Vahva ja vapaa

Kirjoitettuani hetki sitten oopperasta muistin tämän vanhan tekstin, joka syntyi vuonna 2011, kun Carmen meni Kansallisoopperassa ja sitä mainostettiin vapaan naisen tarinana. Julkaisin tekstin silloin vanhassa blogissani, joka on nykyään suljettu.

Tässä siis minun pohdintojani siitä, mikä nähdään naisen vapautena ja miksi. Se ei siis käsittele pelkkää oopperaa eikä laisinkaan musiikkia, vaan naisten roolia oopperoiden käsikirjoituksissa ja vähän muutenkin. Pitkä kuin tie Maratonista Ateenaan tuo kyllä on.


*

Kaikkihan tietävät Bizet'n oopperan Carmen. Sen, jossa intohimoinen mustalaisnainen varastaa miesten sydämiä ja särkee niitä, laulaa siitä miten rakkaus on kuin villi lintu, ja saa lopulta aikaan mustasukkaisuusdraaman, jossa itse kuolee. Oopperan, jonka pääosassa on vahva nainen.

Juuri sellaisena Carmen nähdään - vahvana ja vapaana. Tupakkatehtaan tyttö polttaa ja juhlii, iskee kenet haluaa, lähtee kun ei kiinnosta enää. Hän tekee miehet hulluiksi, mutta häntä ei voi kukaan kahlilta. Joidenkin mielestä Carmen on paha nainen; toiset näkevät hänessä ihailtavan hahmon, joka tekee miten tahtoo.

Habanera ihanan Angela Gheorghiun tulkitsemana: http://www.youtube.com/watch?v=axvhEUyVfX0

Miten se nyt menikään? Don José on kihloissa Micaëlan kanssa, mutta hämmentyy tavattuaan mustalaistyttö Carmenin. Kun Carmen joutuu vankilaan viillettyään kasvoihin naista jonka kanssa riiteli, hän saa Don Josén päästämään itsensä karkuun lupaamalla tälle treffit. Carmenilla on sutinaa Josén kanssa, vaikka hän on oikeastaan ihastunut Escamilloon, siis siihen härkätaistelijaan, joka laulaa "Toreador!". José on jo kiipelissä tunteineen, ja menee mustasukkaisuuksissaan riehumaan niin, että joutuu lopettamaan sotilasuransa ja liittymään Carmenille tuttuihin salakuljettajiin. Carmen ja José alkavat elellä keskenään salakuljettajien parissa, mutta Carmen kyllästyy mieheen nopeasti. Joséta taas tulisi hakemaan ex-kihlattu Micaëla, jolla olisi asiana että Josén äiti on kuolemaisillaan, mutta tyttö ei uskaltaudu leiriin asti, koska José ammuskelee Escamilloa, joka on tullut hakemaan Carmenia, jota haluaa. Pian Carmen eleleekin jo Escamillon kanssa härkätaistelujen humussa. Mustasukkainen José saapuu vaatimaan häntä takaisin, mutta kun Carmen ilmoittaa kaiken olevan ohi, José iskee tämän veitsellä kuoliaaksi.


Hetkinen. Katsotaanpas kuvaa uudestaan. Millainen on Carmen, vahva ja vapaa nainen? Hän hankkiutuu vankilaan aseellisesta kissatappelusta ja ostaa vapautensa myymällä itseään. Hän on ihastunut yhteen, mutta rupeaa suhteeseen toisen, kihloissa olleen miehen kanssa, joka on kaiken lisäksi erittäin tasapainoton tapaus. Asioiden pitää mennä niin pitkälle, että miehet meinaavat ruveta tappelemaan hänestä, ennen kuin hän tajuaa jättää Josén (jonka elämä on jo mullistunut päälaelleen hänen takiaan) ja karkaa Escamillon matkaan. Kun (entistä epätasapainoisempi) José saapuu setvimään välejä, Carmen heittää sormuksen tämän naamalle - vaikkei José ole oikeastaan tehnyt mitään väärää, vaan Carmen.

Tyttöhän on ihan eksyksissä. Hän ei tiedä, mitä haluaa, ja etsii itseään käyttämällä (seksuaalista) valtaa miehiin. Koska hänellä ei ole hyvä olla sisäisesti, hän ei pysty olemaan paikallaan, vaan kyllästyy nopeasti ja tekee tuhoisia ratkaisuja vain saadakseen vaihtelua ja pönkittääkseen egoaan. Hän hakeutuu väkivaltaisten miesten pariin eikä välitä, vaikka rikkoo liittoja. Carmen satuttaa toisia, koska on itse henkisesti niin pihalla - niin heikko.

Kansallisooppera mainostaa Carmenia sloganilla "Vapaan naisen elämä ja kuolema". Miksi Carmenista on tullut "se itsenäinen naishahmo" oopperoissa? Hänhän on kaikkea muuta. Hän on riippuvainen seksuaalisesta vaikutusvallastaan miehiin, uusien suhteiden aloittamisesta, manipuloinnista; samalla hän on itse aivan hukassa. Carmen ei ole vapaa, vaan ahdistunut ja epävarma.


