keskiviikko 20. elokuuta 2014

Meditointi ja Möykky

Kesäkuussa juuri samaan aikaan kun aloitin meditoinnin uudestaan, tutustuin myös uuteen ihmiseen. Keskustelut hänen kanssaan inspiroivat minua meditoinnin suhteen entisestään. En usko sattumaan, uskon johdatukseen. Olin pyytänyt apua, olin saanut suuntaohjeet, ja olin ottanut ensimmäiset askeleet: sain nyt myös tukea matkan jatkamiseen.

Meditoidessani taas 1-2 kertaa päivässä aloin muistaa, mistä siinä on kyse: ei siitä, että keskitytään pakonomaisesti johonkin asiaan. Vaan siitä, että päästetään irti kaikista ajatuksista, annetaan itselle lupa vain olla - ilman, että mieli koko ajan juoksuttaa ajatuksia pään läpi. Kaikki mielikuvaharjoitukset ja mantrat vain tukevat tätä, helpottavat mielen talutushihnasta irti pääsyä; ja juuri sillä tavalla, että vain ollaan, on meditoinnin avulla myös mahdollista saada selkoa esim. todellisista tunteistaan tai haluistaan; koska pelkkä yksinkertainen läsnäolo sekä edellyttää että edesauttaa asioiden hyväksymistä sellaisina kuin ne ovat.

Pian meditaatiohetket pitenivät 5-10 minuutista 15-20 minuuttiin. En tehnyt mitään tiettyä tekniikkaa. Joskus tein Valkoisesta lumpeesta oppimiani harjoituksia, joskus jotain muuta; usein vain istuin hiljaa ja annoin asioiden olla.


Nyt tulen hankalaan kohtaan, joka edellyttää henkilökohtaisten asioiden käsittelyä, ainakin jollain tapaa. Aloitin rehellisesti, joten jatketaan nyt sitten sillä linjalla. Kesän mittaan nimittäin tästä uudesta ihmisestä tuli vähän enemmänkin kuin vain meditointikeskusteluseuraa. Rakastuin häneen. Kävi ilmi, että tämä tilanne oli aivan järkyttävän pelottava, ja minulla nousi pintaan todella vaikeitakin tunteita asiaan liittyen.

Kerran meditoidessani sain taas vähän samanlaisen "viestin" itsestäni kuin vastaukset hankalissa tilanteissa. Oivalsin, tai "kuulin", että mitä ikinä tunteita ja oloja vastaan tulee, minun ei tarvitse kuin meditoida, ja se auttaa. Tämä oli aivan valtava lohdutus. Ja totta. Aina, kun uusi tunnekuohu tuli aallon lailla, jatkoin vain meditointia, ja aina se auttoi.

"Auttoi" ei tosin tässä yhteydessä tarkoita, että olot olisivat vain kadonneet sen sileän tien. Toisin päin: meditaatio auttoi minua hyväksymään ne, olemaan syyttelemättä itseäni niistä, ja sen myötä pikku hiljaa oivaltamaan, mitä niiden takana oli. Kävi selväksi, että minun oli oltava itselleni rehellinen, kaikista niistä oloista ja niiden syistä.

Tavallaan "oloista" puhuminen monikossa on vähän hämäävää, koska kaikki esiin nousset tunteet ovat olleet yhtä ja samaa vyyhtiä. Kutsun sitä Möykyksi. Möykky alkoi antaa itsestään merkkejä sitä mukaa, kun tajusin mitä tunsin toista ihmistä kohtaan, ja jossain vaiheessa pullahti sitten kunnolla keskelle rintaa, niin ettei sitä voinut enää työntää syrjään. Voitte kuvitella, että olin aluksi aivan kauhuissani. Mutta tällä kertaa (sillä kyllä, Möykky on minulle tuttu aiemmista ihmissuhteistani) päätin, etten edes yritä työntää sitä syrjään, enkä analysoida sitä järjellisesti.

Sillä Möykkyä ei voi purkaa pakottamalla. Puhki analysoiminen vain kasvattaa sitä. Aloitin siitä, että minun ei tarvitse tehdä sille mitään, vain hyväksyä se. Meditaation, rukousten ja itseni varsin kivuliaankin kohtaamisen avulla olen saanut purettua sitä haituvan kerrallaan. (Niillä haituvilla on pitkät juuret, jotka irtovat välillä niin syvältä, että sanonpahan vaan: voi huh huh.)


Möykyn ytimestä löytyi, tai on löytynyt jo aika montakin kertaa (koska näissä jutuissa tunnutaan tarvitsevan aina aika monta kertaa) totaalinen kyvyttömyys hyväksyä, arvostaa ja rakastaa itseäni. Tämä on melko absurdia, koska oikeastaan minä kyllä koen pitäväni itsestäni. Mutta juuri tässä on meditaation voima: sen avulla pääsee tietoista tasoa syvemmälle, tiedostamattomalle tunteiden ja kokemusten tasolle, jossa voi olla kuulkaa ihan mitä vaan. Sinne on voinut jäädä jälkiä lapsuudesta, nuoruudesta, ihmissuhteista, mistä tahansa kokemuksista, jotka ovat jostain syystä vaikuttaneet meihin syvästi. Juuri tämän takia sisäänpäin katsominen on niin helkkarin pelottavaa. Ja juuri tämän takia se kannattaa: se tarjoaa mahdollisuuden kohdata todellinen itsensä, totuus siitä kuka minä olen, ja hyväksyä se. Ja se taas on ihan kaiken alku. 

2 kommenttia:

  1. Nää viime ajan tekstit on jotenkin niin aitoja, hienoja ja diippejä, ettei niihin osaa oikein edes sanoa mitään, kun menee vaan hiljaseksi.

    Melkoista matkaa se neitonen siellä tekee.
    Muista hengittää kokoajan.

    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, mulla on uusi kutsumus laskea suojaukset ja kirjoittaa rehellisesti. Hyvä jos jokin siitä, mitä kirjoitan, tavoittaa jonkun :)

      Ja jep, on tää melkoista. Onneksi tää matka vähän niinkuin perustuu hengitykseen...

      Poista