maanantai 16. joulukuuta 2013

Kotikylä kukkuloilla


Ghanan kaupungit minulle, osa 4: ABURI




Aburi on niin paljon, että tuntuu, etteivät sanat riitä. Mutta yritetään.

Paikkana se on helppo kuvailla, sillä se on hyvin pieni, oikeastaan vain kylä. Aburi sijaitsee kukkuloilla Accrasta pohjoiseen, ei lainkaan kaukana, vain puoli tuntia (tai alle) Madinasta trotrolla. Kylän keskusta koostuu kolmesta kadusta, joiden varrella on kauppoja, joitakin ruokapaikkoja ja pikkuinen tori. Niiden ympärillä on sitten asuinaluetta, enimmäkseen hyvin yksinkertaisia mökkejä. Aburissa on oma pankki, postitoimisto ja parikin koulua ja kirkkoa, muttei ainakaan vuosi sitten käteisautomaattia. Keskimmäisen kadun päässä on pieni asema, josta lähtee trotro ja takseja Accraan. Aseman takaa löytyy Aburin vetonaula: kasvitieteellinen puutarha. Joskus juhlapäivinä siellä on hirveä vilske, koko paikka täynnä väkeä, musiikkia ja meininkiä. Mutta arkipäivinä niin puutarhassa kuin kylässäkin on melko hiljaista. Kylän reunalla, autotien puolella on Art Market, käsityötori, paljon pienempi ja rauhallisempi kuin Accrassa.

Siinä faktat Aburista. Sitten alkaa se vaikeasti sanoitettava osuus. Se, mitä kaikkea Aburi onkaan minulle.



Olen käytännössä kaikesta siitä velkaa omalle Maamelleni, Afrikan äidilleni. Juuri hän se minut sinne ensimmäisen kerran lähetti, silloisen poikaystäväni mukaan asioille, kun meidän oli vaikea löytää yhteisiä, rauhallisia hetkiä. Hoidettavaksi annettu tehtävä oli matkan varrella eikä vienyt kuin hetken, sitten F vei minut puutarhaan. Se oli aikaa, jolloin tapahtui paljon, olo oli ylikuormittunut ja Accran häly väsytti. Puutarha oli jotain niin kaunista ja rauhallista, että tuntui kuin sisälläkin olisi auennut samanlainen tila kuin siellä ympärillä.

Aburista tuli jonkinlainen vakiopaikka. Kävin siellä monta kertaa, F:n kanssa, ystävien kanssa, vierailulla olleiden perheenjäsenten kanssa ja yksinkin. Puutarha oli pakopaikkani, kylästä alas kukkulalle aukeava maisema jotain aivan ihanaa, ja käsityötorilta löytyi tuliaisia paljon miellyttävämmin kuin Accrasta. Tuona aikana Aburiin myös avattiin uusi ravintola, josta minä ja F pidimme todella paljon, ja josta niin ikään tuli suosikkipaikkamme.

Kun olin palaamassa pidemmältä reissultani, oli viimeinen pysäkki juuri Aburi ja missio juurikin tuliaisten haku. Rahat olivat jo lopussa, kun yhden kojun veistäjäpoika äiteineen tarjoutui vaihtamaan lenkkarini ja paitani tekemiinsä esineisiin. Loistava diili – olin lähdössä Ghanasta pois parin viikon päästä ja olisin muutenkin antanut turhat tavarat pois ennen sitä. Vaihdoin läpsyihin ja jatkoin matkaa mukanani paitsi puuesineet, myös hassunhauska muisto repun kaivelusta ja kauppojen teosta siinä kojulla, tien varressa. Join vielä limun uudessa suosikkiravintolassani ennen kuin palasin lastenkotiin viimeiseksi kahdeksi viikoksi.



Tullessani Ghanaan vuonna 2011 oli aika kohdata menneisyys. Olin ollut yhteydessä F:ään vaikka olimmekin eronneet, ja hän oli tullut vastaan lentokentällekin, mutta paljon oli silti puhumatta. Menimme tietysti Aburiin, kävimme kuulumisia läpi puutarhan suojissa. Lempiravintola oli yhä siellä, se olikin varmaan ainoa vakkariruokapaikka, joka ei ollut kadonnut kolmen ja puolen vuoden aikana. Istuessamme siellä syömässä alkoi soida tavattoman mukaansatempaava biisi. Kysyin siitä F:ltä: kyseessä oli 4x4:n Waist & Power, tuon vuodenvaihteen bilebiisi nro 1.

Tuon kuukauden mittaisen vierailun tullessa päätökseensä oli selvää, että se oli ollut aivan liian lyhyt. Minun oli palattava töihin Suomeen, mutta ostin melkein saman tien lennot takaisin Ghanaan kesäksi -12. Minulla ei vain ollut minkäänlaista suunnitelmaa, missä asuisin ja mitä tekisin koko kaksi ja puoli kuukautta. Ideoita tuli ja meni, mutta lopulta vain muutamaa viikkoa ennen lähtöä kysyin, keneltäpä muulta kuin F:ltä, mahtaisiko hän löytää minulle jonkun majapaikan ainakin vierailuni ensimmäisiksi viikoiksi. Olin ajatellut, että hän ehkä tietäisi vaikka paikan, josta vuokrata huone halvalla, ja josta voisin sitten viikon-parin jälkeen lähteä matkustelemaan enemmän.

F vastasi:
”How about Maame's cousin's house in Aburi?”



Olisin voinut kiljua riemusta. Rakkaaseen Aburiin! Ja taas kerran Maamen ansiosta. F vaati, että hän ja tuo serkku tulisivat hakemaan minut Accrasta heti lentoni laskeuduttua, vaikka se olikin myöhään ja Aburi melko kaukana. Siellä he sitten olivat, odottivat minua kiltisti puolitoista tuntia entisestäänkin myöhässä laskeutuneelta lennoltani. Pidin uudesta emännästäni heti ensinäkemältä. Annoin hänelle täällä nimen Manager, joten käytän sitä tässäkin.

Hän ei tietenkään ollut oikeasti Maamen serkku, vaan entisen miesystävän sukulaistyttö, mutta väliäkö hällä. Meistä tuli heti ystävät, ja ensimmäisen viikkoni jälkeen sovimmekin, että jäisin hänen luokseen koko ajaksi ja tekisin reissuni sieltä käsin. Sain myös toisen idean: vapaaehtoisvuoteni kokemusten jälkeen minua kiinnosti, voisiko pienimuotoista vapaaehtoistyötä tehdä ilman järjestösekoiluja ja niin, että voisi oikeasti hyödyntää omaa osaamistaan eikä vain palloilla rahankerjuupyyntöjen kohteena. Managerin isä tunsi paikallisen koulun rehtorin, joten marssin hänen terveistensä kera koululle kyselemään, olisiko kiinnostusta jonkinlaiselle yhteistyölle yhden koulutetun opettajan kanssa. Olihan sitä, ja ne kaksi kuukautta kävin antamassa mm. tukiopetusta ja kuvistunteja yhdelle ihanalle kolmosluokalle.



Aburista tuli koti. Vanha toiveeni oli viimein toteutunut: sain asua pienessä, rauhallisessa kylässä, enkä missä tahansa kylässä vaan rakkaassa Aburissa. Sadekauden aikana siellä oli ihmeen raikasta, jopa viileää, ja aivan erilaista kuin kuumassa, kaoottisessa Accrassa. Sanottakoon kuitenkin, että kävin Madinassa useita kertoja viikossa ja pidemmälläkin Accrassa säännöllisen epäsäännöllisesti. Pikkukylässä eläminen on toisinaan myös pitkäveteistä. Yksi Aburin hyviä puolia onkin juuri se, miten lähellä se on Accraa. Aburissa asuessa sai samalla nauttia myös rakkaasta Accrasta, silloin kun itse halusi.

Suhde ihanaan puutarhaan sai uusia ulottuvuuksia, kun tutustuin Managerin ompelijaystävään, joka asui siellä. Siis talossa puutarhan sisällä. Hänen isänsä oli ilmeisesti (ollut?) siellä töissä. Minä (ja erinäiset ystäväni) aloimme ravata ompelijan luona tämän tästä. Ensimmäisellä kerralla meidät pysäytettiin portilla, ja ompelijan täytyi selittää porttivahdille puhelimessa, että kyllä, nämä todella ovat hänen ystäviään ja asiakkaitaan tulossa käymään. Sittemmin saimme mennä ja tulla vain käden heilautuksella.

Vakkariravintolasta tuli oikeasti vakkari. Tunsin omistajan ja työntekijät oppivat fiksaamaan minulle mukautetun kasvisriisiannoksen. Kun vietettiin viimeistä iltaani Aburissa, juhlimme missä muuallakaan kuin tuossa ravintolassa. Olimme suunnilleen ainoat asiakkaat ja omistaja soitti toivomiamme biisejä. Tanssimme La Paz Toyotan ehkä sata kertaa. Nyt paikan omistaja tuskin enää edes muistaisi minua.


Rintaa puristaa kun kirjoitan tätä. Ikävä on suunnaton. Noiden kahden ja puolen kuukauden ajan olin todella kotonani siellä. Aina, kun suunnittelen Ghanaan menoa, kuvittelen automaattisesti meneväni ainakin ensiksi asumaan sinne, Managerin luo. Ja hän varmaan loukkaantuisi pahasti, jos en menisi. Vasta tätä kirjoittaessa tajuan, että Aburi on tavallaan jopa enemmän koti kuin Accra; Accrassa asuin pidempään, mutta pieni paikka on helpompi kokea todella tuntevansa. Kiintyä. 

Sanat riittivät tähän asti. Nyt niitä ei enää ole.



Huomautukset:

F on minulle nykyään kuin veli. Taidankin tästä mennä tekstaamaan hänelle siitä, miten kauhea ikävä tuli.

Seuraava osa on Cape Coast.

4 kommenttia:

  1. Hei, oon ollut tuolla! :D En vaan muistanut sitä, tai tiennyt nimeä. Puutarha oli kaunis!

    Ihana kirjoitus - ja mukava saada vähän selvennystä siihen että miten tämä sinun "Ghana-stoorisi" menikään, ei nimittäin oltu niin paljon yhteydessä noihin aikoihin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo... 2012 me nähtiin tammikuussa, jolloin olin just tullut Ghanasta ja vielä ihan pihalla kaikesta, enkä ollut ostanut lippuja kesäksi. Ja sit seuraavan kerran nähtiinkin varmaan vasta lokakuussa kun mä olin vasta saanut tietää raskaudesta ja sä olit viimeisilläsi :D

      Poista
  2. Waist & Power, vuoden 2011 kuumin hitti, todellakin! Soi ihan joka paikassa, alkuun ihmettelin sitä ja sitten tykästyin siihen.

    Kiitos tästä. Nyt minä haluaisin käydä siellä puutarhassa. :)

    Jee, Cape, yksi mun kodeista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on ihan kauhee biisi, ja NIIN HYVÄ!!! :D

      Näiden tekstien kirjoittaminen on ollut ihanaa, mutta päähän tässä hajoaa, kun en ole siellä tai edes tulossa sinne piakkoin. Nyt mun niin pitäisi olla Aburissa ja kutsua sut käymään puutarhassa.

      Hehee, tuo Cape-teksti on eka näistä, jota aloin kirjoittaa - joskus aiemmin syksyllä jo, kun ajattelin kirjoittaa oman näkemykseni paikasta, jossa sä asut. Mutta sitten se jäi kesken, kun oli kaikkea, ja siksikin ettei mulla ollut itse kaupungista oikein mitään sanottavaa, kuten tulet huomaamaan. Se on taas vain tarina erinäisistä retkistä... :D

      Poista