Arjen tragedioita

On tragedia, miten kaikkeen tottuu. Ihmisen välttämättömin ominaisuus on myös kirous: uskomattoman sopeutumiskykymme takia myös ihmeistä tulee "tavallisia", arkipäiväisiä.

Kuten nyt tuo yksi pieni W:llä alkava, joka parhaillaan viskelee lelujaan (ja kirjojani) ympäri kämppää. Joka kiskoo itse paidan rintamusta alemmas saadakseen maitoa. Joka tuhisee yöllä pinnasängyssään, parin metrin päässä minusta, ihan jokapäiväisenä - ja ihmeellisenä. Joka kasvaa silmissä, niin että silmät pitäisi muistaa pitää koko ajan apposen auki, että pysyisi kärryillä.

Koska se on pieni, mutta kuitenkaan ei. Ei enää sillä tavalla, kuin ystävän pariviikkoinen vauva, jota pitelen sylissäni aivan shokissa: tiedän, että Watson on viime kesänä painanut vähemmän kuin tämä nyt, mutta miten se onkaan jo unohtunut! Miten avuton hän hetki sitten oli ja miten itsenäinen hän on nyt (vaikka roikkuukin jalassani jatkuvasti niin että se suorastaan ärsyttää).

Se iänikuinen kysymys: missä välissä tämä tapahtui? Menikö minulta jotain ohi?

Ihan hetki sitten pari hyvää ystävää sai siskon- ja veljenlapsia. Muistan vauvauutiset, sillä niistä ei oikeasti ole kauaa. No, tänä vuonna nuo vauvat menevät kouluun. Se on kauhistuttavaa, koska jos seuraavatkin seitsemän, ei kun hitto, siis kuusi ja risat, vuotta menevät yhtä äkkiä, niin Watsonkin menee kouluun ihan justiinsa.


Vaan turhapa tuota on surra. Voi vaikka sulkea tämän pöhkön laitteen ja mennä tuohon leikkimään tuon kanssa juuri nyt. Tietoinen läsnäolo on mahdollista, ainakin jos ei usko kaikkea, mitä lehdissä lukee:

"Tutkijan mielestä arkikuvahaaste on kelpo tapa pysähtyä arjessa. Helsingin yliopiston kasvatuspsykologian professori Kirsti Lonka rinnastaa pysähtymisen tietoiseen läsnäoloon, jonka tavoite on olla läsnä hetkessä eikä antaa mielen vaeltaa jatkuvasti joko menneessä tai tulevassa." - HS, 1.5.2014

Siis tuo väitehän on aivan täyttä bullshittiä, ja saikin minut silmittömän raivon valtaan. On vaarallista kuvitella, että arkensa dokumentointi jotain yleisöä varten olisi tietoista läsnäoloa. Ehkä se voi toimia ensimmäisenä askeleena pysähtymiseen, mutta itse asiassa se, että tätä hetkeä eletään kameran linssin läpi, ja kuva ja siten myös kokemus luodaan facebook-yleisöä varten, on täysin päinvastaista kuin läsnäolo tässä hetkessä.

Inhosin Lonkaa jo hänen pitämällään kurssilla vuonna 2006, enkä voi sietää sitä, miten häntä hehkutetaan mediassa ja toisinaan myös kasvatusalan ihmisten toimesta. Minusta on vastenmielistä mennä antamaan tuollaisia omakeksimiään lausuntoja vakavasti otettaville sanomalehdille, kun ei selvästi asiasta mitään tiedä. Mutta kuten taannoisilla luennoilla tuli havaittua ja kuten eräs ystäväkin huomautti, kyseessä on ihminen, joka tykkää mieluummin puhua itsestään kuin asiaa. Traagisinta tässä kai on se, että HS ja muut mediat julkaisevat näitä "asiantuntijalausuntoja."