keskiviikko 2. lokakuuta 2013

Taustaa

Tämä on vanhasta blogistani: hengellinen "elämäntarinani".

elokuussa 2012:  Rajan yli


Kaksi ja puoli vuotta sitten kiinnostuin puhtaasta ravinnosta ja aloitin satunnaiset raakaruokakokeilut. Varmaan lähes kaikki ystäväni tietävät nämä ruoan suhteen harjoittamani eriasteiset hihhuloinnit ja veikkaan että tuskin kukaan heistä pitää minua mitenkään vajakkina niiden takia.

Samaan aikaan aloin myös meditoida satunnaisesti. Luulen, että vähintään puolet kavereistani tietää senkin, että ko. toimintaa edelleen harjoitan, ja että elämänfilosofiassani keskeisiä ovat läsnäolo, myötätunto ja "kaikella on tarkoitus" -hokema. Nämä ravintoasioita astetta henkisemmät ulottuvuuteni ehkä saavat jotkut hymyilemään huvittuneesti tai pitämään minua vähän hippinä, mutta ei sillä tavalla, että se kumpaakaan osapuolta (tai niiden välistä kunnioitusta) millään tapaa haittaisi.


Kuitenkin jo paljon ennen edellämainittuja maailmankatsomuksessani tapahtui paljon merkittävämpi muutos. Viisi vuotta sitten, syksyllä 2007 aloin uskoa, tavallaan uudestaan, Jumalaan. (Uudestaan, koska lapsena uskoin, mutta vain tavallaan, koska tapa uskoa oli aivan erilainen kuin aiemmin.)


Veikkaan, että viime aikoihin asti kovin moni tuttuni ja kaverini ei tiennyt tästä mitään. En nimittäin itse puhunut asiasta kovinkaan monelle. Osin siksi, että se oli koko ajan työn alla ja hyvin henkilökohtainen, mutta suurelta osin myös sen takia, että pelkäsin ihmisten hyvin helposti käsittävän minut väärin jos tunnustaisin tällaisen asian. Minulla kun on tunne, että Jumalaan uskominen on monille sama kuin Joulupukkiin: ei kai nyt kukaan aikuinen ihminen tosissaan enää hei?!

Tämä johtuu siitä, että sana Jumala tulkitaan alakoululaisittain pilven päällä istuvaksi hepuksi, joka hallitsee maailmaa valtikallaan, nostattaa myrskyjä ja rankaisee syntisiä. Tiedoksi: tämä ei ole se Jumala johon minä uskon. Itse asiassa näiden samaisten mielleyhtymien takia en voinut pitkään aikaan edes käyttää Jumala-sanaa, mutta nyttemmin olen saanut siitä karistettua nuo lapselliset mielikuvat, halleluja.


Vuosiin en juuri hiiskunutkaan uskomisestani, joka kuitenkin oli oma asiani. Kuitenkin se oli tärkeä asia, ja kaikkein lähimpien kanssa kyllä jaoin mietteeni sen suhteen. Ajattelin, että näin se tulee aina olemaankin: usko ja henkisyys ovat jokaisen oma asia, eikä minun tarvitse aiheuttaa väärinkäsityksiä puhumalla niistä ihmisille, jotka voisivat sen takia kuvitella minusta jotain, mikä ei ole totta.

Ajattelin myös kulkevani omaa tietäni ilman tarvetta järjestäytyneelle uskonnolle, toisin sanoen mihinkään kirkkoon kuulumiselle. Toisin kuitenkin kävi. Johdatus, jonka olen nähnyt elämässäni jo pitkään ja joka olikin ensimmäisiä syitäni hyväksyä ajatus jostain korkeammasta voimasta, toi minut ortodoksiseen kirkkoon; huomasin olevani kotona ja kappas vain, tänä pääsiäisenä minusta tuli ortodoksi. (Okei, se oli aika paljon monimutkaisempi prosessi, mutta hyvin luonteva, ja luontevuudessaan yllättävä.)

Kirkkoon liittyminen sai miettimään uudestaan tätä "en pidä melua uskostani" -käytäntöä. En minä nyt ainakaan halua salata sitä, mihin uskontokuntaan kuulun. Okei, voin siis sanoa ihmisille, että olen ortodoksi, siinä kaikki, ja usko itsessään on edelleen henkilökohtaista, sillä selvä. Vai onko?

Ortodoksisuuden mukana onkin tullut niin paljon ihanaa ja hyvää, joka näkyy elämässä eri tavalla kuin uskon(non)asiat koskaan aiemmin: paastot, ikonit, muidenkin juhlien kuin joulun merkitys osana vuotta, kirkossa käynti itsessään ja kaikki siihen liittyvä... No okei, voin sanoa ihmisille, että nämä asiat ovat osa ortodoksista elämäntapaa, mutta uskominen itsessään on silti sisäinen asia, ja sisällä pidettävä asia, thank u very much!

