Nyt ymmärrän. Ymmärrän niitä bloggaajia, jotka raportoivat vauvansa joka ikisen toimen ("puoli kolmelta kakkasi taas", "hoitopöydällä itki kovaan ääneen") ja niitä, jotka kuvailevat elämää vauvan kanssa kornein lausein ("Imettäminen on ihmeen ihanaa!", "Voi sitä tunnetta kun..."). Ymmärrän, koska se - hän - vauva - on juuri niin suuri ihme ja juuri niin ihana, että kaiken siihen liittyvän voisi raportoida, tai sitten taivastella noilla korneilla lauseilla, koska mitkään sanat eivät vain riitä kuvaamaan.
Olen kuullut monenlaisia eri kokemuksia siitä, millaista on ollut nähdä vauvansa ensi kertaa. Minulle tuli koko potti, koko tunteiden kirjo. Sekä itku että nauru; riemu, hämmästys ja liikutus; ylitsevuotava rakkaus ja samalla ihmetys: kuka tämä on?
Eikä kukaan kertonut minulle, miten ihanaa vauvan kanssa on. Tai hetkinen, taisi kertoa, ainakin yrittää. Mutta totuus ei välittynyt tuosta riittämättömästä sanasta, "se on ihanaa!". Kuvittelin olevani ennen kaikkea väsynyt, hämmentynyt ja rasittunut keskellä imetyksen opettelua, pyllyn pesuja ja kaikkea sitä. No olenhan minä vähän väsynyt ja hämmentynyt, hetkittäin rasittunutkin, mutta ennen kaikkea olevan aivan haltioissani, riemuissani, innoissani! Siis kyllä, juuri pyllyn pesuista, kipeistä imetyssessioista, navan putsauksesta ja kaikesta. Nukkua ei itse meinaisi edes malttaa, kun voisi vain tuijotella vauvaa. "Onneksi" hetkittäin väsymyskin käy ylivoimaiseksi ja on taivuttava sen edessä.
Varjopuoli on käsittämätön huoli. Ei siitä, miten pärjään - kaiken oppii tehdessä! - vaan siitä, mitä jos. Jos tapahtuu jotain, mihin en voi vaikuttaa. Vauva on niin pieni! Sydän on rakkaudesta kipeä kun huoli maalaa kauhuja mieleen yön pimeinä (tai no, aika valoisina) tunteina. Olen tosin huomannut, että tähänkin auttaa se, kun saa nukuttua.
Ja onneksi tuo yksi osaa piristää minua niin hyvin. Kaikki, mitä hän tekee, on ihmeellistä tai hauskaa.Tuolla minä öisin hoitopöydän ääressä rauhoittelen kitisevää pientä käsittämättömillä pulinoilla: "Ei minkäänlaista hätää! Ystäväiseni! Mainiota, rakas Watson!"
Meneillään olevat tehopäikkärit (ehdin itse torkkua tunnin, syödä ja kirjoittaa tämän) ovat päättymässä, joten lähden jatkamaan yllämainittua höperöintiäni. Palaamme kun maltamme.
lauantai 29. kesäkuuta 2013
perjantai 21. kesäkuuta 2013
40+3
Ajan pysähtyminen saa uusia ulottuvuuksia. Päivät vain seuraavat
toisiaan kuin virta jotain paksua puuroa. Kun pääsee yli harmistuksen
hetkistä, tämä ei ole ollenkaan huono tila. Okei, olen kärsimätön ja
turhaudun, mutta sitten kun koittaa tyyneyden hetki, tajuan, että
kärsimättömyys ja turhautuneisuus ovat nimenomaan sellaisia inhimillisiä
tunteita, jotka johtuvat kontrolloinnin tarpeesta, takertumisesta omiin
suunnitelmiin, siitä miten vaikeaa on vain päästää irti ja olla tässä
hetkessä sellaisena kuin se on.
Elämän tärkeimmät asiathan ovat yksinkertaisuudessaan opetella hyväksymään ne asiat joille en voi mitään, ja muuttaa niitä asioita joille voin jotain. Oma olo on paljon helpompi kun hyväksyy tilanteen sellaisena kuin se on - ja sitten voikin tehdä omista päivistään sellaisia kuin haluaa. Pystymisen rajoissa, toki. Yritys mennä rannalle kariutui raskaaseen oloon, mutta oli terassilla Helsingissä kivempaa kuin jos olisin maannut kotona ja ripotellut päälleni tuhkaa. Tänä aamuna joogasin pitkästä aikaa, ja voi sitä hyvää oloa. Vaikka en saakaan sormia lattiaan ja kömmin asentoihin kuin nalle ylös talviuniltaan. Siis niihin muutamiin yksinkertaisiin asentoihin jotka jaksan tehdä, aurinkotervehdyksiin ja helpoimpiin istuen tehtäviin loppuliikkeisiin.
Ei ehkä ole niin kauheaa odotella, että Baby tulee sitten kun hetki on sopiva. Tai okei, on se kauheaa niinä tiettyinä hetkinä, joille ei mahda mitään, mutta sen ei tarvitse olla koko ajan kauheaa, kun olen raskausviikkoihin nähden hyvässä kuosissa ja on ihana kesä. Ainoa, mikä huolettaa, on se, että jos synnytys sitten joudutaankin käynnistämään lääkkeillä. Sitä en yhtään haluaisi, minulle olisi tosi tärkeää, että vauva alkaisi syntyä itse. Lääkkeet aiheuttavat ylimääräistä kipua eikä niiden käyttö sitäpaitsi ole hyväksi vauvalle. Tietysti on aivan turha murehtia tällaista kun lasketusta ajasta on kulunut vasta kolme päivää, mutta kun se nyt on jäänyt taakse, ajatukset tulevat väkisinkin.
Äitini kertoma pitää ehdottomasti paikkansa: kun laskettu aika on ohitettu, tuntuu aivan vuorenvarmalta, että se ei synny ikinä. Lohdutus "ei mahaankaan kukaan ole jäänyt" ei tunnu lohdulta, kun ajattelee lääkkeellistä käynnistystä - ja sitten kuitenkin, on siinä joku lohtu tietää, että ensi viikko enää, oli miten oli.
Elämän tärkeimmät asiathan ovat yksinkertaisuudessaan opetella hyväksymään ne asiat joille en voi mitään, ja muuttaa niitä asioita joille voin jotain. Oma olo on paljon helpompi kun hyväksyy tilanteen sellaisena kuin se on - ja sitten voikin tehdä omista päivistään sellaisia kuin haluaa. Pystymisen rajoissa, toki. Yritys mennä rannalle kariutui raskaaseen oloon, mutta oli terassilla Helsingissä kivempaa kuin jos olisin maannut kotona ja ripotellut päälleni tuhkaa. Tänä aamuna joogasin pitkästä aikaa, ja voi sitä hyvää oloa. Vaikka en saakaan sormia lattiaan ja kömmin asentoihin kuin nalle ylös talviuniltaan. Siis niihin muutamiin yksinkertaisiin asentoihin jotka jaksan tehdä, aurinkotervehdyksiin ja helpoimpiin istuen tehtäviin loppuliikkeisiin.
