perjantai 9. tammikuuta 2015

Äitimyytti

NYT! Nyt aion avautua kaikesta siitä, mitä ei saa ääneen sanoa.

Keskustelin äitiystävien kanssa hieman aiheesta, joka aina säännöllisin väliajoin nousee esiin. Nimittäin siitä, kuinka sitä tuntee - säännöllisin väliajoin - alemmuudentunnetta äitinä, milloin mistäkin syystä. Tällä kertaa keskustelu alkoi, kun minä sain kauhean alemmuuskompleksin siitä, voitteko uskoa, että en tykkää järjestää "oikeanlaisia" lastenjuhlia. Siis minulla on 1,5 -vuotias lapsi, jolla on ollut tasan yhdet synttärit ja sitä ennen tietysti ristiäiset, ja minä koen jo nyt, että olen epäonnistunut äitinä koska en ole sellainen, että suunnittelisin kuukausitolkulla juhlien koristeita, menua ja ohjelmaa. Tarkemmin: juhlissani ei ole koristeita, menua ja ohjelmaa. Sen sijaan siellä on hyvät tyypit, jotain syötävää ja mukava tunnelma. Ja tämä riittää - siihen asti, kunnes törmään siihen, että muut tekevät toisin (oikein) ja minä en vain osaa.

Aloimme sitten vähän enemmänkin keskustella näistä tuntemuksista. Joita tietysti meillä kaikilla on, eri syistä. Keskustelun inspiroimana tässä oma henkilökohtainen tilitykseni.


Ennen lapsen saamista - raskaana ollessa ja jo sitäkin ennen - minulla oli mielikuvia siitä, millainen äiti olisin. Tässä joitakin asioita, joita tietoisesti tai tietämättäni oletin:
- Ottaisin raskaana olon tosi rennosti. En olisi sellainen idiootti stressaaja kuin jotkut. Olisin vaan koko ajan että JEE! Myytti 1: Raskaana oleminen on kivaa.
- Synnyttäisin mahdollisimman luomusti. Koska synnyttäminenhän on naiselle luonnollista ja jos sen silleen myös ottaa, niin kyllä se varmasti sujuu. Myytti 2: Oikea Nainen kestää luonnostaan kipua.
- Olisin rento hippiäiti. Kestovaipat, täysimetys, lapsentahtinen ruokailun aloitus, ja ennen kaikkea rento, stressitön asenne. Myytti 3: Luonnollinen ekoäitiys on rentoa ja stressitöntä.
- Valmistaisin lapsen ruoat itse. ("Siis sehän on ihan sikahelppoa soseuttaa jotain avocadoa ja sellasta, vähän ku tekis smoothieta itselle!") Myytti 4: ...no, palataan tähän tuonnempana.
- Menisin ja tekisin lapsen kanssa rohkeasti  vaikka mitä. En jäisi peloissani kotiin nyhväämään. En muuttuisi äitiyden takia tylsimykseksi, joka ei enää uskalla matkustaa eikä tehdä mitään kivaa. Reissaisin lapsen kanssakin. Myytti 5: Joko äitiys muuttaa kaiken (koko entinen elämäsi loppuu), tai se ei muuta mitään, koska et anna sen muuttaa. Voit hei ihan vapaasti valita kumpaa linjaa noudatat!


Millainen äiti sitten olen tähän asti ollut? Listan ohessa äitirealiteetit, jotka kumoavat äitimyytin minun kohdallani. Nämä realiteetit koskevat siis vain ja ainoastaan minun äitinä olemistani. Jokaisella on omat realiteettinsa.

- Stressasin raskaana ollessa ihan sikana. Voin aluksi todella huonosti, sitten hemoglobiinin romahtaminen vei mehut aika tehokkaasti, ja lopulta sain ennenaikaisia supistuksia - kaikki tämä varmasti osaltaan vaikutti mielialaan. Pelkäsin tulevaa, ja se heijastui nykyisyyteen - ja menneeseen: rupesin mm. jollain kahdeksannella kuulla kauhistelemaan sitä, olinko syönyt tarpeeksi folaattia raskauden alussa ja ennen raskautta. Ihan kuin sen asian murehtiminen olisi mitään enää auttanut. Loppuraskaudesta kuitenkin otin rennommin, kävin mahan kanssa kaupungilla ja näin kavereita. Realiteetti 1: Raskaana oleminen on ennen kaikkea sekä henkisesti että fyysisesti todella kuluttavaa.

- En kestänyt kipua p*skan vertaa. Minun kohdallani supistuksia tuli 26 tuntia ennen kuin synnytys virallisesti alkoi. Tämä on ensisynnyttäjillä todella yleistä. Tuntuu, että joka puolelta ympäriltä tulee se kuva, että naiset nyt yleisesti ottaen tosi hyvin jaksavat tämän 20-30 tuntia synnytystä edeltävää kipua, joka ei edes ole vielä mitään oikeaa kipua. Minä olin ihan hajalla jo muutaman tunnin jälkeen. Se oli kamalaa. Siinä vaiheessa, kun synnytys todella alkoi, olin jo aivan loppu. Ekat tunnit sinnittelin, sitten otin epiduraalin. Se oli todella ihanaa, enkä kadu sitä (vaikka olen ehtinyt potea tätä "tosinainen kestää kipua" muutamaankin otteeseen jälkeenpäin). Realiteetti 2: Minulla on alhainen kipukynnys, ja kestän kipua todella heikosti. Olen silti nainen. Ottakaa tai jättäkää.  

- No niin. Olen ollut aatteideni mukainen hippiäiti joissakin asioissa. Kestovaipat olivat käytössä vuoden ennen kun jäivät tauolle, joka on vasta vastikään päättynyt. Täysimetin puolivuotiaaksi, koska imetys sujui. En tiedä miten olisin jaksanut, jos se olisi ollut hankalampaa. Ruokailu aloitettiin hämmentyneenä neuvolan ohjeiden ja näiden lapsentahtisuusjuttujen ristiriitaisuudesta. En ollut tajunnut, että joutuisin sellaiseen odotusten ja mallien ristituleen. Ja että omalla, "rennolla" linjalla pysyminen olisi niin... stressaavaa. Realiteetti 3: Hippiäiteys on myös yksi kammottavan äärimmäisistä äitisuuntauksista, jotka esitetään toisilleen täysin vastakkaisina. Oman kultaisen keskitien vetäminen ei ole minulle helppoa ja rentoa, koska koen kauheaa painetta vastata joihinkin odotuksiin - joko äärimmäisen hippiyden tai neuvolan virallisen mallin vaatimuksiin. Se itselle sopiva tie ei välttämättä olekaan aina "oikeaa" hippiäiteyttä, eikä äärimmäinen hippiäiteys taas rentoa. Minä vain osittain kestovaippailevana ja muissa asioissa milloin minkäkin verran joustavana en varmaan enää mahdu mihinkään tosihippeyteen. Eikä se kuulkaa mitään. Elän omien realiteettieni mukaisesti, en minkäänlaisen myytin.


- Myytti 4 on se, että äiti tekee itse maistuvaa ruokaa - ja lapsi syö sitä. Realiteetti 4: lapseni ei syönyt tekemiäni soseita. Yritin jonkin aikaa. Sitten huomasin, että lapseni söi purkkisoseita. Kuvittele tilanne: sinulla on 7 kuukautta vanha vauva, joka on nelikuisesta saakka nukkunut todella levottomasti, niin että heräät joka yö vähintään 5 kertaa. On talvi, pimeää, lohdutonta, ja olet helevetin väsynyt. Soseutat lapsellesi terveellistä luomuporkkanaa, bataattia, kesäkurpitsaa ja niin edelleen. Lapsi ei syö. Lasta ei voisi vähempää kiinnostaa sinun soseuttamasi luomuruoka. Heität päivä toisensa jälkeen roskiin huolella valmistamasi ruoan. Lapsi elää maidolla. Sitten huomaat, että lapsi syö purkkiruokaa. Mitä teet? No, joku toinen varmaan jatkaisi sörsseleiden vääntämistä silmät ristissä. Minä en jatkanut. Annoin purkkiruokaa ja sormiruokaa. Tunsin tästä aivan valtavan huonoa omaatuntoa.

Sitten, lapsen ollessa jo 11-kuinen, meillä oli muskariporukan kanssa piknik. Minulla oli erinäisiä eväitä ja niiden joukossa lapselle maissinaksuja. Tarjosin muillekin. Eräs äiti sanoi:
"Ei kiitos, meidän poika ei syö valmisruokaa. Ei, hän ei ole koskaan syönyt mitään muuta kuin kotona tehtyä ruokaa. Paitsi leipää."
Minuun iski hirveä alemmuudentunne. Ja sitten, viimein, heräsi ääni, joka sanoi vastaan. Tuolla äidillä on se mies siellä kotona, jolle voi tyrkätä lapsen, kun ei enää jaksa. Minulla ei ole. Minä olen yh ja silti olen kestovaippaillut ja tehnyt sitä ja tehnyt tätä. Minun ei tarvitse antaa lapselleni pelkästään kotona tehtyä ruokaa. Minä olen antanut lapselleni (luomu)purkkiruokaa - ja maissinaksuja! - ja SE ON IHAN OKEI. Tuosta päivästä saakka en ole ollut ristiinnaulitsemassa itseäni purkkiruokien takia, vaikka ruoka-aihe on toki aiheuttanut vielä monta aallonpohjaa sen jälkeenkin.


- Viimeinen kohta on tavallaan kaikkein monimutkaisin. Päällisin puolin siihen liittyy vähiten ahdistusta. Olen säilyttänyt menevän elämänasenteeni lapsen kanssakin. Siitä saakka, kun W oli kuukauden, olemme liikkuneet, menneet ja tehneet. En ole hautautunut kotiin. En ole luonut itselleni pakonomaisia äitirutiineja, jotka estävät sosiaalisen elämäni ja kivoihin juttuihin osallistumisen. En ole sammaloitunut.

Ja kuitenkin! Paljon sellaista muuttui, mitä en osannut odottaa. Aiempi haluni muuttaa jatkuvasti on laantunut. Unelmani, ainakin lähitulevaisuuden suhteen, ovat muuttuneet. Minulla ei sittenkään ole ollut tarvetta matkustella Suomen ulkopuolella pienen lapsen kanssa - Suomen sisällä kyllä olemme reissanneet ihan kivasti. Osa minusta on alkanut nauttia enemmän paikallaan pysyvästä elämästä kuin aiemmin, ja tämä näkyy osassa unelmiani.

Ja vaikka en ole kokenut näiden ahdistusta suoranaisesti näiden asioiden suhteen, olen kuitenkin käynyt läpi suuren luokan eksistentiaalisen kriisin: juuri sitä koskien, että paljon on muuttunut ja paljon kuitenkaan ei. Minun on ollut vähän vaikea hyväksyä sitä, mitkä osat "vanhaa minää" ovat seuranneet mukana myös tähän enemmän paikallaan pysyvään "äitiminään". On ollut vaikea hyväksyä, että äitiminä saa olla myös levoton. Ja että se ei ole huono asia. Että minä saan pitää itsessäni myös niistä puolista, jotka eivät ole äitiyden myötä maagisesti seestyneet.

Toisin sanoen, realiteetti 5: Äitiys ei olekaan joko-tai: joko muutut maagisesti rauhaisaksi, tai sitten pysyt juuri sellaisena kuin olet. Asiat muuttuvat, enkä minä voi etukäteen tietää enkä päättää sitä, mitkä niistä muuttuvat ja miten. Monelta osin olen myös edelleen sama kuin ennen, enkä haluakaan päästä itsestäni eroon. Äitiys muuttaa minua, mutta se ei tee minusta jotakuta, joka en ole. Tämä ei ole joko-tai, tämä on sekä-että. 


Nämä minun mainitsemani 5 äitimyyttiä, ja 5 minun elämääni koskevaa realiteettia, ovat vain pieni raapaisu siitä, mitä kaikkia (melko käsittämättömiäkin) kuvitelmia ja odotuksia äitiyteen liitetään. Jokaisella on ne omat henkilökohtaiset myyttinsä, jotka piinaavat eniten, ja eritoten jokaisella on omat realiteettinsa - niitä on yhtä monta kuin äitejäkin. Ja niinpä totuus onkin se, että äitimyytit eivät ole mitään muuta kuin olematonta usvaa. Ei ole mitään oikeanlaista naista, äitiä ja äitiyttä. On yhtä monenlaista naista, äitiä ja äitiyttä kuin on naisia ja äitejäkin.

Tämän kun vielä oppisi muistamaan omassa jokapäiväisessä elämässä. Voisin vaikka lopettaa murehtimasta omaa tapaani järjestää lastenjuhlia.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti