Paluu

2008

Tuoksui Suomelta.

En ollut tiennyt, että Suomella on oma tuoksu. Mutta sillä on, ja juuri nyt se oli uskomattoman kotoisa. Lentokentän ikkunasta näkyi pala maisemaa - niin valjuissa väreissä Afrikan jälkeen, vihreää, harmaata, valkoista, ja sekin kaikki niin kotoisaa. Olin pelännyt tätä hetkeä. Nyt olin täynnä riemua, täynnä kevyttä, ihanaa iloa. Olin yksinkertaisesti onnellinen.

Hymyilytti, nauratti. Paikkojen siisteys, valjuus, tyhjyys - kotoisuus. Yhdeksän kuukauden aikana tämä kaikki oli muuttunut mielikuvitusmaailmaksi, etäiseksi ajatukseksi, jonka todellisuuspohjasta ei voinut olla varma. Nyt se oli todellista, tässä, silmien edessä. Tuoksuna jota hengitin. Kalpeina vakavina ihmisinä ympärillä. Keveytenä, joka kuului tähän todellisuuteen, jossa ilma ei ollut paksua ja kosteaa, ja jossa asiat sujuivat helposti ja kivuttomasti. Miten outoa muistaa, että olin elänyt täällä aina, ennen viimeistä yhdeksää kuukautta. Miten outoa ja miten ihanaa, helpottavaa.

Tulohallissa odotti perhe, joka vuosi sitten niin usein ärsytti, ja jota nyt tiesin rakastavani samalla kuplivalla riemulla kuin tätä paikkaa, kotia. He olivat kalpeita ja hymyileviä, kepeitä ja iloisia kuten minäkin. En tajunnut, että auto oli uusi, ennen kuin joku huomautti minulle.


Vasta kotona iski kaiken outous. Tavat, joita en tunnistanut omakseni ("en minä osaa syödä näin myöhään"). Tietokonepöydällä oli sama muistilappu kuin lähtiessäni. Vaikka siitä oli ikuisuus.

2012

Hoipertelin matkatavarahalliin pää pumpulisena ja jäsenet heikkoina. Oma olotilani kuvasi hyvin sitä miltä muutenkin tuntui palata Suomeen. Olisin ollut vakuuttunut siitä, että olin sairastunut viimeisenä päivänä juuri siksi että jouduin lähtemään, jos olisin ollut kykeneväinen ajattelemaan yhtään mitään. Nyt en kyennyt ajattelemaan muuta kuin sitä, missä oli lähin vessa. Siunaus sinänsä, ettei tarvinnut miettiä oloa henkisellä puolella.

Raahustin ulos miettien edelleen vain sitä, pitäisikö yrittää päästä vessaan vielä kerran ennen kentältä kotiin lähtöä. Aurinko paistoi, minä palelin. Soitin hakijalleni, hän oli jossain ihan väärässä paikassa. Odotellessani yritin virittäytyä olemaan iloinen sen ihmisen tapaamisesta, jota oletettavasti rakastin. Hän tuli paikalle, en tuntenut mitään. Hän soitti Ghanaan ilmoittaakseen, että olin turvallisesti perillä. Ojensi puhelimen minulle, puhuin hetken päiväntasaajalle. Sen hetken olin kotona.

Ystävä kerää tekstimateriaalia jotakin kurssia varten ja pyysi minua kirjoittamaan Ghanasta Suomeen palaamisesta. Pyrin mahdollisimman toteen noiden hetkien dokumentointiin, rekonstruoimaan sen, miltä silloin tuntui. Syntyi tällainen dramaattinen duo.