Ei ehkä ole niin kauheaa odotella, että Baby tulee sitten kun hetki on sopiva. Tai okei, on se kauheaa niinä tiettyinä hetkinä, joille ei mahda mitään, mutta sen ei tarvitse olla koko ajan kauheaa, kun olen raskausviikkoihin nähden hyvässä kuosissa ja on ihana kesä. Ainoa, mikä huolettaa, on se, että jos synnytys sitten joudutaankin käynnistämään lääkkeillä. Sitä en yhtään haluaisi, minulle olisi tosi tärkeää, että vauva alkaisi syntyä itse. Lääkkeet aiheuttavat ylimääräistä kipua eikä niiden käyttö sitäpaitsi ole hyväksi vauvalle. Tietysti on aivan turha murehtia tällaista kun lasketusta ajasta on kulunut vasta kolme päivää, mutta kun se nyt on jäänyt taakse, ajatukset tulevat väkisinkin.
Äitini kertoma pitää ehdottomasti paikkansa: kun laskettu aika on ohitettu, tuntuu aivan vuorenvarmalta, että se ei synny ikinä. Lohdutus "ei mahaankaan kukaan ole jäänyt" ei tunnu lohdulta, kun ajattelee lääkkeellistä käynnistystä - ja sitten kuitenkin, on siinä joku lohtu tietää, että ensi viikko enää, oli miten oli.
lauantai 15. kesäkuuta 2013
It's a classic!
Laajensin radionkuunteluni olohuoneen toimiviin stereoihin, ja mitä löysinkään: kanavan nimeltä Golden Classics, joka soittaa 50- ja 60 -lukujen musiikkia. Oih! Rakastan tuon ajan hittejä, mutta olen huono etsimään niitä esim. Spotifyssä. Tänään olen fiilistellyt uusi lempikanavani pauhaten ja aina kun tulee biisi, jonka tunnen, olen entistä onnellisempi, laulan ja tanssin mukana.
Olenkin (hyvin ei-vakavissani) sitä mieltä, että jos jätetään realistinen maailmantila huomiotta, niin kevyen musiikin puolesta minun olisi pitänyt syntyä 50-luvulla, jonka biisit olisivat olleet osa lapsuuttani; 60-luvun musa olisi sitten värittänyt teini-ikääni, 70-luvulla olisin ollut oikeasti hippi ja raskaaksi tullut kätevästi 80-luvun nousukaudelle... No joo, mutta siis. Mikä aarre radio onkaan! Sitä paitsi Golden Classics (93,6, muuten) soittaa paljon vähemmän mainoksia kuin tyhmä Spotify (joka pilaa eritysen tehokkaasti klassisen musiikin tunkemalla jotain party-älämölöä teosten osien väliin). GC liittyy, huvittavaa kyllä, johonkin samannimiseen vanhojen autojen näyttelyyn, joten sieltä tulee silloin tällöin jokunen automainos (joille taas en ole ollenkaan oikeaa kohdeyleisöä). Ne eivät kuitenkaan pahemmin häiritse.
Siitä, että kulutan päiväni radion avulla, voi ehkä päätellä jotain. Minulla on teoria, että jos saan kaiken valmiiksi, vauvan on tultava. Mutta kun kaikki tuntuu olevan valmista. Mitä olen unohtanut? Tällä viikolla olen mm. pessyt wc:n, roudannut kaupasta paitsi ruokaa, myös joitakin perustavanlaatuisia kamppeita (joita tuntui absurdilta ostaa sellaisen ihmisen varalle joka ei ole vielä syntynyt), pakastanut vähän jotain (näiden suhteen olen kyllä ollut aika laiska), pessyt kahdesti pyykkiä, josta suurin osa lahjoittajiensa jo kertaalleen pesemiä käytettyjä vauvanvaatteita... (Yleensä en pese mitään, mikä ei ole oikeasti likaista, toim. huom.)
Nyt loppuviikosta sain jopa taannoin tulleen tiskikoneen toimintakuntoon ja minulle tuotiin mikro. Viimeksi mainitut ovat asioita, joita joskus vannoin etten koskaan hanki, koska inhoan tavaraa, omistamista ja (yli)kuluttamista (niin materian kuin energiankin). Tulin kuitenkin lopulta siihen tulokseen, että tiskikone helpottaa kouriintuntuvasti yksinhuoltajan arkea (ja asian ratkaisi se, että sain sen käytettynä, pois seisomasta jonkun varastosta), kun taas mikro nyt on energiansäästönkin kannalta järkevä (ja se taasen ei edes omistuksessani, vaan kaverilta lainassa).
Mitäs sitten? Pitäisikö pesaista nekin vaatteet, jotka eivät tule sopimaan vauvalle ennen ensi vuotta? Vai kenties kokeilla, olisiko makkari toimivampi, jos vaihtaisi uudestaan huonekalujen paikkaa? Radionkuuntelun, pyykinpesun ja kukkien kastelun lisäksi tämän päivän suurin ohjelmanumero on ollut - jälleen - kävely joelle (jossa istun jonkin aikaa penkillä ennen kuin kävelen takaisin). Nyt aloin kuunnella (tällä kertaa Spotifystä) erään ehkä yllättävän suosikkileffani, Kauhean Kankkusen soundtrack-musiikkia. Baby potkaisi välittömästi. Baby, niin kauan kuin olet sisällä, otan sen tykkäämisen merkkinä. Jos haluat esittää eriäviä mielipiteitä (tai päästä oikeasti joraamaan), tule ulos.
Tämä olisikin hyvä jatkoaihe, oudot suosikit. Onko teillä sellaisia? Biisejä, kirjoja tai elokuvia, joista sinun ei "tuntuisi kuuluvan" pitää, mutta joita silti ihkutat ja hihkutat aivan innoissasi?
Inspiraatioksi (suosittelen katsomaan kohtaan 0:45 asti! Saat ehkä sanat tunteillesi):
Olenkin (hyvin ei-vakavissani) sitä mieltä, että jos jätetään realistinen maailmantila huomiotta, niin kevyen musiikin puolesta minun olisi pitänyt syntyä 50-luvulla, jonka biisit olisivat olleet osa lapsuuttani; 60-luvun musa olisi sitten värittänyt teini-ikääni, 70-luvulla olisin ollut oikeasti hippi ja raskaaksi tullut kätevästi 80-luvun nousukaudelle... No joo, mutta siis. Mikä aarre radio onkaan! Sitä paitsi Golden Classics (93,6, muuten) soittaa paljon vähemmän mainoksia kuin tyhmä Spotify (joka pilaa eritysen tehokkaasti klassisen musiikin tunkemalla jotain party-älämölöä teosten osien väliin). GC liittyy, huvittavaa kyllä, johonkin samannimiseen vanhojen autojen näyttelyyn, joten sieltä tulee silloin tällöin jokunen automainos (joille taas en ole ollenkaan oikeaa kohdeyleisöä). Ne eivät kuitenkaan pahemmin häiritse.
Siitä, että kulutan päiväni radion avulla, voi ehkä päätellä jotain. Minulla on teoria, että jos saan kaiken valmiiksi, vauvan on tultava. Mutta kun kaikki tuntuu olevan valmista. Mitä olen unohtanut? Tällä viikolla olen mm. pessyt wc:n, roudannut kaupasta paitsi ruokaa, myös joitakin perustavanlaatuisia kamppeita (joita tuntui absurdilta ostaa sellaisen ihmisen varalle joka ei ole vielä syntynyt), pakastanut vähän jotain (näiden suhteen olen kyllä ollut aika laiska), pessyt kahdesti pyykkiä, josta suurin osa lahjoittajiensa jo kertaalleen pesemiä käytettyjä vauvanvaatteita... (Yleensä en pese mitään, mikä ei ole oikeasti likaista, toim. huom.)
