Paranemaan päin

Jokin aika sitten Kultu laittoi minulle linkin netistä löytyvään kirjaan Pois tuskasta, jossa kerrotaan paranemisesta. En ehtinyt syventyä kirjaan sen paremmin, mutta alkua silmäilin. Minuun teki vaikutuksen sen määritelmä paranemisesta.

"Paraneminen" tarkoittaa eri ihmisille eri asiaa. Se paraneminen, josta kirjoitan, ei ole paranemista elämän "pienistä" asioista, kuten sydänsurusta, jonkun tai jonkin menettämisestä tai henkilökohtaisesta epäonnistumisesta. Kirjoitan ihmisen paranemisesta, jonka jälkeen hän itse tietää olevansa erilainen ihminen kuin aiemmin. Kirjoitan henkilökohtaisesta kasvusta, tietoisuuden paranemisesta ja persoonallisuuden eheytymisestä ehjäksi ja rauhalliseksi kokonaisuudeksi. 

Varmaankin selailen kyseistä teosta vielä lisää. Nyt ajattelin kuitenkin aloittaa aiheen parissa henkilökohtaisemmalla puolella. Olen tässä miettinyt, että jatkaisin blogissa enemmänkin tätä syksyllä aloittamaani subjektiivista dokumentointia, eli suoraa puhetta asioista, joita olen käynyt ja käyn läpi. Tänään joogatessa päähäni tuli selvänä mistä haluan kirjoittaa, ja kun vielä ensimmäinen reaktio oli että en mä nyt tollaista tekstiä viitsi laittaa blogiin, niin sitä suuremmalla syyllä sen nyt teen.


Eli paranemisesta. Tuossa yllä ilmaistussa muodossa siis. Syvästä paranemisesta, siitä joka englanniksi kuulostaa paljon hihhulimmalta - healing - mutta jolle, tai ainakin johon liittyville ilmiöille, on monta nimeä. Se on omaksi itseksi tulemista, eheytymistä - minulle se on syvästi hengellinen prosessi, mutta itse uskon, että ihminen voi eheytyä monilla tavoin ilman uskoa Jumalaankin. Jo ihan pelkkä arkinen trendisana itsetuntemus on hyvin lähellä tätä asiaa.

Koen vahvasti, että olen kokenut omassa elämässäni tällaista paranemista jo useita vuosia, en jatkuvasti, mutta aina ajoittain. Nyt aion pistää ylös, mitkä asiat ovat konkreettisesti mahdollistaneet tätä paranemista minulle. Nimenomaan konkreettisina "välineinä", kuin lääkkeinä.


Ensin oli ns. "Sielun pimeä yö". Niin sanottu aallonpohja vuonna 06-07. Asuin ensimmäistä kertaa yksin ja monella tapaa myös olin yksin. Silloin sain ensikosketuksen itseeni ja siihen, miten eksyksissä todella olin. Tuo kosketus, tuo tajuaminen oli välttämätöntä, jotta mikään saattoi muuttua. Mutta se oli myös todella kipeää ja rankkaa. En vielä uskonut Jumalaan tai mihinkään, mistä olisin saanut voimia. Tuolloin ainoa, mikä toimi selkeänä lääkkeenä ja apuna irrallisuuden tunteeseen oli luonnossa oleminen. Myöhemmin olen monesti kuullut, että luonnossa oleminen auttaa esim. masentuneita ihmisiä. En ihmettele yhtään. Joka tapauksessa tuon pimeän vaiheen aikana uskalsin esittää itselleni ne kysymykset, jotka laittoivat kaiken liikkeelle.

Ja kaikki lähti liikkeelle, minä lähdin Ghanaan. 07-08. Se oli silloin lääkettä, ja sen vaikutus oli, että opin pysähtymään. Erittäin välttämätöntä parantumisessa, omaksi itseksi tulemisessa. Minulle siitä seurasi ehkä tähänastisen elämäni suurin maailmankuvan mullistus: tajusin, että Jumala onkin olemassa. En päättänyt uskoa niin, vaan ymmärsin sen ikään kuin oivalluksena, jonka seurauksena yhtäkkiä kaikki kävi järkeen.

