Zen, tyyni, tasainen, pehmeä ja oikeanlainen

Kirjoitin siitä, miten tietyt asiat ovat olleet olennainen osa kokonaisvaltaista paranemista tässä matkan varrella. Listalta löytyi tietysti jooga ja meditaatio. Nyt kerron asian toisesta puolesta. Sillä vaikka jooga ja meditointi ovat antaneet minulle valtavasti (ja antavat edelleen), on niihin liittynyt myös syvä sudenkuoppa, jota en ole edes nähnyt ennen tätä talvea.


Varhaisteini-iästä päälle kaksikymppiseksi painin jatkuvasti niiden luonteenpiirteideni kanssa, jotka esim. yläasteella tekivät minusta monen mielestä nolon, tyhmän, lapsellisen, epäviehättävän ja vääränlaisen. Välillä hyväksyin nämä puolet itsessäni - sen, että olen innostuva, kovaääninen, levoton, riehakas, vahvasti tunteva ja itseilmaisultani voimakas; välillä taas koin niiden takia edelleen syvää "vääränlaisuutta". Sainhan edelleen satunnaisesti palautetta siitä, että innostuin liikaa tai ilmaisin itseäni joidenkin mielestä liian vahvasti tietyissä tilantessa.

Sitten aloitin joogan. Löysin sen tunteen, kun on aidosti läsnä omassa kehossaan. Aloin meditoida. Se oli pelottavaa ja ihanaa. Sulkea silmät ja katsoa sisäänpäin.

Mutta se oli myös cool. Kerrankin joku juttu, josta olin innostunut, oli cool. Ei tietenkään kaikkien mielestä, mutta yksi tapa olla cool. Ja kuten kaikkiin eri tapoihin, tähänkin sisältyi vapaus olla välittämättä niistä, jotka eivät sitä ymmärtäneet. "Joogaelämä" suuntasi tasapainoon, hyvinvointiin ja mielenrauhaan. Totta kai se oli cool; totta kai se oli jotain ihailtavaa; jotain, josta saattoi ylpeänä kertoa toisille. "Nykyään herään joka aamu aikaisin joogaamaan. Nykyään istun joka ilta vartiksi meditoimaan." Vau.


Joogaelämästä syntyi joogaminä. Joogisten ihanteiden mukainen, siltä ainakin kuulosti. Minusta tuli rauhallinen. Opin, että on turha hötkyillä; parempi, että tunnen mitä tunnen lempeä hymy huulillani, suhtaudun myötätuntoisesti ja ilmaisen itseäni tavalla, joka sopii sille ihmiselle, jonka kanssa kommunikoin. Monesti ajattelin, että ilmaisen omat ajatukseni sitten myöhemmin paremmalla hetkellä. Se oli mielestäni tyyneyttä, mielenrauhaa.

Opin, että joogaa harrastaessa ei tee enää mieli bilettää. Minun ei siis tehnyt enää mieli bilettää. Mikä helpotus - ei enää tilanteita, joissa otan lasin viiniä, heittäydyn, olen kovaääninen ja pidän hauskaa, ja seuraavana päivänä ruoskin itseäni siitä, että olin taas niin ärsyttävä. "Ihan siinä sivussa ja aivan itsestään" kehoni pysyi hyvässä kunnossa - saatoin tuntea itseni kauniiksi ja hyväksyttäväksi.

"Ymmärsin", että minun ei tarvitse meikata, koska se on turhamaisuutta ja siis turhaa - minun ei tarvinnut yrittää olla viehättävä. Tämä voi tietysti olla hyväkin asia, mutta vastapainona ei tullutkaan tunne, että olisin viehättävä ilman yrittämistä: minun ei tarvinnutkaan olla  viehättävä, vaan ainoastaan sopiva ja miellyttävä. Ei riehakas, ailahteleva, levoton tai ärsyttävä. Vaan lempeä, tasainen, rauhallinen ja ymmärtävä. Pehmeä. Joustava.

Minun ei tarvinnut enää ottaa riskejä. Päästää itseäni irti. Menettää kontrollia.


Kuulostaa tosi natsilta, mutta en minä sitä silloin kokenut niin. En tehnyt mitään muodonmuutosta yhdessä yössä, vaan siloittelin itseäni sopivassa suhteessa. Niin, että se tuntui luonnolliselta. Lähimmille olen aina pysynyt riehakkaana itsenäni, vaikka usein tunsinkin, että olen varmaan sellaisena sikaärsyttävä.

Kuvittelin, että aidosti etsin ja myös löysin itseäni. En ymmärtänyt, että se, mitä löysin, oli vain tapa tuntea itseni hyväksytyksi. Olin löytänyt sellaiset normit, joita pystyin noudattamaan. "Vapautin" itseni tilanteista joissa olin pelännyt, ettei minusta pidettäisi, ja ominaisuuksista, jotka eivät miellyttäneet muita. Löysin "rauhaa" - tai siis valheellista tasaisuutta, joka oli turvallista.

En syytä tästä joogaopettajiani. En syytä myöskään itseäni. En osannut tuolloin muuta, ja tarvitsin tätä pakokeinoa, tätä hyväksytyksi tulemista. Minun täytyi kokeilla sitä. Mutta ei se minusta onnellista tehnyt.