Se, mikä minua kiinnostaa, on kysymys: miksi tällainen hahmo nähdään vahvana ja vapaana naisena - vielä nykyäänkin? Koska hän pompottaa ja manipuloi miehiä, erityisesti seksin avulla? Tällainenko on kuva itsenäisestä naisesta? Aika karua.

Jos oopperoista etsii vastaavaa hahmoa miehenä, lähimmäs menee Mozartin Don Giovanni. Siis Don Juan. Jostain syystä minun on vaikea kuvitella Don Giovannia mainostettavan: "Vapaan miehen elämä ja kuolema". Siitäkin huolimatta, että Donkkari laulaa Viva la liberta! ja kutsuu juhliinsa kaikki luokkarajoista riippumatta (mikä on paljon enemmän kuin mitä Carmen tekee). Don Juanin vapauden laatu ja hänen äärimmäisen kapinallinen luonteensa nähdään nimenomaan negatiivisina, eikä hänestä puhuta ensisijaisesti "itsenäisenä ja vahvana" hahmona. Miksi vastaava käytös naisella on, vaikka ehkä joidenkin mielestä myös pahaa, ennen kaikkea vapaata, vahvaa ja itsenäistä?

Ymmärrän, että juuri tästä on kyse: nainen, joka on kuin Don Giovanni! Who-hou! Tällä tarinalla on rikottu sukupuolirajoja, annettu naiselle miehen rooli. Mutta vieläkö tämä nykyäänkin nähdään vapautena, merkkinä riippumattomuudesta? Eikö aikamme Carmen-tulkinta olisi sellainen, jossa tuodaan näkyville se, miten tarinassa nainen on oikeastaan naiseutensa vanki; toiseuteen pakotettu, joka hakee epävarmuudessaan miesten kautta asemaansa?


Millainen sitten olisi - oopperassa - aidosti vahva ja vapaa naishahmo? Ehkä sellainen, joka ottaisi miehen roolin tarinan sankarina eikä konnana. Aktiivinen toimija, joka kohtaisi haasteita ja löytäisi rakkauden. Joka ei olisi riippuvainen miehistä - myöskään heidän manipuloinnistaan oman sukupuolisen viehätysvoimansa avulla. Nuori sankaritar tai vaihtoehtoisesti vanha ja viisas ruhtinatar, joka sanelee pelin säännöt.

Puccinin oopperoissa pääosassa on yleensä nainen; Tosca joutuu tarttumaan puukkoon seksuaalisen häirinnän edessä. Mutta mitä jos roolit olisivat toisin päin? Nainen olisi poliittinen aktivisti, jonka rinnalla taitelijamies kärsisi, kun tyttöystävää kidutetaan paljastamaan tutun vapaustaistelijan olinpaikkaa. Mozartilla on Taikahuilussa vihaa uhkuva Yön Kuningatar, joka uhkailee tappaa oman tyttärensä, ellei tämä surmaa Sarastroa, joka tietysti osoittautuukin viisaaksi ja oikeamieliseksi, ja voittaa. Kuvitelkaas tämä toisin päin: Vihainen isukki käskee tappamaan naisen, joka sitten onkin se ymmärtäväinen äitihahmo, jonka avulla tarinan pääpari saa toisensa.

Tai hei! Entä jos olisi palvelustyttö, joka ei suostu isäntänsä ahdisteluihin? Sen sijaan, että hän tarttuisi puukkoon, hän toteuttaa ystävänsä - isännän vaimon - kanssa ovelan juonen: naiset vaihtavat vaatteita ja nolaavat näin pettämistä suunnittelevan aviomiehen! Neuvokas palvelustyttö menee juonissaan niin pitkälle, että hänen omakin miehensä, jonka oikeastaan piti olla tarinan sankari, ei lopulta tiedä, mikä on totta ja mikä fiksujen tyttöjen luomaa kulissia. Ja lopulta naisten juoni onnistuu, petturimies anelee armoa ja hänen paljon kärsinyt vaimonsa saa voitoista parhaan: vallan antaa, tai tietysti olla antamatta, anteeksi. Tarina päättyy - naisten ansiosta - ei murhaan, vaan sovintoon.


Ei mutta hetkinen... Tämähän on tehty jo! Ja vielä 150 vuotta ennen Carmenia. Kyseessä on tietysti Mozartin Figaron Häät, joka perustuu Beaumarchais'n näytelmään, joka taas aikoinaan kohahdutti rohkeilla luokkarajojen kyseenalaistamisillaan. Neuvokas palvelijatar on kukas muu kuin Figaron oma kulta Susanna, joka pesee kaikki tarinan miehet nokkeluudessa mennen tullen. Okei, Mozartin oopperassakin asema lunastetaan juurikin miehiä huijaamalla, mutta on Susanna nyt aika paljon tasapainoisempi tapaus kuin Carmen. Ja hän on sentään 1700-luvulta. Niin että pieni vanhanaikaisuus annettakoon anteeksi.

Niin, siis Susanna huijaamassa miehiä: http://www.youtube.com/watch?v=HCoWhRdYRzI
(En pysty nyt koekuuntelemaan tätä, mutta Isabel Reyn pitäisi olla hyvä.)

Tässä siis minun ehdotukseni: jos haluatte mennä oopperaan katsomaan vapaata ja itsenäistä naista, valitkaa Mozartin Susanna. Tai siis Figaro.