Mutta kun. Kirkkoon liittyminen ja kaikki sen mukana tullut on tietysti se mikä näkyy ulospäin, mutta kaikkein tärkeintähän on juuri se, mitä sisällä tapahtuu. Oikeastaan kaikki ulospäin näkyvä on vain kehykset sille, mistä tässä todella on kyse. Ja se, mistä on kyse, on minulle valtavan tärkeää ja merkityksellistä. Se on tärkeä osa elämääni ja tärkeä osa minua. Joten tuntuu vähän väärältä, etten voisi sanoa ääneen sitä, että paitsi että kuulun kirkkoon, minä myös uskon Jumalaan.


Ja nyt tullaan asian ytimeen: raakaruokahihhulointi voi olla hihhulointia, mutta se on trendikästä. Meditaatioon ja sen sellaiseen voi liittyä hihhulihtavia mielikuvia, onhan kyse henkisyydestä, mutta samalla sekin on vaihtoehtoisella tavalla cool. Kristinusko - ei ole. Tästä ei pääse yli eikä ympäri. Kristinusko kantaa sellaista vuosituhansien taakkaa, että minä en sille mitään voi. Mutta samalla se kantaa coolien länsimaisten mielikuvia, jotka eivät läheskään aina vastaa todellisuutta. Ihan samalla tavalla kuin kaikki muslimit eivät ole naisia alistavia itsemurhapommittajia, myöskään kaikki kristityt eivät ole ääni väristen Jeesuksen pelastusta julistavia tosikkoja.

Minä kristittynä en koe minkäänlaista tarvetta niin sanotusti käännyttää yhtään ketään. En koe myöskään tarvetta ruveta tässä, tai ylipäätäänkään, hirveästi selittämään, millä tavalla ja millaiseen Jumalaan minä nyt sitten uskon (joskin mielelläni siitä keskustelen asiasta kiinnostuneiden kanssa). Minä en oman uskomiseni perusteella tuomitse yhtään kenenkään toisen tapaa uskoa tai olla uskomatta yhtään mihinkään. Mutta minusta minulla on oikeus sanoa, että uskon Jumalaan, olen kristitty, ja että se on (jo pitkään ollut) minulle tärkeä asia.


Olen kyllästynyt siihen, millaisia mielikuvia Jumalaan uskomiseen ja kristinuskoon liitetään. Jos jonkun kohdalla ne mielikuvat nyt jyräävät koko aiemman käsityksenne minusta, niin suoraan sanottuna olen aika pettynyt. Olen kyllästynyt siihen, että melkein kaikesta muusta saa puhua niin paljon kuin sielu sietää, mutta näistä asioista pitäisi olla hiljaa, vaikka ne olisivat olennainen osa elämää. Olen kyllästynyt siihen että kaikkien niiden asioiden keskellä, mille vaaditaan oikeuksia (yleensä ihan syystä), tuntuu ettei uskolle ole oikeuksia.

Ja sen verran nyt menen siihen mihin varsinaisesti uskon, että puhun nyt siis uskosta jumaluuteen rakkauden ja valon voimana, en mihinkään ikivanhojen tekstien pohjalta vedettyihin sääntöihin tai muuhunkaan järjellistettyyn (ja siten järjettömään) versioon ylemmästä tahosta, joka pelastaa jotkut ja toisia ei. Joulupukkitarinoilla ei ole tämän kanssa mitään tekemistä. Puhun Jumalasta mysteerinä enemmän kuin selittäjänä. En hae tällä tekstillä hihhulin leimaa otsaani, vaan yritän - ehkä epätoivoisesti - tuoda päivänvaloon juuri sen tosiseikan, että hengellisyys on todellakin henkilökohtaista ja sellaisena jokaisen kohdalla omansa laista, eikä mikään valmis paketti, jonka joko ostaa tai ei osta.

Jos siis haluan vaikkapa täällä omassa blogissani pohtia kaiken muun muassa jotain uskonasiaa niin aion sen tehdä. Kyllä, uskonasiat ovat omia asioitani - joten saan tehdä niille mitä haluan, myös kirjoittaa ja puhua niistä!


Tämän kirjoittamalla, ja julkaisemalla, menin niin vahvasti kaikkien mukavuusrajojeni yli, etten ole varmaan ikinä tehnyt mitään vastaavaa. No, nyt tein.

AAMEN.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti