Juunsto, Syrinx ja palohälytys

Lueskelin naurusta itkien juttuja menneiden vuosien musiikkijuhlilta ja harmittelin uudestaan sitä, etteivät vanhat blogini ole enää auki. Kaikkein parhaita jaettavia ovat juuri nämä uskomattomat sattumukset ja tarinat, joita täällä pulpahtelee esiin tämän tästä. En kuitenkaan joutunut harmittelemaan asiaa pitkään, sillä nyt on jo mielessä vaikka kuinka monta juttua, osa uusia, osa aiempiin sattumuksiin liittyviä.


Maanantai-iltana olin kirkolla menossa kuuntelemaan osaa konsertista, kun vastaan käveli tuttu huilisti. Tervehdin häntä iloisesti:
"Juunsto!"

Aiemmin tapahtunutta: jonakin vuonna sain kuulla, että yhden mestarikurssin opettajaksi oli palkattu ranskalainen muusikko nimeltään Fromange. Riemastuin: sehän oli melkein kuin ainoa ranskaksi osaamani sana, fromage, siis juusto! (Olen muuten kerran asioinut onnistuneesti pariisilaisessa elintarvikekaupassa pelkästään tätä sanaa käyttäen. Onneksi minun oli tarkoituskin ostaa juustoa.) No, minähän aloin riemuissani selittää tutulle huilistille tulossa olevasta opettajasta: Fromange on suomeksi ihan selvästi Juunsto. Vitsi oli niin huono, että huilisti nauroi sille vedet silmissä, ja tästä lähtien kutsuimmekin ko. muusikkoa tuttavallisesti Juunsto-sedäksi (hän itse ei tosin tainnut sitä kuulla).

Ikävä kyllä sain seuraavana vuonna selville, että Juunston oikea nimi olikin Fromanger, siis ylimääräinen ärrä lopussa. Nimitys Juunsto jäi kuitenkin elämään, ja on sittemmin siirtynyt taiteilijalta itseltään tuolle huilistille, jonka kanssa sille alunperin nauroimme. Niinpä tänäänkin, kun näin huilisteja ja pyysin heitä hoitamaan tiettyjä asioita, kysyin tuttavallisesti että "hoitaisko Juunsto tämän". Pahoittelut vaan asianosaiselle omituisesta, ranskan taitelijalta peritystä kutsumanimestä!


Eilen suuntasin taas konserttiin. Siellä nimittäin soitettaisiin Debussyn kappale Syrinx. Syrinx kuuluu näihin musiikkijuhliin kuin nenä päähän. En tiedä miten niin on päässyt käymään: yksikään toinen kappale ei toistu joka ikinen vuosi yhtä varmasti kuin takatalvi. Syrinx on muutaman minuutin soolohuilubiisi, jota kokeneemmat huilistit soittivat musiikkileireillä, nuoret opiskelijat täällä mestarikursseilla, ja joka silloin tällöin laitetaan jonkin konsertin alkuun kevyeksi aloitukseksi, koska se on kaunis.

Minulla on historia Syrinxin kanssa: musiikkileiriaikoina juonsin oppilaskonsertteja ja piti opetella ääntämään tuo sanahirviö. Mainitsinkin jo, että ainoa ranskaksi osaamani sana on fromage, joten Syrinx tuotti ongelmia. Sain kuitenkin tietää, että se sanotaan "Siräänks" ja siitä eteenpäin juonsin sen rohkeasti joka vuosi. Täälläkin se oli sitten jonakin kesänä taas erään oppilaskonsertin ohjelmistossa. Jotenkin innostuin selvittämään, mistä siinä on kyse. Taustalta paljastui vaikuttava tarina, jonka yksityiskohtia en tosin muista: Syrinx oli kreikkalaisessa tarustossa nymfi, joka rakastui jumala Paniin ja muuttui kaisloiksi, joista tehtiin Panin huilu. Siis pan-huilu.

 

No, menin siis keskiviikkona konserttiin ihan koska täytyyhän Syrinx nyt taas kuulla, ja oli siellä muutakin hyvää musiikkia. Syrinx soitettiinkin menestyksekkäästi heti alussa, mutta sen jälkeen, toisen kappaleen ollessa juuri alkaessa, pärähti palohälytys päälle. Kaikki joutuivat poistumaan rakennuksesta. Samaan aikaan alkoi koko festivaalin ensimmäinen sadekuuro, joka kesti juuri sen aikaa, kun yleisö joutui olemaan ulkona. Kun palokunta oli käynyt tarkastamassa paikan (missään ei palanut) ja sade oli loppunut, konsertti jatkui. Tulipahan tarjoiltua hieman ylimääräisiä elämyksiä kuulijoille.


Eilen saunaillassa muistelin vedet silmissä aiempien vuosien sattumuksia tuttujen muusikkojen kanssa. Jos alkaisin kirjoittaa niistä kaikista, siitä tulisi varmaan kokonainen kirja. Siitä en sitten ole ihan varma, kuka sellaista jaksaisi lukea. Ehkä pidän tarinat pöytälaatikossa.

Yksinhuoltajan loma

Musiikkijuhlat!

Nyt minua hieman harmittaa, että vanha blogini on suljettu. Siellä on valtavasti kirjoituksia musiikkijuhlilta vuosilta 09-11, ja olisi hauska voida linkata ne tähän. Viime vuoden visiitti oli pikainen, mutta tuli sentään mainittua.


