Jotain sinistä

Ei, en ole menossa naimisiin. Ilmoitan kuitenkin asian, jota olen pähkäillyt kuin suurempaakin päätöstä.

Siitä on jo iät ja ajat, kun sain idean: haluaisin kirjoittaa blogia hengellisistä asioista, uskosta ja uskonnosta, mutta näistä asioista omalla nimellä puhuminen tuntui jotenkin riskaabelilta. Niinpä keksin: perustan erillisen blogin, jota pidän salanimellä, erillisellä sähköpostiosoitteella, mainostan vain blogilistalla tms. enkä mitenkään linkkaa tänne, facebookiin tai muuallekaan. Siellä voin sitten kirjoittaa sydämeni kyllyydestä, kunhan en vahingossa paljasta, kuka olen!

Jotenkin vain tuo ei ottanut tuulta alleen. Kai se tuntui ankealta, vähän valheelliselta, kun ei voinut omana itsenään toteuttaa itselle tärkeää projektia. Lopulta pääsin niin pitkälle, että perustin tuon blogin. Paha vain, että minulta eivät aina nämä tekniset asiat oikein suju. Sen sijaan, että olisin perustanut blogger-tilin, kuten yritin, perustin vahingossa google+ -profiilin. Jaahas. No, blogi kuitenkin syntyi.

Tekstiä ei kuitenkaan syntynyt. Kirjoitusideoita tuli ja meni, mutten päässyt vauhtiin. Niin se vain oli, ettei piilossa, salassa ja kätkössä kirjoittaminen tuntunut hyvältä.

Joten päätin tulla kaapista.

Mielestäni tässä yhteiskunnassa, jossa Jumalaan uskomista pidetään vähä-älyisenä ja akateemisesti koulutetun "pitää" hävetä uskoaan, tarvitaan sitä, että uskonasioista saa puhua, ihan omalla nimellä. Haluan puhua niistä ilman vähättelyä, piilottelua, häpeää ja salailua. Toisaalta en halua niitä kenellekään tuputtaa; minulla ei ole minkäänlaisia käännyttämisen tarpeita, enkä halua, että blogini "uskomattomia" lukijoita alkaa ahdistaa se, että yhtäkkiä alkaa tupsahdella tekstiä Isästä, Pojasta ja Pyhästä Hengestä (koska tiedän kokemuksesta, että kristinusko ja sen termistö voi ahdistaa, vaikka kirjoittaja ei sellaista tarkoittaisikaan aiheuttaa). Niinpä pidän uskonnollisen puolen erillään tästä (toki myös henkisiä asioita väliin sivuavasta) arkiblogistani, mutta linkkaan sen rohkeasti esiin tännekin. Lukee se, ketä kiinnostaa.

Valtamereen verrattuna siis käsittelee hengellisiä asioita, ei mitenkään tiukan kristillisesti, mutta kuitenkin myös avoimen kristillisesti. Yleisen elämänfilosofoinnin pidän tällä puolella, mutta jos aletaan liukua enemmän henkimaailman suuntaan, kirjoitan tuonne. Rajanveto tullee olemaan juuri niin epäselvää kuin miltä se kuulostaa. 

Onnistuin antamaan blogin kirjoitusoikeuden myös "oikealle itselleni", siis Pikku Square -tunnukselleni. Siinä en onnistunut, että olisin siirtänyt blogin käyttöoikeuden kokonaan "itselleni", tai siis, no, ymmärrättehän. Joten nyt blogiissa mainitaan itseni lisäksi salaperäinen haamukirjoittaja Siiri Sininen. Mikäs sen hauskempaa.

Niin että tuossapa tuo linkki nyt komeilee sivun yläreunassa otsikolla Hengellistä. Saa katsoa tai olla katsomatta.

Ja jos on ideoita, mitä tehdä turhalla google+ -tunnuksella, niin kertokaa! :D


Myöhempi huomautus: Valtamereen verrattuna on nykyään yhdistetty tähän blogiin. Hengelliset tekstit ovat siis tässä samassa blogissa merkattuna tunnisteella "hengellistä".

Panteistista kristinuskoa

Jos ajaudun keskustelemaan uskonasioista ns. fundamentalistikristittyjen kanssa, tulee usein tunne, että vaikka olemme molemmat kristittyjä, minä en voi vapaasti ilmaista näkemyksiäni tulematta vähätellyksi/paheksutuksi/tms. Tuntuu, ettei minulla ole heidän mielestään oikeutta niin laajaan käsitykseen kuin mikä minulla Jumalasta, jumaluudesta on: että Jumala on kaikessa elävässä. Ajattelutapani on panteistinen, ahtaaseen versioon kristinuskosta kuuluu sen sijaan ajatus siitä, että Jumala on jotenkin jossain muualla, taivaassa, ukkeli pilven päällä.

Mietin sitten tuossa yhtenä päivänä, että tässä ei ole mitään järkeä. Kristinuskossa on käsitys siitä, että Jumala on kaikessa: meillähän on Pyhä Henki! "Joka paikassa oleva ja kaikki täyttävä", kuten jossakin ortodoksisessa rukouksessa sanotaan. En siis enää aiemmankaan vertaa ymmärrä fundamentalistista rajanvetoa panteismin ja kristinuskon välille.

Sitten on tietysti vielä kaikki se, jota moni vaikkapa ortodoksipappikin paheksuu: käsitykseni siitä, että Kristus ja Buddha tarkoittavat samaa asiaa; että hindujen tuhannet kasvot Jumalalle ovat vain eri versio kristittyjen kolmesta jumaluuden muodosta; että Neitsyt Maria on ihan yhtä lailla yhdet Jumalan kasvot kuin Kristuskin. Näihin en edes mene nyt. Mutta kuten eräs viisas pappi kerran sanoi: kristittyjen ei pitäisi tuomita vääräksi mitään, ei myöskään toisia uskontoja. Koska me voimme tietää asioita, joissa Pyhä Henki on, mutta me emme voi tietää, missä se ei ole. 

Tällaiset alkusanat. Aion kirjoittaa omista häikäilemättömistä ajatuksistani koskien henkisyyttä, hengellisyyttä, uskoa, uskonto(j)a; olla sitä mitä olen, kristitty panteisti, ikuinen Jumalan etsijä. Tervetuloa mukaan.

Paluu

2008

Tuoksui Suomelta.

En ollut tiennyt, että Suomella on oma tuoksu. Mutta sillä on, ja juuri nyt se oli uskomattoman kotoisa. Lentokentän ikkunasta näkyi pala maisemaa - niin valjuissa väreissä Afrikan jälkeen, vihreää, harmaata, valkoista, ja sekin kaikki niin kotoisaa. Olin pelännyt tätä hetkeä. Nyt olin täynnä riemua, täynnä kevyttä, ihanaa iloa. Olin yksinkertaisesti onnellinen.

Hymyilytti, nauratti. Paikkojen siisteys, valjuus, tyhjyys - kotoisuus. Yhdeksän kuukauden aikana tämä kaikki oli muuttunut mielikuvitusmaailmaksi, etäiseksi ajatukseksi, jonka todellisuuspohjasta ei voinut olla varma. Nyt se oli todellista, tässä, silmien edessä. Tuoksuna jota hengitin. Kalpeina vakavina ihmisinä ympärillä. Keveytenä, joka kuului tähän todellisuuteen, jossa ilma ei ollut paksua ja kosteaa, ja jossa asiat sujuivat helposti ja kivuttomasti. Miten outoa muistaa, että olin elänyt täällä aina, ennen viimeistä yhdeksää kuukautta. Miten outoa ja miten ihanaa, helpottavaa.

Tulohallissa odotti perhe, joka vuosi sitten niin usein ärsytti, ja jota nyt tiesin rakastavani samalla kuplivalla riemulla kuin tätä paikkaa, kotia. He olivat kalpeita ja hymyileviä, kepeitä ja iloisia kuten minäkin. En tajunnut, että auto oli uusi, ennen kuin joku huomautti minulle.


Vasta kotona iski kaiken outous. Tavat, joita en tunnistanut omakseni ("en minä osaa syödä näin myöhään"). Tietokonepöydällä oli sama muistilappu kuin lähtiessäni. Vaikka siitä oli ikuisuus.

2012

Hoipertelin matkatavarahalliin pää pumpulisena ja jäsenet heikkoina. Oma olotilani kuvasi hyvin sitä miltä muutenkin tuntui palata Suomeen. Olisin ollut vakuuttunut siitä, että olin sairastunut viimeisenä päivänä juuri siksi että jouduin lähtemään, jos olisin ollut kykeneväinen ajattelemaan yhtään mitään. Nyt en kyennyt ajattelemaan muuta kuin sitä, missä oli lähin vessa. Siunaus sinänsä, ettei tarvinnut miettiä oloa henkisellä puolella.

Raahustin ulos miettien edelleen vain sitä, pitäisikö yrittää päästä vessaan vielä kerran ennen kentältä kotiin lähtöä. Aurinko paistoi, minä palelin. Soitin hakijalleni, hän oli jossain ihan väärässä paikassa. Odotellessani yritin virittäytyä olemaan iloinen sen ihmisen tapaamisesta, jota oletettavasti rakastin. Hän tuli paikalle, en tuntenut mitään. Hän soitti Ghanaan ilmoittaakseen, että olin turvallisesti perillä. Ojensi puhelimen minulle, puhuin hetken päiväntasaajalle. Sen hetken olin kotona.

Ystävä kerää tekstimateriaalia jotakin kurssia varten ja pyysi minua kirjoittamaan Ghanasta Suomeen palaamisesta. Pyrin mahdollisimman toteen noiden hetkien dokumentointiin, rekonstruoimaan sen, miltä silloin tuntui. Syntyi tällainen dramaattinen duo.

Rakas, sinusta on tullut pullukka!

Se kasvaa silmissä! Oikeasti, joinain aamuina Watson näyttää isommalta kuin edellisenä iltana nukkumaan mennessä. Vaate, joka oli viime viikolla sopiva tai jopa väljä, mahtuu yhtäkkiä hädin tuskin päälle. Moni on jäänyt kokonaan käyttämättäkin kun on aiemmin työnnetty sivuun aivan liian suurena ja sitten kaivettu esiin aivan liian pienenä. Joka päivä ihmettelen jotain: se yltää mobilessa roikkuviin leluihin jaloillaan! Se yltää niihin käsillään (vaikkei vielä osaakaan käyttää käsiä tietoisesti)! Sen jalat tulevat yli mummolan lyhyeltä hoitopöydältä! Oman hoitopöydän tavarakasaa on täytynyt siirtää pala palalta muualle, että se mahtuu sekaan... Onneksi se ei vielä sentään istu syöttötuolissa, niin kyseinen esine saa toimittaa vaatepuun virkaa nyt, kun hoitopöydältä ei siihen enää tilaa liikene.

Edellisen merkinnän toiveeseeni vastattiin ihanalla tavalla, kun ystävä linkitti minut ja niinikään muutaman kuukauden ikäisen, puoliksi länsiafrikkalaisen tytön (entuudestaan minulle puolitutun) äidin. Hänen kauttaan löysin myös monikulttuurisen olohuoneen, ja yhtäkkiä pääsin tapaamaan kasan kohtalotovereita kerralla. Oli ihmeellisen ihanaa antaa Watson lastenvahdille (jonka sylissä röhnötti kiltisti puolitoista tuntia!) ja istua aikuisten ihmisten kanssa, eikä pelkästään lepertelemässä vauvoille (niin kivaa kuin se onkin) vaan juttelemassa kokonaan ilman niitä. Ja palata sitten kotiin kerrankin ilta-aikaan, jäädä aiemmalla pysäkillä Watsonin iltatorkut turvatakseni, kävellä keskellä kauneinta alkusyksyä olo keventyneenä.

Elämä on hyvä.

Huomenna kokeilemme kaukoliikenteen junaa. Itä-Suomi kutsuu!

Etsin ystävää

Viime päivinä minulla on ollut sellaisia huolia, joita ei voi olla muilla kuin yksinhuoltajilla. Ehkä sen vuoksi kyseinen asia pulpahti ajatuksiin tänä aamuna muskariin kärräillessä – siis oma yksinhuoltajuuteni.

Tuli yhtäkkinen tunne, että olen ”reputtanut” jonkin vaiheen elämässä. Että kuuluisi 1) ensin pariutua, hankkia puoliso, mennä naimisiin, asettua aloilleen ja 2) sitten hankkia lapsia. No, kyllähän minä pariuduin – ja pariuduin, ja pariuduin. Erosin, erosin, erosin. Ja sitten sain lapsen. Jonka kanssa olemme kahdestaan, alusta alkaen.

No eikö tämän nyt pitäisi olla ihan normaalia? Kyllähän nykyään on kaikenlaisia perheitä. Paljon yksinhuoltajia. Kaikki yhtä hyviä. Ei kukaan ole reputtanut mitään.

Niinhän sen pitäisi olla, kun asiaa ajattelee. Mutta sitten menee raskausjoogaan, ja kaikilla on sormus. Menee neuvolan valmennukseen, ja siellä on pelkkiä pariskuntia. (Ja minä testasin kaksi ryhmää. Helsingin puolella oli naispari ja teinivanhemmat, muttei yksinhuoltajia. Vantaalla pari yksin tullutta naista muisti selvästi mainita miestensä olevan töissä.) Menee vauvan kanssa muskariin – sormukset, ja niin edelleen. Tuskin tarvitsee erikseen sanoa, ettei kirkon perhekerhon suhteen ole kovin suuret odotukset tällä saralla...

Tunnen tasan yhden pienen lapsen yksinhuoltajan – ja hän on nettituttu satojen kilometrien päässä. Pysyvätkö kaikki kotona piilossa? Mitä siitä voi päätellä? Että meikäläisillä ei edelleenkään ole kovin hyväksytty, ”yhtä hyvä” ja reputtamaton olo? No, tunnen ainakin kolme lapsensa pienestä saakka yksin kasvattanutta naista – mutta he ovat nyt keski-ikäisiä, lapset aikuisia. Kaikki meni hyvin, nyt he puhuvat ääneen – vasta nyt. Niinkö se on?

On kai aika yleistä olla yksinhuoltaja eron jälkeen. Niin, että on saatu ensin lapset ja sitten jouduttu rikkomaan koti. Mutta kuinka ollakaan: silloin on edetty oikeassa järjestyksessä. On menty ensin naimisiin ja sitten tehty lapset. Sitten vasta erottu, kun lapset ovat vähän kasvaneet. Onko tämä jotenkin hyväksyttävämpää kuin pistää suhde poikki jo ennen lapsen syntymää, vai tuoko tosiaan niin monella vasta syntynyt lapsi esiin parisuhteen ongelmat?

Tämä on vain ajatusten pyörittelyä. En minä tiedä, mistä se johtuu, etten ole tavannut vielä ketään kaltaistani (nettitutun livetapaamistakin odottelen yhä). Mutta olisihan se mukavaa jutella jonkun kanssa, joka on oikeasti samassa tilanteessa. Joka on alusta asti ollut lapsen kanssa yksin, tai siis kaksin. Jonka lapsen isä on ehkä vakuutellut olevansa täysillä mukana, ja sitten käykin viikon-parin välein pitämässä lastaan hetken sylissä – on heittäytynyt hankalaksi käytännön asioissa tai kokonaan häipynyt. Olisi kiva jutella ihan naamakkain toisen kanssa, jolla on samat yksinhuoltajan huolet. Ja sama ikioma, jakamaton riemu.

Tavallaan on aika vapauttavaa olla reputtaja. En tehnyt niinkuin ohjeissa luki: nyt saan tehdä ihan miten tahdon. Tai olla tekemättä.

Loppukevennykseksi sensaatiouutisia: Watson osaa puhua! ...ainakin melkein. Hän ihan selvästi sanoo okei, ukki, apua, hei, ei, eikun... Häneen teki selvästi vaikutuksen Uusikaupunki, jossa käytiin kesällä, sillä hän huutelee: Ugi! Ja puhuu myös länsirannikolla tarvittavaa toista kotimaista: hög. Lisäksi W osaa tilata juotavaa latinalaisissa maissa: agua. No, rehellisyyden nimissä on myönnettävä, että enimmäkseen hän kyllä hokee ägyy, häy, höö, öki, öhö, äi, joiden lomasta sitten välillä lipsahtaa jokin yllä mainituista...

Merkityksellistä keskustelua odotellessa. Ja muita kahdestaan äitiensä kanssa kasvavia kavereita Watsonille.