maanantai 13. toukokuuta 2013

Aika aikaansa

En tiedä miten muiden elämä jaksottuu, mutta minun elämäni oikeastaan aina lukion loppumisesta lähtien koostunut toisiaan seuraavista vaiheista, jotka kestävät vuoden tai pari ja ovat aina hyvin uudenlaisia. Monesti olen tietysti itse kyllästynyt yhdenlaiseen elämään tietyn ajan jälkeen ja hakeutunut johonkin uuteen. Yhtä monesti on kuitenkin käynyt niin, että olen kuvitellut porskuttavani samoilla raiteilla vielä pitkään eteenpäinkin, mutta elämä onkin heittänyt tielleni jotain aivan uutta: mahdollisuuden, johon olen ehdottomasti halunnut tarttua, tai muutoksen, jota ei ole auttanut kuin seurata.

Jotkut ehkä elävät pidemmissä sykleissä: useampi vuosi opintoja, töitä, tiettyä parisuhdetta tai perhe-elämää. Minun temponi on tässä ehkä nopeampi kuin joillain, toisaalta kyse on kuitenkin ihan kunnon ajoista, joissa on ehtinyt syventyä yhteen jos toiseenkin asiaan. Tuloksena onkin, että vaikka en ole 28-vuotiaana vielä valmistunut miksikään, olen kuitenkin saanut maistaa niin opintoja eri muodoissaan kuin useaa eri työtä, lisäksi asunut Ghanassa ja kokenut muutenkin erilaisia vaiheita elämässäni – ja pidän niistä koostuvasta kokonaisuudesta erittäin paljon.

Marraskuussa 2011 olin elänyt puolitoista vuotta opiskelijaelämää sivuaineopinnoistani nauttien ja pätkätöitä tehden. Kuvittelin jatkavani samaan malliin aina valmistumiseen asti. Samaan aikaan minulla kuitenkin oli voimakas tunne, että jokin aikakausi elämässäni oli päättymässä ja jotakin uutta alkamassa. Luulin kyseessä olevan enemmänkin henkisen muutoksen, mutta myönsin etten lainkaan tiennyt mitä oli tulossa. Lähdin tuolloin puolitoista kuukautta kestävälle matkalle Kuubaan ja Ghanaan, ja uskoin matkan selvittävän tulevaisuudenkuvia.

Niin kävi ja paljon konkreettisemmin kuin olin osannut odottaa. Heti matkan alkupuolella sain tekstiviestin vanhalta työpaikaltani, jossa minulla oli takana koulunkäyntiavustajavaihe ennen opiskelujani sekä satunnaisia sijaisuuksia taas myöhemmissä vaiheissa. Viesti alkoi: ”Hei maailmanmatkaaja” ja siinä kysyttiin, tulisinko koko kevääksi opettamaan neljättä luokkaa, jonka opettaja oli jäämässä opintovapaalle.

En ollut suunnittellut sitä. En ollut kaivannut työelämään. Kuitenkin tiesin melkein heti viestin saatuani, että suostuisin. Se oli yllättävää ja ihanaa. Minulla oli reissuni verran aikaa totuttautua ajatukseen elämän muuttumisesta. Heti kun tulin Suomeen, aloitin työt. Muistan, kuinka työn aloitus tuntui uudenlaiselta seikkailulta – oma luokka oli jotain, jonka olin odottanut saavani kokea, ja nyt yhtäkkiä se oli tullut eteeni ihan nurkan takaa ja kesken kaiken.

Kyllä minua myös arvelutti – en tuntenut luokkaa etukäteen ja pelkäsin, että uuden porukan puikkoihin kesken talvea hyppääminen olisi enemmän hermoja rassaavaa kuin idyllistä. Oikeastaan kuvittelin työn olevan sen verran rankkaa, että pitäisin sen tässä kohtaa mielelläni vain määräaikaisena vaiheena ja palaisin sitten taas opiskelujen ja vapauden pariin.

