Vapaus seikkailla

Minulla oli aina tunne, että Ghanassa olen vain jotenkin määrittelemättömästi onnellisempi. En osannut selittää sitä. Ajattelin, että Ghana vain "sopii minulle". Kun joku kysyi, mitä Ghanassa on sellaista, mitä elämässäni ei täällä ole, en osannut sanoa muuta kuin sen kiireettömyyden. Ja kuitenkin olin jo täälläkin saanut elämäni tehtyä oman rytmini mukaiseksi eikä pelkäksi kiireessä juoksemiseksi. Ajattelin, että kyse on vain jostain hämäräperäisestä tunnelmaseikasta, jolle en voi mitään ja jota ei pysty sanoittamaan.

Viime lauantaina kertoilin ystävälleni (Karhunkaatajalle!) viimeaikojen kuulumisia. Nauroin itsekin ääneen hauskoille tarinoille, joita (uusienkin) ystävien kanssa mennessä ja tehdessä oli tapahtunut ihan tuosta vain. Selitin jotakin tapahtumaketjua ja löysin itseni sanomasta: "Se oli vaan niin hassua, ihan random juttuja, sellaista mitä ei ikinä osaisi kuvitella kun aamulla nousee ja lähtee päivään... Mun elämä on joskus ollut tuollaista, mutta ei pitkään aikaan... Joskus kauan sitten jossain... Niin - Ghanassa!"


Jep. Ghanassa suuri osa elämän ihanuutta oli se, että jokainen päivä oli seikkailu. Mitä vaan saattoi tapahtua. Ääriesimerkkejä löytyy esim. Kumasin seikkailulta, jolloin kaiken muun muassa minua ja ystäviäni pyydettiin musiikkivideolle, hoidimme suuren luokan shoppailurupeaman penkillä istuen, ja yhden (pitkän) trotromatkan aikana kuulimme radiosta presidentin kuolleen ja sitten seuraavan jo vannovan virkavalaa. Mutta seikkailuja ei tapahtunut pelkästään erikoistilanteissa kuten reissuilla. Jos lähti aamulla ostamaan lähikiskalta tomaatteja, saattoi päätyä kiertelemään naapuruston kujia, joilla ei ollut ikinä ennen käynytkään, ja juttelemaan tuntemattomien kanssa, joista tulikin sitten ystäviä.

Olen aina ajatellut, että Ghanassa tuollainen nyt vain on mahdollista, koska siellä ei ole sellaista raudanlujaa systeemiä, joka yhtenäistää asiat. Trotrot hajoavat tienposkeen, joutuu aina odottelemaan jotain (ja siinä välissä ehtii sattua miljoona asiaa) ja sitten tietysti kulttuuri, jossa jutellaan tuntemattomille, mahdollistaa jatkuvat uusien ihmisten kohtaamiset. Suomessa tuollaista ei vain käy. 

Nyt tajuan, ettei se riipu pelkästään noista seikoista. Ghanassa on oma yhteiskuntansa ja omanlaisensa systeemi. Paikalliset ovat tottuneet siihen ja heillä on siinä oma paikkansa, mutta minulle kaikki on uutta. Pystyn hyvin avoimesti ottamaan kaiken uuden vastaan, koska minulla ei ole valmista mallia siitä, miten elämän siellä kuuluu muotoutua. Ja lisäksi - tämä on minusta erittäin merkittävää - minulla ei Ghanassa ole omaa, vakiintunutta paikkaani yhteiskunnassa ja systeemissä. Olen ulkopuolinen, ja siten vapaa elämään hyvin impulsiivisesti, tarttumaan tilaisuuksiin ja ottamaan kaiken vastaan, ilman yhteiskunnan asettamia rajoitteita siinä määrin kuin Suomessa. Jos asuisin Ghanassa pysyvästi, asettuisin pikku hiljaa tiettyyn paikkaan yhteiskunnassa ja minulle muotoutuisi tietty tapa tehdä asiat. Veikkaan silti, että veisi pitkän ajan, ennen kuin kaikki alkaisi tuntua yhtä arkiselta kuin Suomessa - jos koskaan. Olisin kuitenkin siellä aina ulkopuolelta tullut ja siten hitusen vapaampi.

Another unexpected adventure....

Olenko siis Suomessa, tähän systeemiin syntyneenä ja juurtuneena, tuomittu elämään tutuissa uomissa ja vähän tylsempää, joskin turvallista elämää? Niin olen tainnut koko ajan olettaa, vaikka en olekaan osannut sitä oikein sanoittaa. Elämäni täällä on tuntunut valmiiksi käsikirjoitetulta tai ainakin luonnostellulta silloinkin, kun olen tehnyt omia ratkaisujani ja kuunnellut itseäni. On vain niin selkeä valmis malli kaikkeen, siihen, miten asiat menevät ja hommat hoidetaan.

Mutta ei. Minua ei ole tuomittu jämähtämään siihen malliin.

Jotakin on tapahtunut. Jotain, joka on saanut hassuja asioita tulemaan vastaan, hauskoja tilanteita muodostumaan yllättäen, niin että tajuan: "Tällaistahan oli viimeksi Ghanassa!"

Olen alkanut vapauttaa itseäni. Vapautua juuri niistä malleista ja muoteista ja normeista, joiden mukaan asiat "kuuluu" tehdä. Olen aina luullut, ettei niin voi tehdä, koska se olisi vain ihan kauheaa ja väärin ja maailmanloppu ja koska, Timo Soinin tyyliin, no kun ei voi! Mutta en minä ole mikään Timo. Ja ihanaa tässä on se, että niiden muottien rikkominen ei oikeastaan riko mitään. Se ei ole yhtään väkivaltainen ja kauhea tapahtuma. Päin vastoin, se on palaamista omaan itseen, pehmeää ja hyvää, ei ollenkaan vaarallista, vaikka se siltä näyttäisikin.

Kyse ei ole mistään maailmoja järisyttävistä kapinatoimista, vaan aivan pienistä asioista. Minulle ne ovat asioita, joissa koen, että on joku määrittelemätön odotus jonka mukaan minun pitäisi toimia, mutta kun kuuntelen itseäni, löydänkin tuosta epämääräisestä odotuksesta milloin minkäkin verran poikkeavan, oman tapani toimia, tai vain olla.


Tällä hetkellä ne asiat, jotka pystyn sanoittamaan, ovat

Ei tartte ottaa niin vakavasti. Olen tajunnut, että minulla on (huolimatta innostuvasta ja heittäytyvästä ulosannistani) taipumus usein miettiä, että mitä tästä nyt seuraa ja mihin tämä nyt johtaa, ja tämän takia joko jättää tekemättä asioita tai pilata niiden tekeminen itseltäni ottamalla ne vain ihan liian vakavasti. Tai toisin päin: joskus yritän väkisin tehdä asioita, jotka tuntuvat perustelluilta, vaikka minusta ei oikeastaan tunnu siltä. Mutta kun totuus onkin se, ettei tässä hetkessä voi vielä tietää, mitä seuraa ja mihin johtaa. Joten oikeastaan voi vain kuunnella, miten juuri nyt sisimmässään haluaa menetellä, ja antaa asioiden vain tapahtua - ja uskaltaa jättää tekemättä sellaista, mikä ei tunnu itselle hyvältä.

Naisellisuus omana itsenäni. Olen aina kokenut olevani jonkin verran naisellinen, mutta että naisellisen minun on oltava rauhallinen, pehmeä, kiltti, tunteellinen... Ja sitten, kun läpi tulevat olennaiset luonteenpiirteeni: rempseys, kovaäänisyys, voimakastahtoisuus, levottomuus ja niin edelleen, olen kokenut, että niiden kanssa en voi olla naisellinen. Yhteiskunnassamme edellä mainitut ominaisuudet ja se tietynlainen hetkessä eläminen / kevyesti ottaminen ovat ns. sallittuja miehelle, ja toki tietyssä määrin naisellekin, mutta ne eivät yhdisty mielikuvaan naisellisuudesta. Mutta minun uusi naisenergiani kumpuaakin juuri noista ominaisuuksista ja on vahvasti sidoksissa niihin. Olen kaikkea tätä ja olen Nainen. Vitsi miten siistiä. Ja jotenkin vain se oman itsen vapauttaminen vapauttaa myös ottamaan asioita vastaan. Elämä tapahtuu minulle, kun olen todella minä.

Ja sitten: Uskaltaa haluta uutta. Minun on usein vaikea ylipäätään uskaltaa haluta, kysyä itseltäni, mitä minä tahdon, ei järjellä perusteltuna vaan sisältä päin katsottuna. Nyt minut on temmattu mukaan uskaltamaan oikein huolella. Ystäväni Kanerva haastoi minut kirjoittamaan sata asiaa, joita haluaisin elämässä kokea tai tehdä. (Lista on vielä kesken...) Aiheesta keskustellessa muistin jostain lukemani lainauksen:

Do you want to have something you've never had?

Then do something you've never done. 

No niinpä. Tämän totuus kolahtaa minulla jonnekin hyvin syvälle. Ja jotta voisi tehdä jotain uutta, täytyy uskaltaa kysyä itseltään, mitä uutta minä haluaisin tehdä. Ja sitten - uskaltaa tehdä. Ottaa vastaan.

Ystäväni Kolibri muotoili asian joskus tosi hyvin. "Musta tuntuu, että ihmiset kysyy itseltään 'Mitä mä haluan? ...siis näissä ja näissä rajoissa'." Mutta mitä, jos uskaltaisikin kysyä itseltään, mitä minä todella haluan - en järjellä perusteltuan, vaan syvällä tunnetasolla - ilman mitään annettuja raameja? Mitä, jos uskaltaisi olla vähättelemättä tai kavahtamatta sitä, mitä vastaukseksi saa?

En tarkoita, että kaikkien pitäisi haluta maailmanympärimatkalle. On hyvä olla onnellinen ja tyytyväinen siihen, mitä on. Mutta on uskallettava jatkuvasti kysyä sisimmältä itseltään, mistä haaveilee ja mitä kaipaa. Ne voivat olla aivan pieniä asioita. Tai sitten jotain suurempaa. Sitä ei voi tietää ennen kuin kysyy. Juuri siitä varmaan pohjimmiltaan onkin kyse: elämän hallitsemattomuudesta. Mitä, jos kaipaankin jotain muuta, kuin mitä suunnittelin? Tai jos otan elämän vastaan sellaisena kuin se on, ja se tuo jotain muuta kuin odotin? 

Ympyrä sulkeutuu. Ghanassa tuo hallitsemattomuus on, varmaan varsinkin turvallisista länsimaista tulevalle ulkopuoliselle, voimakkaammin nähtävillä kuin täällä raudanlujan systeemin turvallisessa otteessa. Siinä taas yksi selitys seikkailujen tapahtumiselle: siellä tajuaa elävänsä hallitsemattomassa maailmassa ja voi (halutessaan) nauttia siitä.

Mutta kaikkialla se on yhtä totta. Elämää ei voi hallita, ja jos uskaltaa päästää irti siitä puristuksesta että turhaan yrittää, voi alkaa ottaa vastaan. Elämää ja omaa itseään, sellaisina kuin ne ovat.


Ja jokainen päivä voikin olla hauska ja yllättävä seikkailu.