Suomessa ensimmäinen "lääke" jonka löysin, oli liikunta, erityisesti juoksu. Tätä edeltävä oli kaikki jossain määrin "pohjatyötä"; jos jatketaan paranemismetaforalla, niin tätä ennen olin saanut ensin hyväksyä sairauteni ja sitten levätä ja nukkua pahimman tuskan pois - nyt alkoi varsinainen parantuminen. Ja se alkoi siitä, että sain kiinni kehon ja mielen välisestä yhteydestä; siitä, että en voi huolehtia pelkästään toisesta ja laiminlyödä toista. Ensimmäinen lääke tai "työkalu" oli siis fyysinen.

Seuraavaksi sain ajatuksellisen työvälineen, kun jouluna -08 tutustuin enneagrammiin. Oudosta nimestään huolimatta kyseessä ei ole horoskoopin kaksoissisar, vaan yksinkertaisesti persoonallisuusteoria, joka perustuu ihmisten selviytymisstrategoihin ja niihin pohjaaviin toimintamalleihin. Minua tämä on auttanut valtavasti. Se, kun tajusin tyyppini silloin jouluna kuusi vuotta sitten, oli valtavan valaiseva hetki: kirjassa, jota luin, oli sanoitettu elämässäni toistuvia kuvioita ja syitä niiden taustalla, vaikken ikinä itse ollut osannut pukea niitä sanoiksi päinkään. Siitä saakka enneagrammi on ollut korvaamaton apu matkalla itseni ymmärtämiseen.

Sitten tulikin jooga, syksyllä -09, "sattumalta" juuri ennen kuin jalkaan tuli rasitusvamma enkä voinut enää juosta. Äitini sanoin: jooga opettaa hengityksen merkityksen; ensimmäinen askel oikeasti tietoiseen läsnäoloon. Samalla se oli jotenkin silta fyysisyydestä henkisyyteen, ei niin, että olisin siirtynyt edellisestä jälkimmäiseen, vaan ne alkoivat yhdistyä. En enää pelkästään huolehtinut "myös" fyysisestä hyvinvoinnistani, vaan fyysisellä toiminnalla oli myös henkinen puoli.

Luonnollinen seuraava askel oli meditaatio. Olin kokeillut sitä jo -09, mutta koen meditoinnin todella alkaneen kesällä 2010, kun olin joogaretriitillä. Syksyllä aloin todella saada jutusta kiinni - jälleen kerran "sattumalta" juuri ennen kuin olkapääni kipeytyi enkä voinut enää joogata. Meditointi mahdollistaa todellisen katsomisen oman itsensä sisään ja niiden asioiden kuulemisen ja hyväksymisen, mitä sieltä nousee.

Sitten tuli ortodoksinen kirkko. Jouluna 2010 teki mieli mennä joulukirkkoon, ortodoksinen veti puoleensa, ja sille tielle jäin. En ollut tiennyt tarvitsevani uskonnollista yhteisöä, mutta kaikki, mitä olen sieltä saanut, on ollut valtavan merkittävää. Oman paikan löytyminen on mahdollistanut hengellisen elämän syvenemisen tavalla, jota en olisi aiemmin osannut kuvitella. Ortodoksiset rukoukset ovat ihmeen luonnollisesti solahtaneet osaksi elämää meditoinnin ja joogamantrojen lomaan. Liityin kirkkoon keväällä -12, ja koen siellä voimakasta kotona olemisen tunnetta.


Tuon jälkeen "lääkkeiden" erittely muuttuukin hieman hankalammaksi, kun aletaan puhua lähimenneisyydestä. Täytyy vielä hieman tarkastella viime vuosia sillä silmällä.

Kaikki nämä asiat - luonnossa olo, Ghana, juoksu, enneagrammi, jooga, meditaatio ja kirkko - ovat elämässäni edelleen, ja jatkuvasti lääkkeinä minulle paranemisessa,


Listahan on lähestulkoon pieni elämäntarina.

Seuraavaksi ajatuksissani olisi, että kirjoitan kokonaisen blogitekstin jokaisesta osa-alueesta erikseen.