Tahdon, yhä

...eli Nyt Riitti, osa 3: Jälkipyykki - tai siis vasta ensi askel tulevaan

Eilen perjantaina puoli kaksi näpräsin hermostuneena kännykkää bussissa.
Ja sitten hymyilin koko loppumatkan.
Ja koko loppupäivän.

Melkein.  Illalla kulmani kurtistuivat muutamaan otteeseen miettiessäni eräitä riemun ja ilon lomassa esiin nousseita näkökohtia.


Facebookin etusivu oli ainakin minulla minun kaverilistoineni hyvin riemukas ja sateenkaarenvärinen. Oli juhlia, sydämiä, naurua ja ilonkyyneliä. Jep, useampi kuin yksi oli kirjoittanut purskahtaneensa ilosta itkuun.

Päivän aikana pari tyyppiä esitti kuitenkin hieman erilaisen kommentin. "Voitaisko nyt jo puhua jostain muusta, kun Suomen politiikassa on muitakin suuria ongelmia, jotka vaatisivat saman huomion kuin tämäkin" (viitaten esim. pakolaiskysymyksiin). "Ei uskalla iloita liikaa, jos seuraava hallitus sitten kaataakin tämän." Ja: "ortodoksinen kirkko ei ikinä tule vihkimään homoja."


Mietin siinä sitten iloitsemista ja tämän asian saamaa huomiota. Onhan se ollut poliittisten kysymysten joukossa suhteettoman suuressa roolissa viime aikoina. Turhankin suuressa siksi, että tasa-arvoisen avioliittolain tulisi olla itsestäänselvyys eikä tällaisen taistelun takana. Jos laki olisi mennyt läpi vähän nopeammin, oltaisiin voitu jo aiemmin alkaa miettiä muitakin ihmisoikeusasioita.

Mutta kun se nyt oli (on) tällaisen taistelun takana, ei suuri huomio asialle ole minusta missään määrin huono asia. Jos tasa-arvon toteutuminen on tällaisen väännön takana, on hyvä, että se myös näkyy. Ja on hyvä, että ilo otetuista askelista - valtavista askelista ihmiskunnalle - näkyy. Ei tämän ihmisoikeuden toteutuminen ja siitä iloitseminen ole muilta kysymyksiltä pois. Päin vastoin. Kun on iloa ja rakkautta, on myös uskoa siihen, että muillekin asioille voidaan tehdä jotain.

Tuntuu oudolta sanoa noin suuren riemun keskellä, että puhukaas nyt jo jostain muusta, tärkeämmistä asioista. Kun on vuosia kuuluttu vähemmistöön, jonka oikeuksia ei vaan millään tunnusteta, on valtava asia, kun ne oikeudet sitten viimein menevät läpi. Silloin pitääkin saada iloita ja näyttää se.


Jep, laki on vielä mutkien takana. Olisi periaatteessa mahdollista, että seuraava hallitus rupeaisikin junnaamaan sitä vastaan. Se olisi kuitenkin erittäin törkeää, kun laki on kansalaisaloitteesta alkanut ja lopulta mennyt läpi. Tällaisen saavutuksen nollaaminen olisi minusta ihmisoikeusrikkomus sekin.

Juuri siksi ilon pitää nyt saada näkyä. Jos ollaan jo valmiiksi varmuudeksi hiljaa ja varpaillaan, on vastustajien helpompi lähteä viemään juttua taaksepäin. Jos taas ollaan ylpeitä saavutetusta ja näytetään riemu, ollaan myös valmiita älähtämään ja kovaa, mikäli joku yrittää tulla laittamaan kapulaa rattaisiin. Juuri ilon näkyminen tekee niiden kapuloiden väliintulosta julkisesti vähemmän hyväksyttävää ja vaikeampaa toteuttaa.

Ja juuri siksi, vaikka syntyikin jo hashtag "me tahdoimme", tahtomisen täytyy jatkua. Ja näkyä.


Sitten oli vielä se ortodoksijuttu.

Samalla, kun evankelisluterilaisen kirkon arkkipiispa julistaa todellista kristillisen lähimmäisenrakkauden ilosanomaa, on ortodoksisen kirkon arkkipiispan näkemys asiasta ahtaan epäsuvaitseva. On ilmiselvää, että ortodoksinen kirkko, joka perustuu perinteisiin, ei voi yhtäkkiä muuttaa sääntöjään avioliitosta. Ortodoksisessa teologiassa painaa paitsi Raamatun sana, myös lukuisien kirkkoisien tulkinnat siitä, eikä yhden maan ortodoksinen kirkko käytännössä mitenkään voi yhtäkkiä muuttaa käytänteitä noin vain. Se on asia, joka tällaiseen muuttumattomuuteen pyrkivään  kirkkoon kuuluvan on vain pakko hyväksyä.

Eri asia on kuitenkin se, miten ihmisistä ja heidän rakkaudestaan puhutaan. Arkkipiispa olisi voinut muotoilla asian myös niin, että kaikki ovat kirkkoon tervetulleita sellaisina kuin ovat, vaikkei heitä siellä voidakaan vihkiä. Sen sijaan hän puhui ei-heteroista ja heidän rakkaudestaan vähättelevään sävyyn.

Ei siis ihme, että minun ja monen muun valintaa pysyä ortodoksina ihmetellään. Mielestäni on kuitenkin absurdia erota kirkosta yhden siihen kuuluvan ihmisen lausuntojen vuoksi. Vaikka tuo ihminen sitten olisi arkkipiispa. Kirkko kun kuitenkin on yhtä kuin sen jokainen jäsen, ei joku yksittäinen vanha patu - tai ev.lut.kirkon kohdalla varsinkaan yksittäinen ministeri, joka nyt sattuu kuulumaan siihen kirkkoon. Minä ainakin käyn kirkossa löytääkseni yhteyden Jumalaan, joka on ihmistä ja inhimillistä vajaavuutta pienempi - en valistumassa pappien mielipiteistä.


Eräs ystävä, avoimesti homo ortodoksi, jakoi ajatuksiaan sosiaalisessa mediassa juuri siksi, että hänen kirkossa pysymistään ihmeteltiin. Ystäväni on saanut rippi-isältään tukea olla oma itsensä, ja seurakunnassa hänet hyväksytään kakistelematta. "Niin paradoksaalista, kuin se onkin, ortodoksinen kirkko pelaa kaksilla korteilla: On kirkon opillinen totuus ja sitten käytännön totuus." 

Juuri näin minäkin asian koen. Vaikka arkkipiispan virallisesta lausunnosta huokuu tuomitseminen, niin käytännössä kirkosta ja sen ihmisistä huokuu rakkaus. Sama rakkaus, jolla Kristus lähestyi niitä, joita muut hyljeksivät.

Ja juuri siitähän uskossa pohjimmiltaan on kyse. Jumalan rajattomasta, loppumattomasta rakkaudesta. 


Loppukevennys: Erään toisen kaverin seinällä käytiin keskustelua vastapuolen uskomattomista argumenteista ja mm. siitä Puolimatkan käsittämättömästä vastineesta, josta jo kirjoitin. Puolimatkahan ratsasti ajatuksella, että biologisten vanhempien korvaaminen (öö, siis se joka adoptiossa tapahtuu joka tapauksessa) on tässä se ongelma. Nousipa sitten esiin se pointti, että Jeesuskin eli elämänsä "isänkorvikkeen" eli Joosefin lapsena, ja - kaverin sanoin - "ihan hyvä siitä tuli". Että jospa vaikka tämän esimerkin voimalla eteenpäin! ;)