Tunteet ja ennakkoluulo

Törmäsin viime viikolla yks kaks yllättäen kantamaani ennakkoluuloon. Vein venäläiselle ystävälleni kassillisen Watsonille pieniksi jääneitä vaatteita. Jostain syystä ajattelin, että ystävä olisi venäläisenä jotenkin laatutietoinen eikä ehkä haluaisi kovin käytetyn oloisia vaatteita. Laitoin kuitenkin kaikki kassiin ja ajattelin, että hän saa itse valita.

Ystäväni, joka arvostaa kierrätystä kuten minäkin, valitsi kaikki vaatteet. En käsitä, miksi kuvittelin, ettei hän huolisi jotain niistä, sillä kaikki olivat vielä ihan hyvässä kunnossa. Miksi liitin venäläisyyteen mielikuvan jonkinlaisesta nirsoudesta – vaikka kyseessä oli tuttu ihminen, joka vielä itse halusi Watsonin vanhat vaatteet, kun sitä häneltä aiemmin tiedustelin? On terveellistä saada omat ennakkoluulonsa näkyviksi. Meillä kaikilla niitä on, halusimme tai emme.

Toinen asia, johon olen lähipäivinä törmäillyt, ovat syysiltojen kunniaksi syvenevät tunteilut. Ei tule enää sellaisia kuohuntoja ja myrskyjä kuin hormonien kourissa kesällä – tämä on erilaista. Nyt fiilistelen milloin mitäkin asiaa tippa linssissä. Kyynel nousee silmään niin pienistä murheista kuin kaikenlaisista haikeiden tunnelmien aiheuttajista.

Viimeisin tapaus sattui tänään, kun rupesin mietiskelemään yllä mainitun ystävän tulevaa vauvaa. Muistelin, mitä vaatteita lahjoituskassissani oli, ja kun mietin, miten vasta äsken Watsonin päällä olleet tutut vaatteet kohta ovat ystävän lapsella, huomasin tihrustavani itkua keskellä kaunista syyspäivää kärryjä työnnellessä.

Useimmin kuitenkin löydän itseni vedet silmissä kovin kipeäksi äityneen Ghana-ikävän takia. Moni asia nostelee sitä pinnalle tämän tästä juuri nyt, niin moni tuttu pääsee sinne tänä syksynä. Minä en tiedä, milloin taas palaan.

Ikävä ei tarkoita, ettenkö olisi onnellinen täällä. Päin vastoin, juuri nyt elämäni on aivan kohdillaan, en toivoisi minkään olevan toisin. Uskon, että nyt minun on tarkoitus olla täällä (ehkä pitkäänkin). Kuitenkin ikävä on, koko ajan. Syksy ja lähestyvä talvi voimistavat sitä. Ja vaikka tietoisuus siitä, että nyt paikkani on täällä, on helpottava, liittyy siihen myös kolottava epätietoisuus: milloin paikkani sitten on taas Ghanassa?

Kun on kaksi kotia, ei ikävälle vain voi mitään. Mutta kuten jo totesin: me olemme matkalla, kuljemme kohti.