Joogassahan ei oikeasti opeteta tukahduttamaan itseään. Mutta joskus joogaopetuksessa tai muissa henkisissä opatuksissa annetut neuvot ovat vähän epäselviä. "Opi valitsemaan mitä ajattelet." "Älä anna tunteidesi viedä sinua." "Suhtaudu positiivisesti." Nämä voivat olla hyvin totta, mutta ne voivat myös vääristyä aikamoisen pahasti, jos on jo valmiiksi jonkinlaista taipumusta pistää osa itsestään vakan alle. Paulo Coelho kritisoi pakonomaisesti rauhaa ja tyyneyttä korostavaa joogaopetusta uusimmassa romaanissaan Uskottomuus.

Joogaelämä, fyysiseen hyvinvointiin keskittyvä elämä, uskonnot... Minkä tahansa dogman, oli se sitten vanhinta vanhaa tai uusinta uutta, asettama turvallinen malli tarjoaa tunteen oikein tekemisestä, hyväksytyksi tulemisesta. Mitä tahansa näistä on tietysti mahdollista myös harjoittaa ilman mallin ostamista, aidosti omana itsenään.


Vapauduin joogaminästä hetkeksi vuonna 2011, kun erosin pitkästä suhteesta. Minun tekikin yllättäen mieli bilettää, olla levoton, kaikkea sitä. Meditoin edelleen, mutta en enää elänyt tiukkaa joogaelämää. Vähän aikaa uskalsin ihan oikeasti kuunnella itseäni.

Sitten sain parilta ihastukselta turpaan. Tulkitsin sen ilmeisesti niin, että "vapaa minä" ei taaskaan ollut aiheuttanut mitään hyvää. Palasin ajatukseen siitä, että "jos olen tyyni ja rauhallinen, luon myös ympärilleni tyyneyttä ja rauhaa". Vangitsin taas osan itsestäni.

Kirjoitin silloiseen blogiini näin:  I want to be balanced. I want to become as stabile as I can naturally become. I want to love softly and strongly. I want to live in harmony and peace, making people, also myself, feel good.

Mitä väärää tässä sitten on? Ensinnäkin se on suunnilleen yhtä mielekästä kuin jos ilmoittaisin, että haluan olla tummaihoinen. Minä kun en rakasta pelkästään pehmeästi ja lujasti, vaan myös räiskyvästi ja riehakkaasti. Minä en ole luonteeltani stabiili ja tasainen. Jos yritän väkisin elää näin, siitä ei synny harmoniaa. Juuri se onkin toinen virhe: harmonia ja tasapaino eivät tarkoita väkisin rakennettua rauhaa, vaan sen hyväksymistä, miten asiat todella ovat.


Tämä kaikki tuli näkyviin vasta tänä talvena. Aloin huomata, että minun teki mieli käydä lasillisella. Olla levoton. Enemmänkin. Olla vauhdikas, riehakas, kovaääninen oma itseni. Ja silti tuntea itseni viehättäväksi. Mutta ajattelin, että minulle olisi hyväksi olla joogaminä. Että minun kuuluu haluta VAIN istua kotona ja meditoida. Löysin itseni sanomasta: "Musta tuntuu et mun pitäis haluta sitä, mutta kun se tuntuu niin TYLSÄLTÄ!!!"

Aplodit. Kuulin viimein itseni. Joogaminänä en saanut nauttia levottomuudestani, omasta itsestäni. Tuosta havainnosta se vasta toden teolla alkoi. Kaikkien niiden asioiden saaminen päivänvaloon, joita joogaminä ei saanut olla - asioiden, jotka tekevät minusta minut.


Enkö siis voi etsiä tasapainoa ja harmoniaa, jos olen oma itseni? Tietysti voin. Ne vain eivät ole sitä mitä aiemmin luulin. Tasapaino tai harmonia ole jatkuvaa tasaisuutta ja pehmeyttä, vaan kaikkien omien puolieni kanssa elämistä niin, etten tukahduta niistä mitään. Rauha ei ole sitä, että tasoitan voimakkaat tunteeni tai en ilmaise niitä. Rauha on sitä, etten anna toisten mielipiteiden muuttaa sitä, mitä todella olen. Silloin minun tarvitse myöskään ylikorostaa itseäni ja hakea siten hyväksyntää toisilta. Voin vain... olla.

Siitä juuri joogan ja meditaation opeissa oikeastaan onkin kyse. Ei ole tarkoitus tulla tietynlaiseksi. On tarkoitus vain tulla siksi, joka minä todella olen. Vain olla. 


Elizabeth Gilbetin sanoin (lainaus on leffasta, koska Kanerva on pöllinyt kirjani):

"God's not interested in watching a performance of how a spiritual person looks and behaves. The quiet girl who glides silently through the place with a gentle, ethereal smile...who is that person? It's Ingrid Bergman in "The Bells of St. Mary's" – not me. God dwells within me...as me."

- Eat Pray Love

http://dietsinreview.s3.amazonaws.com/diet_column/wp-content/uploads/2012/12/julia-roberts-meditate.jpg

Itse asiassa jooga - kuten mikä tahansa tähän hetkeen pysäyttävä harjoitus - nostaa pintaan todellisia tunteita. Luulen, että minulle kävi niin, että kun pintaan nousi käsittelemättömiä ongelmia itseni ja luonteeni suhteen, reagoin siihen lipsahtamalla joogan tarjoamaan "tasapainoiseen" rooliin. Silloin oli vielä liian vaikeaa ja kipeää käsitellä sitä, etten pystynyt rakastamaan itseäni sellaisena kuin olin.

Joku voisi kysyä, mihin koko joogaa ja meditointia tässä kaikessa oikein tarvitaan. Jos kerran ne nostavat esiin vaikeita tunteita ja niihin voi eksyä roolittamaan itseään, miksi ollenkaan aloittaa niitä? Jooga ja meditointi auttavat pysähtymään tähän hetkeen, kääntymään kohti sisäistä, todellista itseä. Se on helkkarin pelottavaa, ja siksi varmaan syntyy vastustusreaktioita kuten minulle kävi. Mutta se on myös äärimmäisen antoisaa. Sillä tässä hetkessä ja omassa tuntemattomassa itsessä asuu myös aito onnellisuus, joka ei riipu mistään ympärillä olevista tekijöistä. Tuota onnellisuutta vain ei voi poimia ilman, että käsittelee myös tässä hetkessä olevat vaikeat tunteet - myös omaan itseensä liittyvät.

Syksystä, matkasta, valosta ja haluamisesta

Aikoinaan pidin syksystä, rakastin sitä jopa. Viimeiset kolme vuotta syksyt ovat kuitenkin olleet jotenkin todella raskaita ja valon vähentyessä ulkopuolelta se on tuntunut hiipuvan myös sisäpuolella. Ja on tuntunut, ettei asialle voi mitään, että näin se nyt vain on.

Lähipäivinä olen huomannut nauttivani syksystä ensi kertaa vuosiin. Tarkemmin sanottuna edellinen kerta oli vuonna 2010. Sen jälkeen tapahtui jotain. Mitä?

Kuinka ollakaan, nyt tajuan, ettei syksyn (ja talven) kokeminen raskaana ole riippunut mitenkään syksystä itsestään, ei siitä ulkopuolisen valon vähenemisestä. Se on riippunut ihan muista asioista.


Olen tässä kulkenut sitä samaa matkaa, jonka aloitin meditoimalla kesäkuussa. On ollut yllättäviä käänteitä, kuoppia ja tosi raskaita mäkiä. Ja sitten on ollut niitä hetkiä, kun tajuaa yks kaks tulleensa sen kulloisenkin nyppylän päälle, ja ympärillä aukeaa yhtäkkiä valoa ja avaruutta. No, kukkuloilta on rymistelty alas milloin mihinkin tyyliin, mutta voitte uskoa, että ne hetket kun pitkästä aikaa näkee selkeästi eri suuntiin ja sen maiseman kauneus pysäyttää totaalisesti, saavat uskomaan, että kaikessa on paljon luultua enemmän järkeä.

Olen myös muistellut menneitä. "Luku"vuosi 2010-2011 (siis kesästä kesään) oli valoisa. Olin monessa merkityksessä auki kaikelle ja nautin asioista sellaisina kuin ne olivat. Pystyin hyväksymään asiat. Ei se mikään maailman helpoin vuosi ollut. Siihen kuului muun muassa kipeä ero pitkästä ihmissuhteesta, mutta silloinkin tiesin heti asian tapahtuessa, että sen täytyi tapahtua, se kuului suunnitelmaan (vaikkei ehkä minun suunnitelmaani).

Syksyllä 2011 kaikki oli kuitenkin taas toisin. Erinäisiä asioita oli tapahtunut, ja vasta nyt alan ymmärtää niiden vaikutukset elämässäni. Menin kiinni. Päähäni tuli lista asioista, joita halusin. Ja nyt väitän, että sen listan takia en pystynyt rakastamaan syksyä. Koska elämää ei voi rakastaa sellasena kuin se on niin kauan, kuin on kiinni siinä omassa listassaan siitä, millaista elämän "pitäisi" olla.


Älkää käsittäkö väärin. On hyvä, että haluamme: on hyvä että on unelmia, joita kohti haluamme kulkea, jotka pitävät meidät elossa, pistävät veren kiertämään. Mutta siinä vaiheessa, kun kiinnitymme siihen, Mitä Asioita Minä Haluan, kaikki menee pieleen. Koska elämä ei vain mene niin. Se antaa, ja jos ei ole valmis ottamaan vastaan, kaikesta tulee kurjempaa.

Esimerkki: kuvittele, että unelmoit tietynlaisesta työstä. Hyvä! Unelma pitää sinut liikkeellä. Mutta sitten, jos tietystä työstä tulee kuva johon takerrut, mikään muu ei enää kelpaa. Sinulle saattaa tulla monia mahdollisuuksia monenlaisiin töihin (tai muihin vaihtoehtoihin), joista jokin voisi olla se, mikä tekee sinut niin onnelliseksi kuin ikinä voit tulla. Et huomaa näitä mahdollisuuksia etkä tartu niihin, jos takerrut kuvaan siitä, mitä Sinä Haluat.

Minä siis väitän, että koska takerruin listaan haluamistani asioista, en nähnyt sitä, mitä minulle tarjottiin: syksyn kauneutta ympärilläni, esimerkiksi. Tuon seuraavan vuoden mittaan koin kyllä paljon hyvää, mutta myös kartutin listaa haluamistani asioista. Siitä seurasi paljon sellaista, jonka ilmiselvästi täytyi tapahtua, jotta tajuaisin muutamia tosiseikkoja elämästä. Mutta joka myös aiheutti itkua ja hampaidenkiristystä paitsi minulle, myös muille ihmisille ympärilläni.

Ja nyt syksy tuntuu taas hyvältä. Se ei määritä oloani, koska onnellisuuteni ei riipu siitä, mitä on ulkopuolella. Sen ei tarvitse riippua. En kuvittele, että nyt kun olen (taas) tajunnut tämän, kaikki olisi täydellisesti tästä ikuisuuteen, hallelujaa hallelujaa aamen aamen ainiaan. Kaikki on hyvin nyt. Se riittää.

