lauantai 5. lokakuuta 2013

Vuosi sitten lokakuussa

12.10.2012 heräsin aamulla puoli kuudelta, jotta kämppis varmasti vielä nukkuisi. Hiivin pimeässä vessaan ja tein raskaustestin. Sen olin edellisenä iltana käynyt erikseen keskustasta ostamassa, koska en halunnut mennä lähiapteekkiin, josta olin ostanut edellisen testin – sen, jonka tulos oli epäselvä.

Tällä kertaa tuloksessa ei ollut mitään epäselvää. Clear Blue -testin hehkuvan sinisestä plussasta ei voinut erehtyä. Olin raskaana.

Päivä oli perjantai. Kuljin töissä kuin unessa ja kirjoitin hämmentyneenä facebookiin Sigur Ros -sitaatin: ”But the best thing God has created is a new day.”

Niin sain tietää Watsonista, jonka kutsumanimeksi tosin siinä vaiheessa – heti ensi päivinä – tuli Pikku Sydän.

Seuraavana keskiviikkona alkoi syysloma ja minä lähdin kuoroleirille. Ensimmäiselle treeniperiodille uuden kuoroni kanssa. Järkyttävä väsymys oli alkanut jo ennen testin tekoa, ja toki jatkui myös nyt, kun olisi pitänyt olla sosiaalinen ja tutustua kanssakuorolaisiin. Simahdin joka ilta kymmenen pintaan, enkä tietenkään nauttinut pisaraakaan alkoholia. Ehkä juuri siksi viihdyn kyseisessä kuorossa edelleen niin hyvin: minusta tuli osa porukkaa, vaikka olin väsynyt absolutisti.

Tuon leirin ruokailut olivat välillä melko niukat, kun taas minä olin supernälkäinen. Lautasellinen kasviskeittoa tuntui joinakin päivinä aika heppoisilta eväiltä. Onneksi minulla oli omiakin mukana. Tämä ongelma tosin poistui leirin loppupuolella, kun pahoinvointi alkoi ja ruokahalu väheni kummasti. Jouduin skippaamaan yhteisen retken – ja uskoutumaan huonetovereilleni todellisesta syystä levon tarpeeseen (he hoitivat selittelyn muille). En ollut sitä ennen kertonut kuin Pikku Sydämen isälle ja parille lähimmälle ystävälle, en edes vanhemmilleni.

Leirin viimeisenä aamuna kaikilla oli huono olo. Niin myös minulla, joka olin painunut nukkumaan yhdentoista jälkeen. Muistan elävästi, mitä tuskaa tuotti kävellä hotellilta aamiaispaikalle, ja sitten kuinka tsemppasin itseäni selviämään lauttamatkasta. Muut olivat kai liian krapulaisia ihmetelläkseen, mistä minä olin olotilani hankkinut.


Silloin, viime vuoden lokakuussa, olin hämmentynyt, peloissani ja niin pahoinvointinen, etten saanut päätä selväksi pitkään aikaan (minua kuvottaa edelleen, kun se olo palaa elävänä mieleen). En osannut kuvitella elämää vauvan kanssa, Pikku Sydämen kanssa. Pelkäsin, että olin tehnyt elämäni pahimman virheen toivomalla tällaista, ja takerruin siskoni sanoihin: ”toi on parasta, mitä naiselle voi elämässä tapahtua” - takerruin siihen, että tuon täytyi pitää paikkansa.

Se piti paikkansa. Nyt en voisi kuvitella elämää ilman Watsonia. On hassua muistella miten vaikeaa silloin oli asennoitua tulevaan (vaikka olin vuosia toivonut lasta!). Miten pelkäsin niin paljon – mitä? Sitä pientä, ihanaa ihmistä, jonka kanssa nyt saan elää jokaisen kauniin päivän? Uskomatonta!

Koska sillä hetkellä kun Watson tuli ulos, hänestä tuli paras ja luontevin asia, joka ikinä on loksahtanut osaksi elämääni. Kun hän mönki vatsani päällä, olivat liikkeet aivan samat kuin ne, jotka olin vielä hetki sitten tuntenut vatsassa; ja kun myöhemmin katsoin vanhoja ultraäänikuvia, näin niissä ihmeen selvästi Watsonin itsensä.

Watson oli mukana myös viimeisimmällä kuoroperiodilla, siis vuosijuhlissa. Siellä olivat myös Watsonin kummitädit, ne, jotka saivat tietää hänestä heti ensimmäisellä viikolla. Nyt tuntuu kuin heistä olisi aina ollut tarkoituskin tulla Watsonin kummeja. 
 

Olen kirjoittanut Pikku Sydämen odotuksesta myös täällä
Edit: ...ja täällä.  

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti