sunnuntai 31. elokuuta 2014

Nolo, tyhmä, lapsellinen, epäviehättävä ja vääränlainen

Kun olin 11-12 vuotias, luokallani olevat pojat alkoivat kiusata minua siksi, että olin hevoshullu ja minulla oli hörökorvat. Ketään muuta ei kiusattu samalla tavalla, ei edes parasta kaveriani, joka myös oli hevoshullu. Hän oli kuitenkin nätti. Minusta tuntui todella pahalta. Tuntui, etten ole sellainen tyttö, johon pojat ikinä ihastuisivat, minä en ole viehättävä.

Kun kirjoitin pahasta olostani tarinan, jonka opettaja luki, hän ei reagoinut siihen millään tavalla. Olin yksin ongelmani kanssa. Muutkin luokan tytöt vain naureskelivat tilanteelle eivätkä puolustaneet minua. En voinut kertoa heille miten pahalta minusta tuntui. En voinut kertoa kenellekään, koska kotona en voinut tunnustaa, etten ollutkaan suosittu, vaan nolo ja kiusattu. Kenelle tahansa kertominen olisi edellyttänyt tämän tunnustamista, joten teeskentelin, että kaikki oli hyvin.

Kun menin yläasteelle, toivoin että tilanne helpottaisi, sillä kiusaajapojat menivät toiseen kouluun. Luokallani oli kuitenkin muutama ilkeä tyttö, jotka alkoivat pian nälviä minua. Myös paras ystäväni alkoi hengata toisen tytön kanssa, muuttui kylmäksi ja minut "savustettiin" ulos porukasta. Tunsin, että olin vääränlainen nolo "pikkutyttö" enkä kelvannut sellaisena kuin olin. Sain uuden ystävän, mutta puolen vuoden intensiivisen ystävyyden jälkeen hänkin muuttui kylmäksi. Tunsin, että olin näyttänyt liian avoimesti, miten paljon pidin hänestä. En enää tehnyt niin jatkossa.

Ilkeät tytöt olivat samassa saksan ryhmässä kanssani ja nälvivät minua. Olin lauta, lehmä, yms. Kerran he laittoivat sinitarraa päähäni. Opettaja ei uskonut, eikä tehnyt mitään. Entinen paras kaverini ei puolustanut minua, "ei halunnut sotkeentua asiaan". Tunsin että olin arvoton ja vääränlainen. Tuntematon tyttö saksan ryhmässä kertoi rehtorille sinitarratapauksesta ja sitä selvitettiin kansliassa. Pelkäsin koko ajan, että tapauksesta ilmoitettaisiin kotiini. Se oli pahin pelkoni. Annoin ymmärtää, että kyseessä oli kertaluontoinen ärsytys ja se oli tällä selvä. Kotiini ei ilmoitettu. Olin helpottunut, koska vanhemmat eivät saaneet tietää, mitä tunsin olevani: nolo, luuseri, epäonnistunut, vääränlainen ja tyhmä, josta kukaan ei pidä.

Tietyt tytöt luokaltani jatkoivat nälvimistäni läpi yläasteen, ja siihen lähti mukaan useita poikia, joskus melkein koko luokka. 7. ja 8. luokat olivat pahimmat. Entinen paras kaverini sanoi: "Jos joskus tulet murrosikään..." - koska minulla ei ollut finnejä. Luokkani pahistyttö jatkoi samaa teemaa bilsan tunnilla: "Jos sulla joskus alkaa kuukautiset...". Kaikki nauroivat. Tunsin, että en ole naisellinen enkä normaali. Toivoin, että minulla olisi ollut finnejä, vyötärömakkaroita ja isot tissit. Olin kuitenkin laiha, siloposkinen ja kaiken lisäksi ihailin hippityyliä enkä viimeisintä muotia.

Kerran 8. luokan aikana aloin itkeä luokassa, koska kaikki nälvivät minua. Sanoin, etten jaksa enää sitä, miten minua kohdellaan. Luokkani oli hetken hiljaa, mutta kukaan ei reagoinut mitenkään. Opettaja - yläasteen lempiopettajani, tosi hyvä tyyppi - ei tarjonnut apua eikä jututtanut minua tai muita. Miksi hän ei tehnyt mitään? Miksi hän ei kysynyt, miten minä pärjään tai haluanko jutella?

9. luokan syksyllä minä ja silloinen bestikseni esitimme koulun juhlassa itsetekemämme vitsikkään tanssin. Poika luokaltani sanoi, että olin nolannut koko luokan. Jopa eräs kaverini sanoi tanssin olleen nolo. Minä olin ollut oma itseni ja minulla oli ollut hauskaa. Kommenttien jälkeen kaduin sitä.

