Loppiaiskirkko

"Kuulin radiosta, että loppiainen on ortodokseille tärkeä juhla", sanoi kaveri.
"Joo, niin on."
"Ja silloin juhlitaan niitä kolmea itämaan tietäjää."
"...luterilaiset juhlii. Me juhlitaan Kristuksen kastetta..."
"Ai, niin siellä radiossa sanottiin!"

En tiedä, millä radiokanavalla on tehty tämä hyvää tarkoittava, mutta hieman huti mennyt kädenojennus toista valtionkirkkoamme kohtaan. Tänään se kuitenkin on, loppiainen, tuo outo juhla, jolloin luterilaiset jostain syystä muistelevat tietäjiä ja ortodoksit juhlivat Kristuksen kastetta ja Pyhän Hengen ilmestymistä. Milloin luterilaiset juhlivat Kristuksen kastetta, by the way? :D


-17 asteen pakkasessa minä ja rakas Watson kipitimme kirkkoon. Pari pysäkinväliä piti edetä bussilla, kun ei hameessa ja leggareissa olekaan enää niin iisi olla noissa säissä kuin 18-vuotiaana (mitä on tapahtunut?!). Matkalla tapasimme samassa kirkossa käyvän naisen, jonka kanssa on jossain vaiheessa alkanut moikata ja sitten jutella, sillä tavalla itsestään - ilman, että olemme koskaan esittäytyneet toisillemme.

Kirkossa W oli käsittämättömän kiltisti, katseli ympärilleen ja mietti.
"Kun pappi ojentaa ehtoollislusikan niin avaat sitten suun, näin!"
W nyökytteli kuuliaisesti ja teki kuten pitikin.

Vaikka liturgian perään tuli vielä vedenpyhitys, W jaksoi olla mukana. Joskin jonkun minulle tuntemattomaksi jääneen pyhän ikoni sai häneltä monta pusua sen jälkeen, kun vinkkasin, että niin voi tehdä.


Suureksi riemukseni tapasimme vielä ystäväni ja kummisetäni (joka kulkekoon siis blogissa nimellä Kummisetä). Hänestä siis tuli kummini, kun liityin kirkkoon keväällä 2012. Kummisetä on kiireinen ja näemme harvoin, joten olipahan kiva törmätä.

Ja olipahan kiva käydä kirkossa. Joskus sinne menee oikein kamalasti huojennusta kaivaten. Mutta melkein parasta on se, kun sinne vain menee sen kummempia miettimättä, kuten tänään ihan vain siksi että nyt on loppiainen ja onpa kurjaa kun ei ole edes meidän kuoron perinteistä loppiaispalveluskeikkaa mutta mennäänpä nyt sitten vain ihan peruskirkkoon - ja sitten tulee se sama fiilis kuin silloin ihan aluksi, kun aina alkoi miettiä että tuskin siellä ortodoksijumalanpalveluksessa nyt oikeasti tällä kertaa niin ihmeellistä on, ja sitten kun meni, niin tuli vain taas se ihmeellisen kevyt ja valoisa olo, kuin olisi kotona.

Niin kuin olikin. Ja onkin.


Tänään tajusin selkeästi sen, että liturgian suosikkihetkeni on se, kun ehtoollisella on käyty ja istun tai seison takana tai sivustalla, kun loput ihmiset etenevät ehtoollisjonossa. Kuoro laulaa niitä samoja tuttuja ehtoollisveisuja ja voi vain olla. Siinä on minulle jotain käsittämättömän ihanaa ja kaunista. Rauhaa.


Minun piti oikeastaan kirjoittaa loppiaisesta (ortodoksisessa kirkossa) jotenkin virallisemmin. Lähestyä sitä teologisesti. No en nyt lähestynyt. Eipä siitä hirveästi kovin moni edes saisi irti.

Päivän teologinen osuus tulkoon tässä - minua ilahdutti huomata, että edellisvuosien kuorokeikkojen ansiosta vedenpyhityksen ...veisu? Tropari? Mikä se nyt sitten onkaan, oli jäänyt tukevasti ulkomuistiin. Pääsin siis laulamaan kuitenkin:

Jordanissa kastettaessa sinua, oi Kristus
tapahtui, että ihmiset kumarsivat pyhää kolminaisuutta
Sillä Isän ääni todisti sinusta
nimittäen sinua rakkaaksi Pojaksensa
Ja Henki kyyhkysen muodossa
vahvisti sen sanan totuuden.
Kunnia olkoon sinulle, Kristus Jumala
joka ilmestyit ja valistit maailman.

 
Ei ne konkreettiset sanat, vaan se kokonaisuus, mysteeri - ja sen kautta kuitenkin sitten myös ne sanat.