sunnuntai 12. lokakuuta 2014

Syksystä, matkasta, valosta ja haluamisesta

Aikoinaan pidin syksystä, rakastin sitä jopa. Viimeiset kolme vuotta syksyt ovat kuitenkin olleet jotenkin todella raskaita ja valon vähentyessä ulkopuolelta se on tuntunut hiipuvan myös sisäpuolella. Ja on tuntunut, ettei asialle voi mitään, että näin se nyt vain on.

Lähipäivinä olen huomannut nauttivani syksystä ensi kertaa vuosiin. Tarkemmin sanottuna edellinen kerta oli vuonna 2010. Sen jälkeen tapahtui jotain. Mitä?

Kuinka ollakaan, nyt tajuan, ettei syksyn (ja talven) kokeminen raskaana ole riippunut mitenkään syksystä itsestään, ei siitä ulkopuolisen valon vähenemisestä. Se on riippunut ihan muista asioista.


Olen tässä kulkenut sitä samaa matkaa, jonka aloitin meditoimalla kesäkuussa. On ollut yllättäviä käänteitä, kuoppia ja tosi raskaita mäkiä. Ja sitten on ollut niitä hetkiä, kun tajuaa yks kaks tulleensa sen kulloisenkin nyppylän päälle, ja ympärillä aukeaa yhtäkkiä valoa ja avaruutta. No, kukkuloilta on rymistelty alas milloin mihinkin tyyliin, mutta voitte uskoa, että ne hetket kun pitkästä aikaa näkee selkeästi eri suuntiin ja sen maiseman kauneus pysäyttää totaalisesti, saavat uskomaan, että kaikessa on paljon luultua enemmän järkeä.

Olen myös muistellut menneitä. "Luku"vuosi 2010-2011 (siis kesästä kesään) oli valoisa. Olin monessa merkityksessä auki kaikelle ja nautin asioista sellaisina kuin ne olivat. Pystyin hyväksymään asiat. Ei se mikään maailman helpoin vuosi ollut. Siihen kuului muun muassa kipeä ero pitkästä ihmissuhteesta, mutta silloinkin tiesin heti asian tapahtuessa, että sen täytyi tapahtua, se kuului suunnitelmaan (vaikkei ehkä minun suunnitelmaani).

Syksyllä 2011 kaikki oli kuitenkin taas toisin. Erinäisiä asioita oli tapahtunut, ja vasta nyt alan ymmärtää niiden vaikutukset elämässäni. Menin kiinni. Päähäni tuli lista asioista, joita halusin. Ja nyt väitän, että sen listan takia en pystynyt rakastamaan syksyä. Koska elämää ei voi rakastaa sellasena kuin se on niin kauan, kuin on kiinni siinä omassa listassaan siitä, millaista elämän "pitäisi" olla.


Älkää käsittäkö väärin. On hyvä, että haluamme: on hyvä että on unelmia, joita kohti haluamme kulkea, jotka pitävät meidät elossa, pistävät veren kiertämään. Mutta siinä vaiheessa, kun kiinnitymme siihen, Mitä Asioita Minä Haluan, kaikki menee pieleen. Koska elämä ei vain mene niin. Se antaa, ja jos ei ole valmis ottamaan vastaan, kaikesta tulee kurjempaa.

Esimerkki: kuvittele, että unelmoit tietynlaisesta työstä. Hyvä! Unelma pitää sinut liikkeellä. Mutta sitten, jos tietystä työstä tulee kuva johon takerrut, mikään muu ei enää kelpaa. Sinulle saattaa tulla monia mahdollisuuksia monenlaisiin töihin (tai muihin vaihtoehtoihin), joista jokin voisi olla se, mikä tekee sinut niin onnelliseksi kuin ikinä voit tulla. Et huomaa näitä mahdollisuuksia etkä tartu niihin, jos takerrut kuvaan siitä, mitä Sinä Haluat.

Minä siis väitän, että koska takerruin listaan haluamistani asioista, en nähnyt sitä, mitä minulle tarjottiin: syksyn kauneutta ympärilläni, esimerkiksi. Tuon seuraavan vuoden mittaan koin kyllä paljon hyvää, mutta myös kartutin listaa haluamistani asioista. Siitä seurasi paljon sellaista, jonka ilmiselvästi täytyi tapahtua, jotta tajuaisin muutamia tosiseikkoja elämästä. Mutta joka myös aiheutti itkua ja hampaidenkiristystä paitsi minulle, myös muille ihmisille ympärilläni.

Ja nyt syksy tuntuu taas hyvältä. Se ei määritä oloani, koska onnellisuuteni ei riipu siitä, mitä on ulkopuolella. Sen ei tarvitse riippua. En kuvittele, että nyt kun olen (taas) tajunnut tämän, kaikki olisi täydellisesti tästä ikuisuuteen, hallelujaa hallelujaa aamen aamen ainiaan. Kaikki on hyvin nyt. Se riittää.



A lesson is repeated until it is learned.



Kaikki tämä alkoi siitä, kun vuonna 2006 tajusin, että elämä ei jotenkin tunnu täydeltä; että koen olevani irrallani kaikesta, kuin minun ja maailman välissä olisi kelmu. Silloin päätin alkaa ottaa selvää siitä, mikä tekee elämästä todellista. Sitä seurasi kaikki. Ghana, Jumala, liikunta, jooga, meditointi, ortodoksinen kirkko. Ja kaikki muu. Mutta nyt takaisin tuohon syksyyn 2006: silloin yksi ensimmäisiä asioita, joka auttoi minua tuntemaan olevani aidosti elossa, oli luonnossa oleminen. Päästessäni ulkoilmaan ja pois kaupungin häkistä pystyin olemaan läsnä, tunsin että asiat olivat todellisia. Muistan, kuinka silloin haaveilin elämästä, jossa saisi joka päivä kokea luonnon kauneuden, olla sillä lailla osa maailmaa. Se tuntui utopistiselta, asuinhan Helsingin keskustassa. Nyt tajuan, että haave oli kuitenkin hyvin luonteva, olihan luonnossa oleminen se ensimmäinen ja silloin ainoa asia, jonka olin löytänyt vastaukseksi kysymykseeni, mikä tekee elämästä todellista.

Nyt käyn Watsonin kanssa ulkona joka päivä. En asu enää keskustassa, ja vaikken ole lähtenyt kauas, en mihinkään landelle maantien varteen, huomaan, että tämä riittää. Kuljen pudonneitten lehtien läpi, joita lapseni riemuissaan osoittelee, ja leikkipuiston laidalta tuijotan sumuiselle taivaalle, jossa linnut lentävät. Olen tässä, olen ilman kiirettä, ja kaikki on todellista.

Okei sori, meni vähän puutalobloggauksen puolelle, mutta you get the point.


Syksyä rakastin jo silloin alun perin, ennen kuin halujen lista sotki asiat. Talveen olen suhtautunut ristiriitaisesti, vaihdellen. Kevät on näistä pisimpään ollut minulle vaikea. Mutta nyt uskon, että kun sisäpuolella valo lisääntyy, sen väheneminen ulkopuoleltakaan ei välttämättä niin paljon haittaa.

Katsellaan.

4 kommenttia:

  1. Meissa kaikissa on pieni puutalobloggari <3

    Ei mutta siis fiilistelyhän on vaan terveellistä! Kaunis ja hyvä ei muuksi muutu, vaikka siitä olisi kuinka väännetty kliseetä -- karseaksi homma muuttuu vasta siinä vaiheessa, kun se mahtavasta vuodenaikatunnelmasta nauttiminen esitetään jotenkin ihan itsetarkoituksellisesti alleviivaten.

    Ehkä mäkin vielä kirjoitan orastavasta kahvi-hifistelystäni :p

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanasti sanottu kauniista ja hyvästä, sinä herkkis :')

      Ja joo, ei saa hävetä pientä sisäistä puutalobloggariaan! Odotan innolla kahvipostaustasi.

      Poista
  2. Täällä rauhalisessa aamutunnelmassa. Lapsi nukkuu parvekkeella. Minä juon lahjaksi saadusta pupumukista Reilun kaupan kahvia ja luen hymy huulillani tekstiäsi ... Haha, no joo. Taas yksi hullu yö, ihan perusaamu, mutta silti kyllä tekstistäsi pidin (taas). Kunhan yrtin puutalosoida.

    Toi ohjetaulu oli loistava. Kun vaan kaikki kohdat vielä oppis. Ja sitten oppis taas uudelleen ;).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :D kaikkea voi romantisoida... Eri asia on, milloin se on piristävää ja milloin itsensä markkinointia.

      Learning lessons does not end. :D

      Poista