A lesson is repeated until it is learned.

Kaikki tämä alkoi siitä, kun vuonna 2006 tajusin, että elämä ei jotenkin tunnu täydeltä; että koen olevani irrallani kaikesta, kuin minun ja maailman välissä olisi kelmu. Silloin päätin alkaa ottaa selvää siitä, mikä tekee elämästä todellista. Sitä seurasi kaikki. Ghana, Jumala, liikunta, jooga, meditointi, ortodoksinen kirkko. Ja kaikki muu. Mutta nyt takaisin tuohon syksyyn 2006: silloin yksi ensimmäisiä asioita, joka auttoi minua tuntemaan olevani aidosti elossa, oli luonnossa oleminen. Päästessäni ulkoilmaan ja pois kaupungin häkistä pystyin olemaan läsnä, tunsin että asiat olivat todellisia. Muistan, kuinka silloin haaveilin elämästä, jossa saisi joka päivä kokea luonnon kauneuden, olla sillä lailla osa maailmaa. Se tuntui utopistiselta, asuinhan Helsingin keskustassa. Nyt tajuan, että haave oli kuitenkin hyvin luonteva, olihan luonnossa oleminen se ensimmäinen ja silloin ainoa asia, jonka olin löytänyt vastaukseksi kysymykseeni, mikä tekee elämästä todellista.

Nyt käyn Watsonin kanssa ulkona joka päivä. En asu enää keskustassa, ja vaikken ole lähtenyt kauas, en mihinkään landelle maantien varteen, huomaan, että tämä riittää. Kuljen pudonneitten lehtien läpi, joita lapseni riemuissaan osoittelee, ja leikkipuiston laidalta tuijotan sumuiselle taivaalle, jossa linnut lentävät. Olen tässä, olen ilman kiirettä, ja kaikki on todellista.

Okei sori, meni vähän puutalobloggauksen puolelle, mutta you get the point.


Syksyä rakastin jo silloin alun perin, ennen kuin halujen lista sotki asiat. Talveen olen suhtautunut ristiriitaisesti, vaihdellen. Kevät on näistä pisimpään ollut minulle vaikea. Mutta nyt uskon, että kun sisäpuolella valo lisääntyy, sen väheneminen ulkopuoleltakaan ei välttämättä niin paljon haittaa.

Katsellaan.

Itsensä hyväksymisestä

Haluan rakastaa itseäni. 

Siitä alkoi muutaman päivän intensiivijakso, jonka aikana paljon kamaa tuli ulos. En voi enkä edes halua kuvailla sitä prosessia tarkemmin tässä. Mutta jotenkin vaan heti kun olin alkanut sanoa noita yllämainittuja sanoja itselleni, jokin alkoi aueta.

Ensimmäinen asia, jonka tajusin, oli se, että tunsin itseasiassa hirveää syyllisyyttä kaikesta, mitä exäni kanssa oli tapahtunut. Syytin itseäni koko hommasta, ja siksi olin niin vihainen hänelle. Veikkaan, että paljolti juuri tämän takia se katumuspsalmi kolahti niin kovaa. (Vaikka sen teksti on rajua, sen paino on mielestäni siinä, että Jumala voi ja haluaa puhdistaa meidät niiden asioiden jäljiltä, joita kadumme, ja tuoda meidät aina takaisin rakkauteen.) Neljän päivän henkisen oksentamisen jälkeen tajusin, mitä oli tehtävä: selvitettävä asiat exäni kanssa.


Noiden päivien aikana oli tullut ulos muutakin kuin purkamattomia tunteita exäasiassa. Syvimmän mahdollisen aallonpohjan kautta sisäistin viimein, miten en vieläkään todella rakasta ja hyväksy itseäni, ja miten nyt on jo todellakin aika muuttaa sen asian laita.

Olotila oli konkreettisen selvä: en jaksa enää yhtäkään päivää hyväksymättä itseäni. Tunsin myös kouriintuntuvasti, miten olennaisen tärkeää itseni hyväksyminen on. Ilman sitä ei ole mitään. Ilman sitä en voi olla onnellinen. Minun on voitava hyväksyä itseni riippumatta siitä, hyväksyvätkö muut minut; on voitava rakastaa itseäni riippumatta siitä rakastaako joku muu minua. Ja kaikki lähtee siitä, että hyväksyn kaiken itsessäni.

Jokaisella on varmasti eri asiat, joita on itsessään vaikea hyväksyä. Jokaisella on myös oma reittinsä löytää ne ja ottaa homma haltuun. Mutta väittäisin, että jossain muodossa itsensä hyväksyminen on asia, joka tulee vastaan meitä jokaista jossakin vaiheessa. Sitä voi paeta lukemattomiin asioihin. Sen puutteesta voi seurata lukemattomia eri ongelmia. Mutta lopulta kaikki palaa siihen, että on vain hyväksyttävä kaikki itsessään, sellaisena kuin on.

Se ei tarkoita muuttumattomuutta, sitä, että ei voisi tulla paremmaksi ihmiseksi. Päin vastoin: niin kauan, kun emme hyväksy jotain asiaa, emme voi myöskään muuttaa sitä. Ja kun asiat hyväksyy, ne saattavat joskus muuttua melkein itsestään, pelkästään sillä, että pystyy katsomaan niitä, hyväksymään ne  ja sitten hymyilemään niille ja päästämään niistä irti. Siitä ei kuitenkaan voi lähteä, että "mun nyt täytyy hyväksyä tää, jotta pääsen siitä eroon." Se kun ei ole hyväksymistä. Itseään hyväksyessä ei voi kuin... hyväksyä.  

Lienee sanomattakin selvää, että vaikka hyväksyminen on valinta, se ei ole mikään yhdessä yössä selvä keissi. Kyseinen valinta täytyy tehdä uudestaan, ja uudestaan, ja uudestaan... Kuten sanoin eräälle (pitää kai järjestää kisa bloginimiehdotuksista) : Kun olen 30 vuotta reagoinut asioihin vanhan mallini mukaisesti, niin vaikka olisin muuttanut sitä mallia, ne vanhat tutut, mitkä mihinkin tilanteeseen liittyvät tunteet tulevat nousemaan esiin samoissa tilanteissa varmaan seuraavat 15 vuotta. En voi muuta kuin syleillä niitä ja - no, hyväksyä ne ja muistaa, että ne ovat vain tunteita.


Tämä teksti ei oikeastaan kertonut meditaatiosta, mutta tähän tämän kesän meditointi johti. Tämä ei ole matkan loppu. Tämä on jonkin uuden alku.

Oli todella pelottavaa kirjoittaa jotain näin henkilökohtaista. Aion kuitenkin jatkaa rehellisellä linjalla; kirjoittaa aiheista, jotka koen omikseni ja joista haluan sanoa jotain. Kirjoitan varmaan jatkossakin meditoinnista, jos koen siihen liittyvän jotain, mitä haluaisin jakaa. Luulen, että en tule kirjoittamaan kovin paljoa Watsonista. Luulen myös, etten pidä uudenvuodenlupaustani ja julkaise tämän vuoden aikana sitä ei koskaan -sarjaa, mutta lupaan että kirjoitan ainakin jostain eikoskaan-asiasta ennen vuoden loppua.
Ja toivon mukaan monesta, monesta muusta jutusta.

Mantra ja sen seuraukset

Meditoidessani, yrittäessäni hyväksyä Möykkyä ja keskustellessani asioista tuon yhden ihmisen kanssa (joka kohta tarvitsee bloginimen, hitto vie) minulle alkoi pari viikkoa sitten tulla tunne, että tarvitsisin meditaatiooni jotain säännöllistä. Siis että en vain istuisi tai tekisi mitä mieleen juolahtaa, vaan toistaisin jotain rutiinia. Alkoi tuntua, että se voisi viedä johonkin.

Eräässä kirjassa tuli vastaan mantra "Om Nama Shivaya". Lukiessani siitä mietin, että olisi tavallaan kiva, jos minullakin olisi vaikka joku mantra, vaikka "eiväthän nuo hindujutut oikein ole minua varten". Seuraavana päivänä luin Annamarikan blogia. Hän oli kirjoittanut juuri tuosta mantrasta. Eikä vain kertonut siitä ylipäätään, vaan myös, kuinka sitä voisi käyttää. Ajattelin vieläkin, että hitsi kun ei tämä Intia-homma ole minun juttuni, ja hitsi kun olisi niin iso vaiva hankkiutua jonnekin kurssille tms. missä joku opettaisi jotain sellaista tekniikkaa joka toimisi minulle ja mistä sellaisen kurssin edes löytäisi ja äääh.

Sitten menin meditoimaan. Minulla oli outo olo, että pitäisi kokeilla tuota mantraa. Vähättelin sitä, mutta olo vain kasvoi. Vähän kuin se sama ääni sisältäni, joka on antanut neuvoja, olisi vain huutanut että kokeile nyt, kokeile nyt - tai itse asiassa se ei edes huutanut noita sanoja, se hoki jo sitä mantraa. Om Nama Shivaya!

Joten annoin periksi. Istuin alas ja annoin mantran täyttää mieleni. Se oli ihanaa. Yhtäkkiä tuntui että sain yhteyden suoraan siihen valoon, joka meissä kaikissa sisällä on. Ja samalla tuntui, kuin viileä vesi olisi alkanut valua lävitseni ja puhdistaa minua. Ilmeisesti hindujutut voivat sittenkin olla minua varten. Ja tätä juuri minä rakastan. Ettei ole mitään lokeroita. Minusta ei koskaan pitänyt voida tulla kristittyä, sitten kävi ilmi että kotini on ortodoksisessa kirkossa. No, ortodoksina minun ei varmaan olisi "pitänyt" hurahtaa johonkin hindumantraan - mutta niin vain juuri se toimii minulle.


Tunne jäi päälle useiksi päiviksi. Siis se puhdistava vesi. Sitten esiin alkoi nousta eräs aika hankala asia: viha exääni kohtaan. Siis sama asia, jonka olin ihan ensimmäiksi saanut vastaukseksi, kun ekaa kertaa keväällä meditoin saadakseni apua vatsakipuuni. Mainittakoon, että vatsakivut eivät siis edelleenkään olleet helpottaneet. Ja nyt tulin taas erittäin tietoiseksi vihan tunteista. Kuten myös siitä, että minun on ihan, ihan pakko saada tehtyä niille tunteille jotain.

Vaikka olin koko kesän tiedostanut vaikeat tunteet exääni kohtaan ja yrittänyt käsitellä niitä, olin pitänyt ne "siinä sivussa". Nyt aloin hahmottaa, että ne itse asiassa olivat iso osa Möykkyä.

Tästä eteenpäin oloni alkoi käydä todella raskaaksi. Tunsin kyllä puhdistumisen tunnetta, mutta se ei ollut enää kevyt olotila. Olin niin uupunut, että sen tunsi fyysisestikin. Samalla tuntui, että minussa oli auennut jotain, kuin rinnassa olisi avoin haava johon mikä tahansa voi osua joka hetki.


Jatkoin meditointia, mutta lyhyemmissä pätkissä, koska tuntui niin raskaalta katsoa ja koskettaa sitä haavaa. Painotin enemmän rukoilua. Oikeastaan rupesin eräänä iltana (vatsakivun taas kiusatessa) lukemaan ortodoksista hartauskirjasta iltarukouksia, kun en muutakaan keksinyt. Lukiessani psalmia 51 (joka on ns. katumuspsalmi) tunsin vahvasti osuneeni oikeaan: teksti tuntui olevan paljon enemmän kuin vain lukemani sanat, se täytti minut kokonaan, ihan samalla tavalla kuin tuo kolmisanainen sanskritinkielinen mantra. En ymmärtänyt miksi, mutta huomasin erittäin voimakkaasti, että tämä rukous auttoi minua tässä meneillään olevassa puhdistushommassa.

Seuraavana päivänä kävin taas yhden loistavan keskustelun tuon ihmisen (se bloginimi nyt jostain vähän äkkiä!) kanssa.
"Mun pitäisi rakastaa itseäni."
"Sun pitäisi, ikään kuin jotain toista varten? Vai sä haluat rakastaa itseäsi?"
"...mä haluan rakastaa itseäni. Mä haluan rakastaa itseäni! Niinhän se on! Jos sanon pitäisi, niin samalla syytän itseäni siitä etten pysty! Mutta jos sanon haluan... niin siihen sisältyy jo rakkautta, koska haluaminen sisältää sen, että mä olen sen rakkauden arvoinen! Sä oot nero!"
"Kiitos, mutta kyllä sä tajusin tän ihan itse."

Ja niin minulla oli uusi mantra. Ei meditaatiomantra. Vaan mantra, jota sanoin itselleni ihan vain hetkissä, ja aloitin heti silloin kävellessäni hänen luotaan kotiin. Haluan rakastaa itseäni. 

Meditointi ja Möykky

Kesäkuussa juuri samaan aikaan kun aloitin meditoinnin uudestaan, tutustuin myös uuteen ihmiseen. Keskustelut hänen kanssaan inspiroivat minua meditoinnin suhteen entisestään. En usko sattumaan, uskon johdatukseen. Olin pyytänyt apua, olin saanut suuntaohjeet, ja olin ottanut ensimmäiset askeleet: sain nyt myös tukea matkan jatkamiseen.

Meditoidessani taas 1-2 kertaa päivässä aloin muistaa, mistä siinä on kyse: ei siitä, että keskitytään pakonomaisesti johonkin asiaan. Vaan siitä, että päästetään irti kaikista ajatuksista, annetaan itselle lupa vain olla - ilman, että mieli koko ajan juoksuttaa ajatuksia pään läpi. Kaikki mielikuvaharjoitukset ja mantrat vain tukevat tätä, helpottavat mielen talutushihnasta irti pääsyä; ja juuri sillä tavalla, että vain ollaan, on meditoinnin avulla myös mahdollista saada selkoa esim. todellisista tunteistaan tai haluistaan; koska pelkkä yksinkertainen läsnäolo sekä edellyttää että edesauttaa asioiden hyväksymistä sellaisina kuin ne ovat.

Pian meditaatiohetket pitenivät 5-10 minuutista 15-20 minuuttiin. En tehnyt mitään tiettyä tekniikkaa. Joskus tein Valkoisesta lumpeesta oppimiani harjoituksia, joskus jotain muuta; usein vain istuin hiljaa ja annoin asioiden olla.


Nyt tulen hankalaan kohtaan, joka edellyttää henkilökohtaisten asioiden käsittelyä, ainakin jollain tapaa. Aloitin rehellisesti, joten jatketaan nyt sitten sillä linjalla. Kesän mittaan nimittäin tästä uudesta ihmisestä tuli vähän enemmänkin kuin vain meditointikeskusteluseuraa. Rakastuin häneen. Kävi ilmi, että tämä tilanne oli aivan järkyttävän pelottava, ja minulla nousi pintaan todella vaikeitakin tunteita asiaan liittyen.

Kerran meditoidessani sain taas vähän samanlaisen "viestin" itsestäni kuin vastaukset hankalissa tilanteissa. Oivalsin, tai "kuulin", että mitä ikinä tunteita ja oloja vastaan tulee, minun ei tarvitse kuin meditoida, ja se auttaa. Tämä oli aivan valtava lohdutus. Ja totta. Aina, kun uusi tunnekuohu tuli aallon lailla, jatkoin vain meditointia, ja aina se auttoi.

"Auttoi" ei tosin tässä yhteydessä tarkoita, että olot olisivat vain kadonneet sen sileän tien. Toisin päin: meditaatio auttoi minua hyväksymään ne, olemaan syyttelemättä itseäni niistä, ja sen myötä pikku hiljaa oivaltamaan, mitä niiden takana oli. Kävi selväksi, että minun oli oltava itselleni rehellinen, kaikista niistä oloista ja niiden syistä.