Taas tuli yllätys. Heti, kun aloitin työt, viihdyin. Viihdyin luokassani, viihdyin vanhalla työpaikallani, ja ennen kaikkea viihdyin töitä tekemässä – oli ihanaa olla taas oikeasti aktiivinen luennoilla notkumisen ja satunnaisten sijaispäivien sijaan. Ja taas hyvin äkkiä mieleni muuttui. Tajusin, etten halunnut palata täyspäiväisen opiskelun pariin, vaan että pyytäisin saada syksyksikin töitä, vaikka jonkin toisen sijaisuuden, ja tekisin tenttejä siinä sivussa.

Ja kappas vain. Luokkani vanha opettaja pätevöityi toiseen toimenkuvaan eikä jatkanut. Minulle tarjottiin seuraavaakin vuotta samassa luokassa – porukassa, jossa viihdyin paremmin kuin olin osannut kuvitella viihtyväni 10-11 -vuotiaiden kanssa (olin tietysti jopa joskus aiemmin väittänyt, että tykkäisin opettaa joko pienempiä tai isompia, en niitä rasittavia nelos-vitosluokkalaisia... Hahhaa!).

Elokuun puolivälissä seisoin auringossa hiekkakentällä kyltin kanssa, jossa luki luokkani tunnus. Olin yhtä aikaa riemuissani ja kauhuissani. Kevään ”seikkailu” oli muuttunut koko vuoden todelliseksi vastuuksi, johon tartuin innolla samalla kun pelkäsin miten pärjäisin. Mutta työ imaisee heti mukaansa; päivän päätteeksi ei ehtinyt enää jännittää turhia, kun oli kädet täynnä hommia.

Aika kului niin nopeasti. Toisaalta ehdin oppia tuntemaan nämä lapset oikeasti, toisaalta en ehtinyt tehdä paljoakaan siitä, mitä olin kuvitellut. Ehdin menettää hermoni heihin monta kertaa, nähdä miten lapsista alkoi tulla teinejä ja ihmetellä sitä. Ja samaan aikaan monta asiaa jäi tekemättä ja sanomatta. Sainhan kuitenkin jo lokakuussa tietää, etten voisi(kaan) jatkaa heidän kanssaan enää kuudetta luokkaa käymään – mihin koko talvi hävisi? Pahoinvointiin, väsymykseen, elämänmuutokseen; toisaalta siihen kiireeseen ja elämän tapahtumiseen, joka lasten kanssa töitä tehdessä vain on ja jota ei jotenkin koskaan osaa ennustaa.

Sitten yhtäkkiä passitus sairaslomalle kuukautta aiemmin kuin olin kuvitellut loman alkavan. Se tiistaiaamu kun heräsin ja helpotuksen sijaan tunsinkin tyhjyyttä, kun tajusin, että tähän loppui yksi aikakausi, taas yllättäen. Ne kerrat, kun kävin töissä ja tajusin, että niin mukavaa kun heitä onkin nähdä, he ovat jo lähteneet käsistäni, minä en ole enää johdossa enkä vastuussa, minä vain moikkaan. Se aika joka alusta katsottuna näytti niin pitkältä, on oikeasti ohi.

Tänään sitten viralliset läksiäiset ja heipat. Käyn ehkä vielä jakamassa todistukset tai sitten en. Se ei ole minun käsissäni. Vatsassa potkii lupaus uudesta, erilaisemmasta kuin koskaan ennen. En voi tietää milloin se alkaa, millaista siitä tulee, enkä vielä sitäkään, mitä teen kun äitiysloma päättyy ja haetaan taas suuntia. Mutta olen aivan varma, että suunnat löytyvät. Kuten aina tähänkin asti.

2 kommenttia:

  1. Kyllä ne suunnat löytyy, ihan niinkuin tähänkin asti. <3
    Itsekin olen viime aikoina ajatellut oman ja lapseni elämän suuntaa, alkaa tuntua että jotain uutta alkaa olla tapahtumassa ja uuteen täytyy kohta jo siirtyä. Kiertolaissielu ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mitäs me vaeltajat <3 ...and i love it this way!

      Poista