Ensin oli musiikkileiri, jossa olin isän mukana ensi kertaa puolivuotiaana (ja pääsin paikallisen lehden valokuvaan). Vähän isompana pääsin siellä oppilaaksi, sitten orkesteriin ja lopulta töihin, kunnes leiri vaihtui "oikeaan" musiikkijuhlaan vuonna -06. Täällä aloitin apulaisen hommissa ja sain sitten ihan oikean työn. Viime vuonna olin mamalomalla, mutta kävin sentään paikalla. Vuonna 2012 en päässyt musiikkijuhlille, sillä olin Ghanassa. Sitä edellinen väliinjäänyt kesä olikin joskus 90-luvulla (ja tuolloinkin musiikkileiri taisi jäädä väliin koska olimme toisilla musiikkifestivaaleilla isän mukana, joten sitä ei edes lasketa).

Tämän epäselvän selostuksen pointti taisi olla aikalailla se, että olen musiikkijuhlilla aika lailla joka ikinen vuosi. Ei kai siis ihme, että aina kun tänne tulee, tuntuu ihmeen onnelliselta, melkein kuin olisi tullut kotiin.

Ja siis mikä voisikaan olla parempi yhdistelmä kuin seuraavat asiat: heinäkuun lopun aurinko, pieni kaunis suomalainen (ranta)kaupunki, hauskoja ihmisiä (joista useimmat alkaa tuntea aika hyvin koska niihin törmää väistämättä aina jollain musajuhlilla), festivaalintekemisen talkootunnelma, ja joka puolella soiva musiikki: kaunis, koskettava, hauska, räjähtävä, elävä, milloin mitäkin, konsertti toisensa jälkeen, tai vain harjoitusluokkien ikkunoista kantautuvat sävelet, niissä on jotain lumoavaa.


Ja sitten on Yksinhuoltajan Loma. Tänä vuonna siis. Nimittäin meitsi tuli tänne edellä, eilen, ja Watson tulee perässä mummin kanssa huomenna. Mikä tarkoittaa kahta vapaayötä minulle. Vuokra ...työsuhdeasunnossa, jossa saan olla ypöyksin siihen asti. Tämä on ihan mieletöntä. Tämä on ihan mielettömän mieletöntä. Minä olin todella loman tarpeessa!

Uutta ja vanhaa

Moni viisas ihminen, esimerkiksi Richard Rohr, on puhunut siitä, kuinka ollakseen onnellinen tulisi elää jokainen päivä uutena, tehdä jokainen asia kuin ei olisi tehnyt niitä koskaan ennen. Lapsena teemme niin luonnostaan, mutta aikuisena totumme maailmaan niin että alamme elää silmät ummessa. Taidon olla hetkessä, ottaa kaikki uutena, voi oppia, mutta se on ikävä kyllä aika hidasta ja hankalaakin (vaikkakin hyvin yksinkertaista!).

On kuitenkin muutamia elämäntilanteita, joissa aikuinen luonnostaan pääsee taas tuohon ihanaan tilaan. Olen jo aiemmin kirjoittanut yhdestä tuollaisesta tilanteesta, ja nyt olen päässyt kokemaan toisen. Kun alkaa elämä vauvan kanssa, alkaa kuin uusi elämä. Kaikki tapahtuu kuin ensimmäistä kertaa. Ensimmäinen yö omassa kodissa sairaalasta tultua on kuin olisi tullut aivan uuteen paikkaan. Ensimmäinen ulkoilu - ihana seikkailu, jokainen kadunkulma tuntuu erityiseltä. Ensimmäinen kerta kaupassa - kuin olisi tullut ihmemaahan. Ensimmäinen bussimatka - voittajafiilis; nyt mikä tahansa on meille mahdollista!

Pienten asioiden jälkeen pääsee laajentamaan skaalaa: me olemme tehneet jo ensimmäiset kotimaanmatkat. Helsingin reissua silti odotellaan edelleen, heh heh... Mutta onpa vaan ihanaa kun on edessä yhä lisää uusiavanhoja asioita. Koko syksy tuntuu edessä aukeavalta suurelta seikkailulta, ihan kuin pienenä kun alkoi uusi luokka koulussa ja tuntui, että mitä vain voi tapahtua!


Ja sitten on myös ihania vanhoja asioita, joihin palata. Kävimme musiikkijuhlilla, joissa olin töissä joka kesä 2006-2011. Luulin jättäneeni ne jo taakse, siirtyneeni "seuraavaan aikakauteen." Voi! Enkö ole oppinut, että musiikkijuhlat ovat jokin aivan perustavanlaatuinen osa elämää? Varmaan pysyvimpiä asioita minun elämässäni. Ensin oli jokakesäinen musiikkileiri 1984-2005 ja sitten tuo festivaali jossa nyt käytiin. Tunne oli ihmeen ihana, niin ihana että tuntuu käsittämättömältä, että yksi parin päivän visiitti tuollaisessa tapahtumassa voi saada sen aikaan. Olen kirjoittanut musiikkijuhlista monta monituista kertaa, mutta nuo tekstit eivät ole enää nähtävillä - no, olen mm. luonnehtinut jokakesäistä festivaalia jonakin, jollaista joulu oli lapsena. Näköjään asia ei ole muuttunut miksikään, ja hyvä niin.

Syy, miksen ollut festarilla viime kesänä, oli Ghana. Ja siinä onkin toinen paikka, johon yhtäkkiä palaan ja palaan - sisäisesti. Minulla on tapana saada eläviä flashbackeja tutuista, arkisista paikoista Ghanasta; väläyksiä, jotka ovat niin voimakkaita, että on kuin olisi siellä taas. Välillä niitä tulee harvakseltaan ja sitten on näitä kausia, jolloin kuvia asemilta, punahiekkaisilta teiltä ja trotroista hyppii silmien eteen ihan tämän tästä. Ne herättävät ihan valtavan ikävän, jolle ei ole mitään tarkkaa kohdetta, se on vain valtavaa kaipausta olla siellä. Vielä me olemmekin.