Muistatteko vielä David Lynchin Mulholland Driven? Sen tunteen elokuvan loputtua, kun oli aivan ihmeissään, mutta edelleen siinä elokuvan imussa, niin että sitä pyöritteli päässään vaikka kuinka pitkään, kävi keskusteluja ystävän kanssa, ja tietenkin oli pakko katsoa se jossain vaiheessa uudestaan? Kirjojen saralta samankaltaisen tunteen ovat jättäneet Haruki Murakamin Suuri Lammasseikkailu (The Wild Sheep Chase) ja Paul Austerin New York -trilogia, joissa sivumennen sanoen on vähän samankaltaisuutta seuraavaksi puheenaiheena olevan elokuvan kanssa.
Nyt vastaan tuli nimittäin aivan yllättäen voimakas elokuvakokemus. Netflixistä bongasin Dennis Villeneuven ohjaaman elokuvan Enemy, jonka päätin katsoa ihan vain siksi, että siinä on ihana Jake Gyllenhaal. Onneksi katsoin! Leffa perustuu José Saramagon romaaniin The Double. En ole lukenut kirjaa, mutta ilmeisesti se on nyt tehtävä! Elokuvassa on kuitenkin elementtejä, joita ei kuulemma kirjassa ole, joten se on uniikki teos. Ja millainen teos.
Kyseessä on kaksoisolentotarina: mies törmää aivan itsensä näköiseen hemmoon ja seuraa tiivistunnelmainen mysteeri. Tämä on kuitenkin kaukana perusjännäreistä. Hienovaraisesti rakennettu elokuva on monivivahteinen ja -ulotteinen: kaikki on osa kokonaisuutta - dialogi, intertekstuaaliset viittaukset, taustalla näkyvät asiat ja pienet yksityiskohdat sekä upea musiikki. Samalla tarina imaisee mukaansa. Mitään ei selitetä auki lopussa. Lueskelin toki jo netistä monta eri analyysia, mutta silti tämä on pakko katsoa uudelleen (muokkaus: näköjään jo heti samana iltana...) luodakseni oman käsitykseni siitä, mistä todella oli kyse.
Lisäksi Jake G. vakuutti minut viimeistään nyt siitä, että hän on paitsi ehkä Bradley Cooperiakin hotimpi, myös aivan käsittämättömän monipuolinen näyttelijä. C'mon, mies on ollut ainakin homocowboy, toimintasankari, romanttisen komedian prinssi, väkivaltainen nilkki, ja nyt tämä mieletön roolisuoritus parhaassa leffassa, jonka olen vuosiin nähnyt. Jos joku kysyy lempinäyttelijääni, nyt tiedän mitä vastaan tästä eteenpäin, eikä edes tarvitse miettiä sanoinko niin pelkän hottiuden takia.
Entä se jätski? Minähän en voi syödä mitään, missä on (lehmän)maitoproteiinia tai edes jäämiä maidosta. Lisäksi en voi syödä kaurajädeä enkä enää soijajäätelökään, ja vaikka riisijätskin pitäisi käydä minulle, siitäkin tulee aina maha kipeäksi. Olen siis todellakin jätskitön. Vai olenko?
Kieltäydyn kunniasta. Watsonin 2-vuotissynttäreillä kokeilin maidottomia, gluteenittomia ja lähes sokerittomia minttupuffetteja, joista aion yrittää vielä parempaa versiota ensi viikolla. Nyt päätin koittaa maailman helpointa jekkua: kookoskermaa, 1 tl vaniljaa ja 2 tl raakakaakaojauhetta pakkaseen ja hämmennystä vartin välein, kunnes alkaa olla jätskimäistä. Katsotaan millaista tulee!
Yllä esitellyn leffan kanssa jätski ei välttämättä uppoa, se on sen verran haltuunottavaa settiä. Mutta vaikka sen jälkeen teorioita netistä lueskellessa? Tai sitten vain Orange is the New Blackia töllöttäessä kesäillan iloksi! ;)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti