä.

"Ne oli tosi helppo tehdä!" tekijä kertoi. "En ole ikinä leiponut mitään gluteenitonta! Laitoin vain manteli- ja kookosjauhoa, sokeria, kanelia ja vettä sekaisin ja pyörittelin palloiksi. Aluksi meinasi tulla liian kuivia, mutta sitten onnistui hyvin."


Päätin siis kokeilla. Mantelijauhoa ei ollut, mutta mantelijauhetta kyllä, joten päätin laittaa enemmän kookosjauhoa ja vähän mantelijauhetta sekaan. Sokerin korvasin kookossokerilla, maistaen sopivan makeusasteen. Koska alkuperäisten tekijä oli kokenut kuivuusongelmaa, laitoin mielestäni ainakin tarpeeksi vettä, ja sekaan vielä kookosöljyä.

Tulos: kaamean kuivaa jauhoista mössöä. Watson kyllä halusi toisenkin - pyysi "leipää".


No, olin siinä valmistumista odotellessani selaillut Kiitos Hyvää -reseptikirjaa. Sen herkuista intoutuneena päätin, etten heitä pilalle menneita pyöryköitäni noin vain pois, vaan yritän hyötykäyttää ne.

Tuumasta toimeen. Mössäsin pallot uudestaan sekaisin. Laitoin sekaan saman verran vettä kuin olin jo alussa laittanut, ja lisäksi vielä kookosöljyä. Tein tästä mössöstä pohjan vuokaan. Sitten valmistin toisessa kulhossa raakasuklaata, ihan sitä perushelpointa sellaista. Kaadoin sen vuokaan levitetyn mössöpohjan päälle, ja murskasin vielä vadelmia pinnalle. Työnsin komeuden jääkaappiin jäähtymään.

Sitten mieleen hiipi epäilys: niin tuota, se pohja olisi varmaan kannattanut paistaa ensin (uudelleen), koska siihen oli lisätty nestettä. Lisäksi suklaasta olisi varmaan tullut tasaisemmin makeutettua, jos hunaja jota käytin olisi ollut juoksevaa eikä epämääräistä puoliksi kiinteää.


Tulos? Pohja oli epämääräistä vetistä mössöä, joka ei maistunut miltään. Raakasuklaa oli kuten pelkäsinkin makeutunut toisista kohdista toisia enemmän. Ei ehkä yllätys... mutta silti olin pettynyt! Miten tää VOI mennä NÄIN pieleen?! Pikkuleipien piti olla sikahelpot, ja kun ne olivatkin liian kuivia, miten niistä voi tulla vetisiä ja MAUTTOMIA?! Raakasuklaata olen tehnyt ennenkin, onko se tosiaan noin helppo pilata? MITÄ TAPAHTUI?! Ja ennen kaikkea: mitä teen tuolle epämääräiselle kakulleni?!

Kaveri sanoi: "Syötä Watsonille." Jep, se nimittäin tykkää siitä.


Ei, tästä ei koskaan tule reseptiblogia.