Tavallaan "oloista" puhuminen monikossa on vähän hämäävää, koska kaikki esiin nousset tunteet ovat olleet yhtä ja samaa vyyhtiä. Kutsun sitä Möykyksi. Möykky alkoi antaa itsestään merkkejä sitä mukaa, kun tajusin mitä tunsin toista ihmistä kohtaan, ja jossain vaiheessa pullahti sitten kunnolla keskelle rintaa, niin ettei sitä voinut enää työntää syrjään. Voitte kuvitella, että olin aluksi aivan kauhuissani. Mutta tällä kertaa (sillä kyllä, Möykky on minulle tuttu aiemmista ihmissuhteistani) päätin, etten edes yritä työntää sitä syrjään, enkä analysoida sitä järjellisesti.

Sillä Möykkyä ei voi purkaa pakottamalla. Puhki analysoiminen vain kasvattaa sitä. Aloitin siitä, että minun ei tarvitse tehdä sille mitään, vain hyväksyä se. Meditaation, rukousten ja itseni varsin kivuliaankin kohtaamisen avulla olen saanut purettua sitä haituvan kerrallaan. (Niillä haituvilla on pitkät juuret, jotka irtovat välillä niin syvältä, että sanonpahan vaan: voi huh huh.)


Möykyn ytimestä löytyi, tai on löytynyt jo aika montakin kertaa (koska näissä jutuissa tunnutaan tarvitsevan aina aika monta kertaa) totaalinen kyvyttömyys hyväksyä, arvostaa ja rakastaa itseäni. Tämä on melko absurdia, koska oikeastaan minä kyllä koen pitäväni itsestäni. Mutta juuri tässä on meditaation voima: sen avulla pääsee tietoista tasoa syvemmälle, tiedostamattomalle tunteiden ja kokemusten tasolle, jossa voi olla kuulkaa ihan mitä vaan. Sinne on voinut jäädä jälkiä lapsuudesta, nuoruudesta, ihmissuhteista, mistä tahansa kokemuksista, jotka ovat jostain syystä vaikuttaneet meihin syvästi. Juuri tämän takia sisäänpäin katsominen on niin helkkarin pelottavaa. Ja juuri tämän takia se kannattaa: se tarjoaa mahdollisuuden kohdata todellinen itsensä, totuus siitä kuka minä olen, ja hyväksyä se. Ja se taas on ihan kaiken alku. 

Meditointimatkalla

Tähän piti tulla selittelevä alkuselitys. Ei tulekaan. Tällä kertaa vain kirjoitan, en selittele. 


Aloitin meditoinnin joskus -09 ja jossain vaiheessa meditoin hyvinkin säännöllisesti, joskaan en orjallisesti mitään tiettyä tekniikkaa noudattaen. Meditoinneissani on aina ollut paljon itse etsimiäni ja löytämiäni tapoja, ja ne ovat toimineet minulle - yhdistettynä esim. buddhalaiseen Valkoinen lumme -ryhmän meditaation ja yksinkertaiseen chakrameditaatioon, ym. ym. ym.

Mitä käytännössä olen vuosien varrella saanut meditoinnista, ovat pelkistettynä seuraavat:
1) Löytänyt kykyä olla läsnä tässä ja nyt
2) Pystynyt hyväksymään itseäni ja tunteitani, ja antamaan itselleni asioita anteeksi
3) Löytänyt itsestäni, sisältäni, vastauksia hankalissa tilanteissa, neuvoja siihen, miten kannattaisi toimia. Siis päässyt käsiksi siihen, mikä on totta.

Tämän kesän alussa en ollut meditoinut säännöllisesti pitkään aikaan. Osittain toki siksi, että vauva-arki oli muuttanut elämääni enkä ollut löytänyt uutta rytmiä meditointiin. Osittain ihan siksi, että en pystynyt istumaan alas ja kääntymään sisään päin. Se on nimittäin helkkarin pelottavaa. Ja osittain myös siksi, että olin omaksunut ei-läsnäolevan elämäntavan, jossa räpläsin mieluummin kännykkää/konetta, katsoin telkkaria tai vaikka luin, kuin olin itseni kanssa itseäni kuunnellen.

Tiesin, että olin aika kaukana siitä läsnäolosta, joka olisi ollut hyväksi. En kunnolla tajunnut, mutta etäisesti aloin hahmottaa, että olin myös (täysin) menettänyt kyvyn hyväksyä itseni ja antaa itselleni asioita anteeksi. Pystyin kuitenkin edelleen silloin tällöin pienen meditoinnin ja itseni kuuntelemisen avulla saamaan sisältäni vastauksia hankaliin tilanteisiin. Niinpä, kun keväällä kärsin pahoista vatsakivuista, päätin etsiä neuvoa meditoiden. Eräänä iltana siis meditoin, kysyin mitä vatsakivun takana on, ja sitten menin nukkumaan.

Sängyssä maatessani sain vastauksen: ensin sisälläni kuohahti hirveä vihan tunne mölyäviä naapureita kohtaan (liioitellun suuri tunne mölyn määrään nähden). Sitä seurasi ajatus: En jaksa enää olla vihainen. En jaksa enää olla vihainen exälleni. 


Oli selvää, että se oli vastaus kysymykseeni, mitä vatsakivun takana oli. Haluan korostaa siihen, että tajuan kyllä, että fyysisiin ongelmiin on myös fyysisiä syitä. Tuolloin en syönyt säännöllisesti enkä monipuolista ruokaa. Kuitenkin pitkittyneissä ongelmissa joissa ei ole selkeää yhtä aiheuttajaa, uskon vahvasti henkisen puolen kasvattavan ongelmia tai jopa olevan niiden perimmäinen syy. Keho ja mieli eivät ole erilliset, vaan vahvasti sidoksissa toisiinsa.

Tuolloin pystyin tekemään pieniä asioita vähentääkseni katkeruuttani exää kohtaan. Nyt asiaa ajatellessa tuntuu, että se oli ns. ensiapua. Olo exän kanssa helpotti jatkuvasta kyräilystä neutraalihkoon tilaan. Vatsaongelmat vähenivät selvästi.

Kesällä ne kuitenkin palasivat. Meditoin taas vastausta etsien. Tällä kertaa se oli hieman hevimpää settiä: Minun täytyy antaa elämässäni lisää tilaa Jumalalle. 

Voin sanoa, että niin iloinen kuin olinkin, että vastaus tuli, olin myös melko kriisissä: mitä hittoa nyt teen? En tiennyt mistä aloittaa. Onneksi voin sanoa, että olen saanut lahjaksi kaksi aivan mieletöntä ystävää - Kultun ja Kolibrin - joiden kanssa pystyn jakamaan juuri tällaisia asioita. Kysyin molemmilta, mitä nyt tekisin, ja molempien vastaus (toisistaan tietämättä) oli sama: Ala meditoida päivittäin. Istu alas ihan vain pikku hetkeksi, älä vaadi paljoa, 5 minuuttia päivässä riittää. Kunhan teet sen joka päivä. Ei tarvitse tehdä mitään enempää, siitä se lähtee liikkeelle itsestään. 

He olivat oikeassa. Aloitin saman tien. Istuin alas, lupasin itselleni muutaman minuutin. Niitä meni ehkä 7-8. Ja saman tien olo alkoi helpottua. Sisälleni tuli lisää tilaa. Tuli tunne, että kaikki kyllä selviää, nyt olen matkalla. 


To be continued :D

Meditoinnista

Vanhaan blogiini yritin moneen otteeseen kirjoittaa jotain "henkisistä jutuista". Tiedättehän, meditoinnista, joogasta, läsnäolosta... rauhasta ja rakkaudesta, sen sellaisesta. Ajattelin, että haluan jakaa niitä, koska ne ovat minulle tärkeitä. Jokin siinä kuitenkin tökki. Aina tuli olo, että teksti kuulostaa siltä kuin yrittäisin "opettaa" jotain ja olisin olevinani kauhean valaistunut, vaikken todellakaan kokenut niin.

Kuten osa tämän blogin lukijoista varmaan tietää, olen sittemmin niin sanotusti ottanut haltuun yhden "henkisten juttujen" osa-alueen: suoranaiset uskonasiat, siis Jumalan, Jeesuksen ja kumppanit. Tästä aihepiiristä piti opetella kirjoittamaan ihan alusta alkaen, mutta se kannatti. Noista aiheista voi tässä blogissa lukea tunnisteella hengellistä.

On kuitenkin vielä paljon sellaista, mistä en ole tässä blogissa juurikaan kirjoittanut, koska se tuntuu hankalalta sanoittaa. En ole koskaan saanut ratkaistua sitä, miten saisin välitettyä jotain siitä, mitä meditointi, jooga, läsnäolo, kaikki sen sellainen, minulle oikein tarkoittaa.

Nyt sain radikaalin ajatuksen: mitä jos vain kertoisin ihan kirjaimellisesti, mistä siinä minulle on kyse - siis mitä oikeastaan teen?


Ajatus ei syntynyt tyhjästä eikä teknisesti ottaen edes ollut ihan omani. Sain sen luettuani Annamarikan ihanaa päiväkirjaa elämästä ja tantrafilosofiasta - ja inspiroiduttuani siitä. Inspiroituminen taas liittyy siihen, että olen tämän kesän kuluessa alkanut meditoida uudestaan pitkän tauon jälkeen (jonka aikana toki välillä yritin, mutta ei siitä oikein mitään tullut). Nyt olen sitten hakenut tähän hetkeen sopivaa tapaa, ja löytänytkin jo vaikka mitä. Juuri siksi haluaisin kirjoittaa meditoinnista myös tänne: siitä on tullut taas tärkeä osa elämääni, ja sellainen osa, jonka haluaisin jakaa.

Ehkä sellainen ärsyttävä opetusmaisuus tai muka-valaistuneelta kuulostaminen johtuvat juuri siitä, jos meditoinnista tai vastaavista kirjoittaa jättäen niiden ylle turhan coolin salaperäisyyden verhon. Jos mainostan meditointia ja joogaa tärkeinä osina elämääni, mutten ikinä selitä niistä mitään tarkemmin, annan nimenomaan sellaisen kuvan, kuin olisin vihkiytynyt johonkin omituiseen, esoteeriseen salaseuraan. Jos taas kerron tuskallisen rehellisesti, mitä oikeasti teen (esim. tempoilen ihan järkyttävästi ennen kuin onnistun istumaan edes viisi minuuttia aloillani), kuulostan ehkä vähemmän ylimieliseltä ja enemmän siltä mitä olenkin - pihalla olevalta hipiltä.

Haluaisin ainakin uskoa, että tätä asiaa voi lähestyä niin, että siitä tulee... no, helposti lähestyttävä. Joten tätä seuraavaksi. Be prepared. 


Mutta minkä tunnisteen näille jutuille nyt sitten laittaisi? Pelkkä "meditaatio" ei käy, jos päätänkin kirjoittaa joogasta. Hippikamaa? Peace and love? Ehdotuksia, anyone? :D