Kriisi ja Kristus

Minulla on tässä meneillään pieni uskonkriisi. Tai no, pieni ja pieni, mutta kriisi ei kuitenkaan koske sitä, uskonko Jumalaan - tiedän varmasti, että Jumala on. Kriisi koskee sitä, millainen tuo Jumala (tai hetkittäin tuntuu että "jumala") oikein onkaan. En aio avautua kriisin ytimestä sen enempää, mutta haluan esitellä sen sivutuotteena mieleen nousseen ajatuksen.


Nyt kun olen äiti, olen huomannut, että omaa lasta todellakin rakastaa niin hirvittävästi, että ajatuskin lapsen kärsimyksestä tuottaa itselle tuskaa. Jos ihmiset ovat Jumalan lapsia, miten hän voi antaa meidän (en tarkoita itseäni vaan ihmiskunnan edustajia ylipäätään) kärsiä sillä tavalla - kyllähän te tiedätte, kun viattomat välillä ottavat pahinta hittiä maailman mittelöissä ja silleen. Luonteva seuraava ajatus oli, että Jumala ei voi rakastaa meitä kuin omia lapsiaan, kun antaa kaiken tapahtua.

Sitten mieleeni tuli Jeesus. Ah, well.


Juttuhan meni näin:

Jumala laittaa osan itsestään ihmisen muodossa omana lapsenaan maan päälle.
Tämä Jumalan lapsi elää kolmekymppiseksi aika normaalia elämää, ei välttämättä tiedostaen omaa jumalaista alkuperäänsä ja sisintään.
Sitten kolmekymppisenä hän harrastaa diippiä hengellistä pohdintaa, mm. ottaa kasteen ja paastoaa erämaassa, ja ymmärtää syvästi sen minkä on aina sisimmässään tiennyt, että on osa Jumalaa ja Jumalan lapsi.

Hän alkaa puhua hengellisistä jutuista, jumalaisesta rakkaudesta muillekin. Hän ei voi tehdä muutakaan, hän tietää sen olevan hänen tehtävänsä maan päällä. Aluksi ihmiset lähtevät mukaan, mutta sitten tämä radikaali rakkausoppi suututtaa valtaapitävät ja huonostihan siinä käy. Koska jäbä ei peräänny vaan seisoo sanomistensa takana, hänestä tehdään varoittava esimerkki ja seuraa kärsimystä.


Jutun ilmiselvä osuus: Kristinuskon Jumala laittoi sen oman poikansakin kärsimään tänne, viattomana. Hänellä oli syynsä, mutta tässä yhteydessä siis pointti oli se, että hän todellakin pystyi siihen. Minulla tästä kuitenkin heräsi myös mielikuva siitä, kuinka Jumala yksinkertaisesti lähetti lapsensa maailmalle kuten me kaikki, toivoen parasta, mutta tietäen, ettei voi estää kärsimystä tapahtumasta. Ja sitten ei voinut kuin seurata sen tapahtuvan.

Ja sitten se teologinen osuus: Entä, jos Kristus-tarina onkin kuvio, joka toistuu jokaisen ihmisen kohdalla? Jumala laittaa osan itsestään maan päälle ihmisen muodossa, omana lapsenaan jokaisen ihmisen kohdalla. Joka kerta tarkoituksena olisi tajuta, että olemme osa Jumalaa, ja sitten elää sen mukaisesti (mitä se kenenkin kohdalla tarkoittaa) - ja joka kerta siitä seuraa väistämättä myös kärsimystä. Ja Jumala ei voi kuin seurata sen tapahtuvan.

Lempi-Jeesukseni.
http://i.imgur.com/Xc1Olku.jpg

En nyt yritä sanoa, että Kristus-juttu olisi vain universaali metafora. En myöskään yritä sanoa, että se ei olisi. Tämä kai se uskonkriisien pointti on. En sano mistään mitään, sanon vain näitä omia ajatuksiani asian tiimoilta. Pitää ehkä vielä vähän miettiä sitä uhrausosiota.


Kristus huusi ristillä: "Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut?" Jos kerran Kristuskin (oli Hän metafora tai ei) koki hylkäämisentunteen, ehkä se nyt vain kuuluu asiaan. Ehkä uskonkriisi on niin sanotusti ihan fine.