Nyt loppuviikosta sain jopa taannoin tulleen tiskikoneen toimintakuntoon ja minulle tuotiin mikro. Viimeksi mainitut ovat asioita, joita joskus vannoin etten koskaan hanki, koska inhoan tavaraa, omistamista ja (yli)kuluttamista (niin materian kuin energiankin). Tulin kuitenkin lopulta siihen tulokseen, että tiskikone helpottaa kouriintuntuvasti yksinhuoltajan arkea (ja asian ratkaisi se, että sain sen käytettynä, pois seisomasta jonkun varastosta), kun taas mikro nyt on energiansäästönkin kannalta järkevä (ja se taasen ei edes omistuksessani, vaan kaverilta lainassa).
Mitäs sitten? Pitäisikö pesaista nekin vaatteet, jotka eivät tule sopimaan vauvalle ennen ensi vuotta? Vai kenties kokeilla, olisiko makkari toimivampi, jos vaihtaisi uudestaan huonekalujen paikkaa? Radionkuuntelun, pyykinpesun ja kukkien kastelun lisäksi tämän päivän suurin ohjelmanumero on ollut - jälleen - kävely joelle (jossa istun jonkin aikaa penkillä ennen kuin kävelen takaisin). Nyt aloin kuunnella (tällä kertaa Spotifystä) erään ehkä yllättävän suosikkileffani, Kauhean Kankkusen soundtrack-musiikkia. Baby potkaisi välittömästi. Baby, niin kauan kuin olet sisällä, otan sen tykkäämisen merkkinä. Jos haluat esittää eriäviä mielipiteitä (tai päästä oikeasti joraamaan), tule ulos.
Tämä olisikin hyvä jatkoaihe, oudot suosikit. Onko teillä sellaisia? Biisejä, kirjoja tai elokuvia, joista sinun ei "tuntuisi kuuluvan" pitää, mutta joita silti ihkutat ja hihkutat aivan innoissasi?
Inspiraatioksi (suosittelen katsomaan kohtaan 0:45 asti! Saat ehkä sanat tunteillesi):
keskiviikko 12. kesäkuuta 2013
Pillerinpyörittelyä
Keksin tänään laittaa ensimmäistä kertaa vuosiin radion päälle. Vanhan mankkani antennissa taitaa tosin olla jotain vikana, kun kuuluu kunnolla vain yksi kanava. Mutta samapa tuo. Kuuntelin sitä yhtä tässä iltani iloksi, ja kuulin seuraavanlaisen uutisen:
E-pillerien epäillään aiheuttavan hengenvaarallisia veritulppia. Uutisen mukaan tiettyjen pillerien - Yasmin, Yaz ja joku kolmas - käyttö liittyy kymmeniin veritulppakuolemiin useissa maissa (eniten Kanadassa, mutta myös Suomessa). Uutisessa ei kerrottu, kuinka paljon ei-hengenvaarallisia (tai vaarallisia, mutta ei kuolemaan johtaneita) veritulppatapauksia pillerien käyttöön liittyy. Mahtaako sitä kukaan tietääkään.
Uutisessa haastateltiin asiantuntijana lääkäri Leo Niskasta. Mies selitti, että toki kaikkien lääkkeiden käyttöön liittyy riskejä sivuvaikutuksista (jep, esim YTHS:n sivuilla kerrotaan veritulpan mahdollisuudesta harvinaisena sivuoireena). Niskasen mukaan kuitenkin "hyödyt ovat haittoja suuremmat": jos e-pillereitä ei tämän vuoksi käytettäisi ollenkaan, se johtaisi suureen määrään ei-toivottuja raskauksia, mihin liittyisi paljon suuremmat haitat ja riskit. Lisäksi Niskanen sanoi, että raskaana naisella on joka tapauksessa kohonnut veritulppariski, ja tämä oli sitten olevinaan peruste e-pillerien "turvallisuudelle".
Tuntuu käsittämättömältä, että pillereihin liittyviä veritulppakuolemia voidaan selitellä raskauteen liittyvillä riskeillä. Onhan ilmiselvää, että raskaus on keholle riskitila moneltakin kantilta. Mikäpä riski silloin ei olisi koholla. Se ei voi tarkoittaa, että jatkuvasti harjoitetussa raskauden ehkäisyssä on ihan ookoo olla jopa hengenvaarallisia riskejä. Raskaus on keholle poikkeustila, raskauden ehkäiseminen ei mitenkään voi sitä olla.
Mutta tietysti asiantuntija selittelee asiaa tuolla tavoin, koska ei ole mitään muutakaan keinoa. Hormonaalinen ehkäisy on naiselle jotakin todella rankkaa, joka pistää koko kehon (ja itse asiassa myös mielen) pois tasapainosta. Naisen kehon luonnollisen kierron estämisessä ei ole mitään luonnollista. Tällaiseen touhuun liittyy valtava määrä riskejä, joista suurin osa ei ole hengenvaarallisia, mutta väitän, että nämä yleisemmät ja "vähemmän vaaralliset" sivuvaikutukset ovat itse asiassa paljon, paljon suurempi ja pahempi haitta kuin veritulppariski.
Minä aloin käyttää juurikin Yasmin-pillereitä 18-vuotiaana. Lopetin puolen vuoden jälkeen, koska pääni meni niin sekaisin. Viisi vuotta myöhemmin olin kuitenkin ehtinyt unohtaa kauheuden, ja yritin uudestaan, eri merkillä. En pystynyt jatkamaan enää kolmen kuukauden jälkeen, sillä olin niin hajalla. Itkut, raivarit, masennuskohtaukset ja tunteiden turtuminen vaihtelivat järkyttävin heilahduksin. Aluksi tajusin, mikä oli todellista ja mikä johtui hormoneista, mutta hyvin nopeasti menetin käsityksen tuosta rajasta. Itkin silloiselle poikaystävälle, etten tiedä pitäisikö lopettaa pillerit vai yrittää vielä. Hän käski minua lopettamaan: "MINÄ en halua että käytät niitä enää!"
Myöhemmin yritin vielä ehkäisyrengasta. Sekään ei toiminut. Aloin tajuta, että ulkopuolisten hormonien tunkeminen kehooni oli pahinta, mitä voin itselleni tehdä. Ne haittavaikutukset, jotka itse havaitsin, tekivät minusta ihmisen, joka en ollut. Mutta mitä kaikkea tapahtuikaan minulta näkymättömissä? Olin onnekas, kun kehoni ja mieleni reagoivat niin voimakkaasti: ne kertoivat minulle, että se, mitä tein, ei ollut hyväksi minulle.
En siis ole katkera siitä, etten pysty käyttämään hormonaalista ehkäisyä. On muita keinoja. Olen kiitollinen siitä, että oireeni suojelevat minua valmisteelta, jonka käyttö ei ole luonnollista eikä turvallista. Minua kauhistuttaa ajatus siitä, miten moni käyttää e-pillereitä saamatta minkäänlaista viestiä siitä, miten huono asia kehon sotkeminen moisilla myrkyillä on. Olen aivan varma siitä, että veritulppa ei ole ainoa huomaamatta tapahtuva haitta, vaan että pillereihin liittyy paljon sellaista, mistä ei edes tiedetä vielä.
Katkera olenkin siitä, miten tätä ihmelääkettä yhteiskunnassamme tuputetaan. Ties kuinka moni lääkäri on yrittänyt saada minut vielä kokeilemaan pillereitä. (EI ENÄÄ IKINÄ.) Ties kuinka moni lääkäri määrää pillereitä akneen, kuukautiskipuihin, epäsäännöllisiin menkkoihin ja ties mihin täysin ehkäisyyn liittymättömään vaivaan "lääkkeeksi" yhä nuoremmille tytöille. Miten teini-ikäinen tyttö voi erottaa, minkälainen masennus ja ahdistuneisuus johtuu pillereistä, kun hän on muutenkin hormonaalisesti epätasaisessa vaiheessa? Ehkäisykeinona pillereitä myydään varmana, turvallisena, tehokkaana upeana mahtavana pelastavana ja kerta kaikkiaan ainoana vaihtoehtona. Se on aivopesua, suoranaista huijaamista.
Aivopesun taustalla on tietysti lääketeollisuus. Mikäpä ei tuottaisi niin mukavasti kuin lääke, jota naisten on pakko käyttää koko ajan pysyäkseen "vapaina".
En kiistä sitä, etteikö ehkäisypilleri olisi tuonut naisille ennennäkemättömän vapauden päättää omasta elämästään. Käytän kuitenkin nyt ehdottoman kielteselle kannalleni samaa perustetta kuin Leo Niskanen omalleen, mutta käänteisenä: mielestäni pillerienkäytön haitat ovat hyötyjä suuremmat. Yhdenlainen vapauden hintana on toisenlainen, paljon suurempi vapaus: naisen vapaus olla kokonainen, terve ihminen. Kokonainen nainen.
Leo Niskaselle voisin muuten sanoa, että henkilökohtaisesti ottaisin (...tai siis, otin) mieluummin riskin tulla raskaaksi, kuin riskin kuolla veritulppaan. Sitä paitsi siinä, missä raskauteenkin sisältyy veritulppariski, myös e-pillerien säännölliseen käyttöön sisältyy samalla kuitenkin myös se riski tulla raskaaksi. Sorry, Leo.
E-pillerien epäillään aiheuttavan hengenvaarallisia veritulppia. Uutisen mukaan tiettyjen pillerien - Yasmin, Yaz ja joku kolmas - käyttö liittyy kymmeniin veritulppakuolemiin useissa maissa (eniten Kanadassa, mutta myös Suomessa). Uutisessa ei kerrottu, kuinka paljon ei-hengenvaarallisia (tai vaarallisia, mutta ei kuolemaan johtaneita) veritulppatapauksia pillerien käyttöön liittyy. Mahtaako sitä kukaan tietääkään.
Uutisessa haastateltiin asiantuntijana lääkäri Leo Niskasta. Mies selitti, että toki kaikkien lääkkeiden käyttöön liittyy riskejä sivuvaikutuksista (jep, esim YTHS:n sivuilla kerrotaan veritulpan mahdollisuudesta harvinaisena sivuoireena). Niskasen mukaan kuitenkin "hyödyt ovat haittoja suuremmat": jos e-pillereitä ei tämän vuoksi käytettäisi ollenkaan, se johtaisi suureen määrään ei-toivottuja raskauksia, mihin liittyisi paljon suuremmat haitat ja riskit. Lisäksi Niskanen sanoi, että raskaana naisella on joka tapauksessa kohonnut veritulppariski, ja tämä oli sitten olevinaan peruste e-pillerien "turvallisuudelle".
Tuntuu käsittämättömältä, että pillereihin liittyviä veritulppakuolemia voidaan selitellä raskauteen liittyvillä riskeillä. Onhan ilmiselvää, että raskaus on keholle riskitila moneltakin kantilta. Mikäpä riski silloin ei olisi koholla. Se ei voi tarkoittaa, että jatkuvasti harjoitetussa raskauden ehkäisyssä on ihan ookoo olla jopa hengenvaarallisia riskejä. Raskaus on keholle poikkeustila, raskauden ehkäiseminen ei mitenkään voi sitä olla.
Mutta tietysti asiantuntija selittelee asiaa tuolla tavoin, koska ei ole mitään muutakaan keinoa. Hormonaalinen ehkäisy on naiselle jotakin todella rankkaa, joka pistää koko kehon (ja itse asiassa myös mielen) pois tasapainosta. Naisen kehon luonnollisen kierron estämisessä ei ole mitään luonnollista. Tällaiseen touhuun liittyy valtava määrä riskejä, joista suurin osa ei ole hengenvaarallisia, mutta väitän, että nämä yleisemmät ja "vähemmän vaaralliset" sivuvaikutukset ovat itse asiassa paljon, paljon suurempi ja pahempi haitta kuin veritulppariski.
Minä aloin käyttää juurikin Yasmin-pillereitä 18-vuotiaana. Lopetin puolen vuoden jälkeen, koska pääni meni niin sekaisin. Viisi vuotta myöhemmin olin kuitenkin ehtinyt unohtaa kauheuden, ja yritin uudestaan, eri merkillä. En pystynyt jatkamaan enää kolmen kuukauden jälkeen, sillä olin niin hajalla. Itkut, raivarit, masennuskohtaukset ja tunteiden turtuminen vaihtelivat järkyttävin heilahduksin. Aluksi tajusin, mikä oli todellista ja mikä johtui hormoneista, mutta hyvin nopeasti menetin käsityksen tuosta rajasta. Itkin silloiselle poikaystävälle, etten tiedä pitäisikö lopettaa pillerit vai yrittää vielä. Hän käski minua lopettamaan: "MINÄ en halua että käytät niitä enää!"
Myöhemmin yritin vielä ehkäisyrengasta. Sekään ei toiminut. Aloin tajuta, että ulkopuolisten hormonien tunkeminen kehooni oli pahinta, mitä voin itselleni tehdä. Ne haittavaikutukset, jotka itse havaitsin, tekivät minusta ihmisen, joka en ollut. Mutta mitä kaikkea tapahtuikaan minulta näkymättömissä? Olin onnekas, kun kehoni ja mieleni reagoivat niin voimakkaasti: ne kertoivat minulle, että se, mitä tein, ei ollut hyväksi minulle.
En siis ole katkera siitä, etten pysty käyttämään hormonaalista ehkäisyä. On muita keinoja. Olen kiitollinen siitä, että oireeni suojelevat minua valmisteelta, jonka käyttö ei ole luonnollista eikä turvallista. Minua kauhistuttaa ajatus siitä, miten moni käyttää e-pillereitä saamatta minkäänlaista viestiä siitä, miten huono asia kehon sotkeminen moisilla myrkyillä on. Olen aivan varma siitä, että veritulppa ei ole ainoa huomaamatta tapahtuva haitta, vaan että pillereihin liittyy paljon sellaista, mistä ei edes tiedetä vielä.
Katkera olenkin siitä, miten tätä ihmelääkettä yhteiskunnassamme tuputetaan. Ties kuinka moni lääkäri on yrittänyt saada minut vielä kokeilemaan pillereitä. (EI ENÄÄ IKINÄ.) Ties kuinka moni lääkäri määrää pillereitä akneen, kuukautiskipuihin, epäsäännöllisiin menkkoihin ja ties mihin täysin ehkäisyyn liittymättömään vaivaan "lääkkeeksi" yhä nuoremmille tytöille. Miten teini-ikäinen tyttö voi erottaa, minkälainen masennus ja ahdistuneisuus johtuu pillereistä, kun hän on muutenkin hormonaalisesti epätasaisessa vaiheessa? Ehkäisykeinona pillereitä myydään varmana, turvallisena, tehokkaana upeana mahtavana pelastavana ja kerta kaikkiaan ainoana vaihtoehtona. Se on aivopesua, suoranaista huijaamista.
Aivopesun taustalla on tietysti lääketeollisuus. Mikäpä ei tuottaisi niin mukavasti kuin lääke, jota naisten on pakko käyttää koko ajan pysyäkseen "vapaina".
En kiistä sitä, etteikö ehkäisypilleri olisi tuonut naisille ennennäkemättömän vapauden päättää omasta elämästään. Käytän kuitenkin nyt ehdottoman kielteselle kannalleni samaa perustetta kuin Leo Niskanen omalleen, mutta käänteisenä: mielestäni pillerienkäytön haitat ovat hyötyjä suuremmat. Yhdenlainen vapauden hintana on toisenlainen, paljon suurempi vapaus: naisen vapaus olla kokonainen, terve ihminen. Kokonainen nainen.
Leo Niskaselle voisin muuten sanoa, että henkilökohtaisesti ottaisin (...tai siis, otin) mieluummin riskin tulla raskaaksi, kuin riskin kuolla veritulppaan. Sitä paitsi siinä, missä raskauteenkin sisältyy veritulppariski, myös e-pillerien säännölliseen käyttöön sisältyy samalla kuitenkin myös se riski tulla raskaaksi. Sorry, Leo.
"Oma näkemykseni on, että e-pillereiden käyttö on yksi haitallisimmista asioista, joita nuori nainen voi itselleen tehdä.
Olen kuullut ja lukenut sen verran monta tarinaa valtavista mielialojen
muutoksista positiiviseen suuntaan heti pillereiden lopettamisen
jälkeen, että en voi kuin lämpimästi suositella kyseistä vaihtoehtoa. On
hyvä muistaa, että kehomme ulkopuoliset hormonit sekoittavat kehon omaa
hormonitoimintaa, joka vaikuttaa seksuaalisuuteen liittyvien tekijöiden
lisäksi äärimmäisen vahvasti psyykkeeseemme. Synteettiset (Yasmin etc.)
valmisteet sekoittavat usein insuliinimetaboliaa (-> turvotus,
kärttyisyys, seksuaalisten halujen häviäminen jne.). Sivuvaikutuksina
mahdollisia ovat myös mm. haimatulehdukset, ahdistus, aivoveritulppa,
päänsärky, masennus, painonnousu..."
- Ravintoasiantuntija Jaakko Halmetoja uutiskirjeessään 3.3.2011
Hyvä teksti aiheesta löytyy myös täältä.
Kootut
Viime päivinä olen miettinyt läsnäoloa. Pelkkä rauhallinen elämänrytmi ei takaa sitä. Kotona voi lagata tekemättä mitään ilman puhettakaan todellisesta tässä hetkessä olemisesta. Läsnäolo on valinta: avaanko silmäni tälle hetkelle vai en. Se edellyttää kyllä pysähtymistä ja omaan itseen tulemista, ja joskus se on vaikeaa. Silloin on tietyt asiat, jotka voi tehdä auttaakseen itseään. Ne varmaan ovat jokaiselle vähän eri; jooga ja meditointi eivät ole kaikkien avain onneen.
Minä olen nyt lukenut hyvää kirjaa aiheesta (siitä ehkä lisää myöhemmin tai sitten ei), facebookittomuus on auttanut, ulkona käveleskeleminen/istuksiminen tekee hyvää jne. Nyt myös päädyin selaamaan vanhaa, nykyisin suljettua blogiani ja päätin kerätä yhteen paikkaan - siis tähän - sellaiset oivallukset, jotka olen vuosien aikana (ihan ite!) ymmärtänyt ja jotka ovat osoittautuneet niin tosiksi ja toimiviksi, että ne kulkevat mukanani edelleen.
Tässä siis minun ohjeeni, joiden sanominen itselleen aina auttaa. Olisi kiva kuulla, ovatko ne ulkopuolisille - siis juuri Sinulle - ihan yhtä tyhjän kanssa, vai tavoittavatko minun sanamuotoni jotain? Entä millaisia kiteytettyjä totuuksia te muut olette löytäneet?
*
Levottomaan/huonoon fiilikseen, käytännössä mihin vain hankaluuteen:
1. Pysähdy
2. Kuuntele itseäsi
tai toisin sanoen...
1. Pidä huolta itsestäsi...
2. ...niin kaikki muu järjestyy kyllä.
*
Sairasteluun:
We don't need to rest because we get sick;
we get sick because we need to rest.
*
Stressiin ym:
Elämässä ei tarvitse muuta kuin hengittää.
*
Löytyi vanhasta päiväkirjasta, en ole hokenut itselleni mutta tuntuu miettimisen arvoiselta:
When you catch something, you're always also caught yourself.
And the same goes for releasing something.
*
Loppukevennykseksi telkkarilainaus - joskus suurimmat viisaudet tulevat yllättäviltä tahoilta...!
What's the point in being afraid?
(-Desmond / LOST)
*
Vaikka tarkoitus oli listata omia ymmärryksiäni, Desmond saa seurakseen myös toisen, varmasti vertaisensa ajattelijan lauseen. Ihan vain, koska se sopii tämän merkinnän henkeen. Luin juuri Liz Gilbertin kirjan Tahdonko? (joka ei ole se hyvä kirja josta alussa puhuin, vaan minun "kevyttä lomalukemistani": jatko-osa Eat Pray Love -kirjalle), ja vaikkei kirjan tematiikka ole samalla lailla hengellissävytteinen kuin edeltäjässään, siitä nousi esiin yksi aivan ihana sitaatti, jonka haluan tässä yhteydessä jakaa. Sen lohtu ja teho voi olla hieman universaalimmin kolahtava kuin minun vaatimattomien elämänohjeideni.
Kaikki on kääntyvä hyväksi, kaikki on kääntyvä hyväksi, aivan kaikki on kääntyvä hyväksi.
(-Mystikko Juliana Norwichilaisen rukous)
Minä olen nyt lukenut hyvää kirjaa aiheesta (siitä ehkä lisää myöhemmin tai sitten ei), facebookittomuus on auttanut, ulkona käveleskeleminen/istuksiminen tekee hyvää jne. Nyt myös päädyin selaamaan vanhaa, nykyisin suljettua blogiani ja päätin kerätä yhteen paikkaan - siis tähän - sellaiset oivallukset, jotka olen vuosien aikana (ihan ite!) ymmärtänyt ja jotka ovat osoittautuneet niin tosiksi ja toimiviksi, että ne kulkevat mukanani edelleen.
Tässä siis minun ohjeeni, joiden sanominen itselleen aina auttaa. Olisi kiva kuulla, ovatko ne ulkopuolisille - siis juuri Sinulle - ihan yhtä tyhjän kanssa, vai tavoittavatko minun sanamuotoni jotain? Entä millaisia kiteytettyjä totuuksia te muut olette löytäneet?
*
Levottomaan/huonoon fiilikseen, käytännössä mihin vain hankaluuteen:
1. Pysähdy
2. Kuuntele itseäsi
tai toisin sanoen...
1. Pidä huolta itsestäsi...
2. ...niin kaikki muu järjestyy kyllä.
*
Sairasteluun:
We don't need to rest because we get sick;
we get sick because we need to rest.
*
Stressiin ym:
Elämässä ei tarvitse muuta kuin hengittää.
*
Löytyi vanhasta päiväkirjasta, en ole hokenut itselleni mutta tuntuu miettimisen arvoiselta:
When you catch something, you're always also caught yourself.
And the same goes for releasing something.
*
Loppukevennykseksi telkkarilainaus - joskus suurimmat viisaudet tulevat yllättäviltä tahoilta...!
What's the point in being afraid?
(-Desmond / LOST)
*
Vaikka tarkoitus oli listata omia ymmärryksiäni, Desmond saa seurakseen myös toisen, varmasti vertaisensa ajattelijan lauseen. Ihan vain, koska se sopii tämän merkinnän henkeen. Luin juuri Liz Gilbertin kirjan Tahdonko? (joka ei ole se hyvä kirja josta alussa puhuin, vaan minun "kevyttä lomalukemistani": jatko-osa Eat Pray Love -kirjalle), ja vaikkei kirjan tematiikka ole samalla lailla hengellissävytteinen kuin edeltäjässään, siitä nousi esiin yksi aivan ihana sitaatti, jonka haluan tässä yhteydessä jakaa. Sen lohtu ja teho voi olla hieman universaalimmin kolahtava kuin minun vaatimattomien elämänohjeideni.
Kaikki on kääntyvä hyväksi, kaikki on kääntyvä hyväksi, aivan kaikki on kääntyvä hyväksi.
(-Mystikko Juliana Norwichilaisen rukous)
maanantai 10. kesäkuuta 2013
Kauneudesta
Kävelin joen rantaan. Katselin harmaahiuksista miestä, joka seisoi parvekkeellaan kahden suuren, katosta roikkuvan ruukkukasvin välissä, joissa oli valtavasti vaaleanpunaisia kukkia, ja nyppi niistä kuivuneita pois. Kuljin syreenipensaan ohi ja haistelin kukkia, lempituoksuani. Tämä on kaikkein paras aika Suomen vuodesta: se aika, jonka syreenit kukkivat. Laajennettuna tietysti se aika, jolloin kaikki on valoisaa ja vihreää.
Tänään muistutan itseäni näistä asioista:
Tänään muistutan itseäni näistä asioista:
Jo vuosia olen tiennyt, että onnellisuus tulee läsnäolosta. Olen oppinut läsnäolemista paljon, ja kuitenkin se on yhä välillä niin vaikeaa, ihan yllättävissäkin hetkissä. Meissä on jokin osa, joka haraa sitä vastaan, jokin, joka saa sen tuntumaan vähän pelottavaltakin. Se tuntuu oudolta. Mutta on hyvä tiedostaa, että on helpompaa kuvitella jotakin "there", kuin todella olla "here" - ja että on aina parempi, aina oikea ratkaisu päästää irti tästä kuvitelmasta.
"You don't have a soul.
You are a soul.
You have a body."
- C. S. Lewis
lauantai 8. kesäkuuta 2013
Näkymättömän varassa
Ystävä sanoi: siinä tulee se tunne, kuin aika pysähtyisi. Kuin koko
maailma odottaisi kanssasi. Minä totesin, että ei ole ainakaan vielä
tullut. Päin vastoin: tässä viimeisten viikkojen aikana olen oikein
henkiin herännyt, mennyt ja tehnyt, ollut elämäniloinen, vauhdissa ja
liikkeessä maailman mukana.
Tuosta keskustelusta on kuusi päivää. Sen jälkeen jotain on naksahtanut. Olen tietoisesti irrottanut otettani kaikesta, mikä on tähän asti ollut. Tämän seurauksena tuli yhtäkkinen ja voimakas tarve saada kaikki kuntoon uutta tulokasta varten. Järkkäsin kämppää, hoidin roikkuneen koulutehtävän, kävin etsimässä puuttuvia kamppeita, ja suorastaan hikeennyn siitä, että vielä pitäisi tehdä yksi isompi reissu kauppaan niin, että olisi kaapit täynnä ja kaikki valmista.
Kun nyt käytännössä kaikki alkaa olla hoidettu, tuntuu oudolta. Minä valmistauduin, irrotin otteeni - ja jäin leijumaan, putoamatta vielä eteenpäin, uuteen. Vauva on ollut vatsassani aina. Tuleeko se olemaan siellä aina? Siltä tuntuu, sillä aika on pysähtynyt.
Tiedän, että tämä on suuri illuusio. Langat jännittyvät äärimmilleen näkymättömissä. Ne vain eivät ole minun käsissäni. Nämä hetket ovat ne kaikista huimaavimmat. On yksi asia olla tilanteessa, jossa on minusta kiinni milloin päästän irti ja pudottaudun tuntemattomaan. On vielä paljon suurempaa olla näkymättömien lankojen varassa, joiden irtoamishetkeen en voi itse vaikuttaa. Minulla ei ole kontrollia tähän. Ja se on ihanaa.
Ja nyt? Nyt voin vain leijua ilmassa, jähmettyneessä ajassa ja odottaa sitä hetkeä, kun muka valmistautuneena ja kuitenkin yllätettynä huomaan lankojen irronneen ja ajan alkaneen taas liikkua, johonkin aivan uuteen.
Tuosta keskustelusta on kuusi päivää. Sen jälkeen jotain on naksahtanut. Olen tietoisesti irrottanut otettani kaikesta, mikä on tähän asti ollut. Tämän seurauksena tuli yhtäkkinen ja voimakas tarve saada kaikki kuntoon uutta tulokasta varten. Järkkäsin kämppää, hoidin roikkuneen koulutehtävän, kävin etsimässä puuttuvia kamppeita, ja suorastaan hikeennyn siitä, että vielä pitäisi tehdä yksi isompi reissu kauppaan niin, että olisi kaapit täynnä ja kaikki valmista.
Kun nyt käytännössä kaikki alkaa olla hoidettu, tuntuu oudolta. Minä valmistauduin, irrotin otteeni - ja jäin leijumaan, putoamatta vielä eteenpäin, uuteen. Vauva on ollut vatsassani aina. Tuleeko se olemaan siellä aina? Siltä tuntuu, sillä aika on pysähtynyt.
Tiedän, että tämä on suuri illuusio. Langat jännittyvät äärimmilleen näkymättömissä. Ne vain eivät ole minun käsissäni. Nämä hetket ovat ne kaikista huimaavimmat. On yksi asia olla tilanteessa, jossa on minusta kiinni milloin päästän irti ja pudottaudun tuntemattomaan. On vielä paljon suurempaa olla näkymättömien lankojen varassa, joiden irtoamishetkeen en voi itse vaikuttaa. Minulla ei ole kontrollia tähän. Ja se on ihanaa.
Ja nyt? Nyt voin vain leijua ilmassa, jähmettyneessä ajassa ja odottaa sitä hetkeä, kun muka valmistautuneena ja kuitenkin yllätettynä huomaan lankojen irronneen ja ajan alkaneen taas liikkua, johonkin aivan uuteen.
torstai 6. kesäkuuta 2013
Viettelysten vaunu
Minulla on addiktio, joka vaikuttaa elämänlaatuuni selkeästi. Ainoa
tapa saada siltä hengähdystauko on kieltää se itseltäni kokonaan
määrätyksi ajaksi - näinä aikoina myös aina selvästi näen, miten paljon
paremmin voin ilman addiktion aiheuttajaa. Kuitenkaan en ole tarpeeksi
vahva. Tauon jälkeen otan tuon asian aina takaisin elämääni, uskotellen
itselleni, että voin käyttää kohtuudella. Ikinä se ei onnistu, vaan
muutamassa viikossa vaivun takaisin tilaan, jossa riippuvuuden
aiheuttaja hallitsee minua enkä minä sitä.
Kyseessä on tietenkin Facebook.
On ehkä kuvaavaa, että minun pahin ansakuoppani on sosiaalisessa mediassa. Onhan minulla muitakin paheita, himoja, asioita joihin välillä jää kiinni. Kahvi esimerkiksi, aiemmin oli suklaa. Usein painin shoppailuhimon kanssa, koska yksi tärkeimpiä arvojani on kulutusvastaisuus. Nämä muut viettelykset eivät kuitenkaan koskaan ole saaneet sellaista otetta minusta kuin Facebook, tuo itsensä pirun palvelu. Sosiaalinen verkosto aiheuttaa minussa saman kuin joissain ihmisissä alkoholi, tupakka tai muut fyysisemmät kauhistukset.
Miten riippuvuus sitten ilmenee ja mikä siinä on niin kamalaa? No. Kuten sanoin, yritän aina käyttää kohtuudella: pitää facen sellaisena kuin sen kuuluisi olla; satunnaisena nettisivuna, jossa harvakseltaan vierailen ja jota vielä harvemmin päivitän. Tämä on onnistunut ainoastaan silloin, kun minulla ei ole ollut nettiä kotona, ja silloinkin vaarana on jumittua facen lumoihin tuntikausiksi sitten, kun sinne kerrankin pääsee. Ja kyllä, jos kotona on internet, huomaan ennen pitkää roikkuvani fesessä typeriä määriä tekemättä mitään. Selailen päivityksiä, joista valtaosa pelkästään ärsyttää, jaan pöljiä videoita ja odottelen, että joku tuttu tulisi chattiin. Säälittävää.
Ja sitä paitsi ahdistavaa. Facebook syö pahimmalla mahdollisella tavalla sitä, mikä minulle on todellisuudessa kaikken tärkeintä: läsnäoloani tässä hetkessä. Mitä enemmän roikun netissä, sen huonommin olen läsnä - mikä tarkoittaa myös, että sen huonommin saan otteen itsestäni ja pystyn kuuntelemaan itseäni, sen vähemmän teen asioita joita oikeasti haluaisin tehdä, ja niin edelleen. Jos esimerkiksi olen fesettänyt koko illan, on tyypillistä, etten jaksakaan enää meditoida sen jälkeen. Joku voi sanoa, että mikäs siinä sitten, tee sitä mitä mieli tekee, mutta tässäpä on se tärkein ero: meditoinnista tulee hyvä olo, fesestä huono. Niin henkisesti kuin fyysisesti: hartiat menevät jumiin, nukun huonommin ja usein jää päälle ärtymyksen tunne - nimellisesti jostain tyhmästä asiasta jonka netissä bongasin, todellisuudessa tietysti johtuen siitä, että olen itse aiheuttanut itselleni nihkeän olon addiktioni parissa. Lisäksi, mitä useammin fesessä käy, sen enemmän alkaa automaattisesti ajatella miten tuosta tai tästä pitääkin laittaa kiva pikku päivitys... Argh! Ihan kuin eläisi raportointia varten.
Pidän nykyään säännöllisesti taukoja, nyt on taas meneillään yksi. Kuten aina aiemminkin, huomaan eron selkeänä kaikessa. Elämä on paljon parempaa. En kaipaa feseen, mutta silti olen omituisesti asennoitunut palaamaan tauon jälkeen, ja osa minusta pitää sitä hauskana asiana. Miksi? Miksi teen tämän itselleni? Mitä fesessä on, josta on niin vaikea päästää irti?
Vastaus kuuluu: pelkään, että jos lähden kokonaan, jään jostakin paitsi. Ilmiö on sama kuin nuorempana, kun oli pakko mennä kaikkiin bileisiin ym., ettei tuntisi itseään ulkopuoliseksi. Vaikka useimmiten ei ollut edes kivaa. Tuosta olen päässyt eroon, miksi en siis myös tästä online-versiosta? Perustelen asiaa itselleni sillä, että minulla on ulkomailla ystäviä, joihin on helpompi pitää yhteyttä näin. Onkohan tuossa edes mitään perää - lähes kaikki niistä, joihin pidän yhteyttä, tavoittaisin myös sähköpostitse. Selittelyn makua siis, todelliset motiivini ovat toisaalla. Siinä, että voi muistuttaa ihmisiä omasta olemassaolostaan kommenteilla ja tykkäyksillä. Siinä, että voi chattailla yötä myöten jonkun kanssa, jota muuten näkee harvoin jos koskaan. Siinä, että voi laittaa seinälleen kuulutuksen "tulkaa joku käymään!" ja että saa bilekutsuja. Ettei tule unohdetuksi.
Tiedän, että minun pitäisi lähteä fesestä kokonaan. Se olisi palvelus itselleni. Kiusaava ajatus on se, että kaikki muut jatkaisivat siellä verkostoitumistaan ilman minua. Juuri tässä on villakoiran ydin. Sairaalloinen sosiaalinen addiktio, jolla ei edes ole mitään tekemistä todellisen kanssakäymisen kanssa.
Huvittavaa kyllä, myös paras vastalääke löytyy sosiaalisuudesta - todellisesta sellaisesta. Voimaa lähtöajatukseen antaa niiden ihmisten ajattelu, jotka eivät ole fesessä. Tunnen heitä jonkin verran ja ihailen näitä ihmisiä suunnattomasti. Heidän esimerkkinsä saa tajuamaan, että ei siinä oikeasti jää paitsi mistään tärkeästä, mistään sellaisesta, mitä ilman ei voisi olla.
Miksi kirjoitin tällaisen vuodatuksen? Kirjoitin kaikkien näkyville henkilökohtaisen, suorastaan nolon tunnustuksen päänsisäisestä vammastani, joka on oikeasti aika lapsellinen. No kuulkaas, tässäkin on taka-ajatus. Ruotimalla asiaa muiden nähden (täällä sosiaalisen median eri haarassa...) saan voimaa lopetusajatukseen. Absurdia ehkä, mutta taas vasta tällä sosiaalisella jakamisella itsekin kunnolla näen, miten typerästä ja täysin itsestäni riippuvasta haittatekijästä on kyse - ja tunnen olevani ison askelen lähempänä addiktiosta luopumista. Vaikka tämä jonkun mielestä olisi naurettavaa, niin olkoon. Riippuvuus mikä riippuvuus, ja sen haitat ovat yhtä todelliset kuin siitä luopuminen on vaikeaa.
Mutta nyt minusta ihan todella tuntuu, että aion tehdä sen. Vaikka tietysti se edellyttää näyttäviä jäähyväisiä pääkallonpaikalla, ja siinä taas on riskinsä. Mutta jos teen päätöksen etukäteen, onnistun. Valmistautuminen alkaa nyt.
Kyseessä on tietenkin Facebook.
On ehkä kuvaavaa, että minun pahin ansakuoppani on sosiaalisessa mediassa. Onhan minulla muitakin paheita, himoja, asioita joihin välillä jää kiinni. Kahvi esimerkiksi, aiemmin oli suklaa. Usein painin shoppailuhimon kanssa, koska yksi tärkeimpiä arvojani on kulutusvastaisuus. Nämä muut viettelykset eivät kuitenkaan koskaan ole saaneet sellaista otetta minusta kuin Facebook, tuo itsensä pirun palvelu. Sosiaalinen verkosto aiheuttaa minussa saman kuin joissain ihmisissä alkoholi, tupakka tai muut fyysisemmät kauhistukset.
Miten riippuvuus sitten ilmenee ja mikä siinä on niin kamalaa? No. Kuten sanoin, yritän aina käyttää kohtuudella: pitää facen sellaisena kuin sen kuuluisi olla; satunnaisena nettisivuna, jossa harvakseltaan vierailen ja jota vielä harvemmin päivitän. Tämä on onnistunut ainoastaan silloin, kun minulla ei ole ollut nettiä kotona, ja silloinkin vaarana on jumittua facen lumoihin tuntikausiksi sitten, kun sinne kerrankin pääsee. Ja kyllä, jos kotona on internet, huomaan ennen pitkää roikkuvani fesessä typeriä määriä tekemättä mitään. Selailen päivityksiä, joista valtaosa pelkästään ärsyttää, jaan pöljiä videoita ja odottelen, että joku tuttu tulisi chattiin. Säälittävää.
Ja sitä paitsi ahdistavaa. Facebook syö pahimmalla mahdollisella tavalla sitä, mikä minulle on todellisuudessa kaikken tärkeintä: läsnäoloani tässä hetkessä. Mitä enemmän roikun netissä, sen huonommin olen läsnä - mikä tarkoittaa myös, että sen huonommin saan otteen itsestäni ja pystyn kuuntelemaan itseäni, sen vähemmän teen asioita joita oikeasti haluaisin tehdä, ja niin edelleen. Jos esimerkiksi olen fesettänyt koko illan, on tyypillistä, etten jaksakaan enää meditoida sen jälkeen. Joku voi sanoa, että mikäs siinä sitten, tee sitä mitä mieli tekee, mutta tässäpä on se tärkein ero: meditoinnista tulee hyvä olo, fesestä huono. Niin henkisesti kuin fyysisesti: hartiat menevät jumiin, nukun huonommin ja usein jää päälle ärtymyksen tunne - nimellisesti jostain tyhmästä asiasta jonka netissä bongasin, todellisuudessa tietysti johtuen siitä, että olen itse aiheuttanut itselleni nihkeän olon addiktioni parissa. Lisäksi, mitä useammin fesessä käy, sen enemmän alkaa automaattisesti ajatella miten tuosta tai tästä pitääkin laittaa kiva pikku päivitys... Argh! Ihan kuin eläisi raportointia varten.
Pidän nykyään säännöllisesti taukoja, nyt on taas meneillään yksi. Kuten aina aiemminkin, huomaan eron selkeänä kaikessa. Elämä on paljon parempaa. En kaipaa feseen, mutta silti olen omituisesti asennoitunut palaamaan tauon jälkeen, ja osa minusta pitää sitä hauskana asiana. Miksi? Miksi teen tämän itselleni? Mitä fesessä on, josta on niin vaikea päästää irti?
Vastaus kuuluu: pelkään, että jos lähden kokonaan, jään jostakin paitsi. Ilmiö on sama kuin nuorempana, kun oli pakko mennä kaikkiin bileisiin ym., ettei tuntisi itseään ulkopuoliseksi. Vaikka useimmiten ei ollut edes kivaa. Tuosta olen päässyt eroon, miksi en siis myös tästä online-versiosta? Perustelen asiaa itselleni sillä, että minulla on ulkomailla ystäviä, joihin on helpompi pitää yhteyttä näin. Onkohan tuossa edes mitään perää - lähes kaikki niistä, joihin pidän yhteyttä, tavoittaisin myös sähköpostitse. Selittelyn makua siis, todelliset motiivini ovat toisaalla. Siinä, että voi muistuttaa ihmisiä omasta olemassaolostaan kommenteilla ja tykkäyksillä. Siinä, että voi chattailla yötä myöten jonkun kanssa, jota muuten näkee harvoin jos koskaan. Siinä, että voi laittaa seinälleen kuulutuksen "tulkaa joku käymään!" ja että saa bilekutsuja. Ettei tule unohdetuksi.
Tiedän, että minun pitäisi lähteä fesestä kokonaan. Se olisi palvelus itselleni. Kiusaava ajatus on se, että kaikki muut jatkaisivat siellä verkostoitumistaan ilman minua. Juuri tässä on villakoiran ydin. Sairaalloinen sosiaalinen addiktio, jolla ei edes ole mitään tekemistä todellisen kanssakäymisen kanssa.
Huvittavaa kyllä, myös paras vastalääke löytyy sosiaalisuudesta - todellisesta sellaisesta. Voimaa lähtöajatukseen antaa niiden ihmisten ajattelu, jotka eivät ole fesessä. Tunnen heitä jonkin verran ja ihailen näitä ihmisiä suunnattomasti. Heidän esimerkkinsä saa tajuamaan, että ei siinä oikeasti jää paitsi mistään tärkeästä, mistään sellaisesta, mitä ilman ei voisi olla.
Miksi kirjoitin tällaisen vuodatuksen? Kirjoitin kaikkien näkyville henkilökohtaisen, suorastaan nolon tunnustuksen päänsisäisestä vammastani, joka on oikeasti aika lapsellinen. No kuulkaas, tässäkin on taka-ajatus. Ruotimalla asiaa muiden nähden (täällä sosiaalisen median eri haarassa...) saan voimaa lopetusajatukseen. Absurdia ehkä, mutta taas vasta tällä sosiaalisella jakamisella itsekin kunnolla näen, miten typerästä ja täysin itsestäni riippuvasta haittatekijästä on kyse - ja tunnen olevani ison askelen lähempänä addiktiosta luopumista. Vaikka tämä jonkun mielestä olisi naurettavaa, niin olkoon. Riippuvuus mikä riippuvuus, ja sen haitat ovat yhtä todelliset kuin siitä luopuminen on vaikeaa.
Mutta nyt minusta ihan todella tuntuu, että aion tehdä sen. Vaikka tietysti se edellyttää näyttäviä jäähyväisiä pääkallonpaikalla, ja siinä taas on riskinsä. Mutta jos teen päätöksen etukäteen, onnistun. Valmistautuminen alkaa nyt.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)