Kyllä, olin saanut uuden parhaan ystävän. Häntäkin oli kiusattu. Olin hänestä valtavan onnellinen ja kiitollinen. 9. luokan marraskuussa aloimme molemmat seurustella. Minun poikaystäväni jätti minut kolmen viikon jälkeen (tunsin olevani epäviehättävä ja vääränlainen, enkä kelvannut omana itsenäni). Bestikseni jatkoi seurustelua - ja jätti minut yksin. Hän ei enää soitellut, kysellyt kuulumisia tai halunnut oma-aloitteisesti nähdä. Jos näimme, hän puhui vain poikaystävästään. Hänellekään en pidemmän päälle kelvannut omana itsenäni nyt, kun hän ei enää tarvinnut minua.

Kun menin lukioon, halusin palavasti kahta asiaa: että saisin olla oma itseni - ja että saisin olla se cool tyyppi, joka kelpaa muille. Josta kukaan ei tiedä, että omana itsenään hänestä ei pidetä, koska hän on nolo, tyhmä, lapsellinen, epäviehättävä ja vääränlainen.

Kaikki joutuvat teini-iässä kokemaan sitä, kun kaverit feidaavat sinut seurustelun takia tai joku sanoo jotain inhottavaa. Ehkä sen vuoksi olen tähän asti vähätellyt kokemaani, ajatellut, ettei ole mitään syytä rypeä siinä enää. Mutta ehkä olisin kestänyt paremmin kaverien feidailun ja satunnaiset tyhmät kommentit, jos minua ei olisi jatkuvasti kiusattu 5.-6. luokalta 9. luokalle asti.  Jos en olisi jatkuvasti joutunut kuulemaan vihjauksia siitä, että olen nolo, luuseri, tyhmä, lapsellinen, vääränlainen.

Suren vieläkin sitä, että nämä ihmiset kohtelivat minua tällä tavalla, eikä kukaan puuttunut siihen. Eivät kaverit, muut luokkalaiset, opettajat, ei kukaan, paitsi se yksi tuntematon tyttö 7. luokan saksanryhmässä, mistä olen hänelle vieläkin kiitollinen. Tunnen vieläkin, että jos olen oma itseni, minut hylätään tai minua pilkataan. Pelkään yhä, että olen epäviehättävä ja vääränlainen. Enkä vieläkään haluaisi puhua ihmisille tästä asiasta, koska se tuntuisi kuin paljastaisin, että minä todella olen omana itseäni vääränlainen.

Täytän tänä vuonna 30. Noiden tapahtumien jälkeinen aika on yli puolet elämästäni. Ehkä olisi aika pikku hiljaa hyväksyä tähän liittyvät tunteet. Ja itseni.


16 kommenttia:

  1. Rokhkea, mutta surullinen kirjoitus Hanna! Olet mahtava tyyppi, ja olen varma että olet aina ollut.
    Kram Hanna.

    VastaaPoista
  2. Voi <3 ! Oli kyllä rohkeaa kirjoittaa, toivottavasti se myös auttoi sinua käsittelemään niitä tunteita mitä kiusaamisen kohteeksi joutuminen tarkoittaa. Olet hieno ihminen ja olen iloinen että oon saanut tutustua suhun juuri sellaisena kuin olet!

    Yhden ystäväni vessanseinällä on vanha juttu Hesarista. Siinä kirjoittaja vähän humoristiseen tyyliin on listannut kaikenlaisia ohjeita ja "totuuksia". Yksi on, että ne ketkä kasiluokkalaisina ovat cooleja, ovat sitä harvoin aikuisena.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep, kirjoitin juuri siksi, että mulla oli (on) yhä tuo tunne, että jos kerron tästä, myönnän olevani nolo/huono/vääränlainen. Haluan voittaa sen.

      Järjellä ajateltuna minua ei todellakaan enää harmita, etten ollut kasiluokalla "cool". Tämä on kuitenkin tunnetason juttu, ja nimenomaan tunnetasolla on vielä käsiteltävää. Askel askeleelta.

      Kiitos kun kommentoit. <3

      Poista
  3. Mä niin tiedän tämän tunteen. Erityisesti sen, että myöntämällä sitä nolaa itsensä kaikkein pahimmin. Upeaa, että jaoit tämän, en nimittäin kaikkien näiden vuosien ja lukuisten avautumisten jälkeen ole ymmärtänyt tällaisen juonteen kulkevan niin syvällä sinussakin.

    Oot ihana <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, en ole itsekään ymmärtänyt sen kulkevan niin syvällä, koska en ole pystynyt myöntämään sitä edes itselleni, saati sitten toisille. Hölmöä sinänsä, koska kohtalotoverin kanssa puhuminen ois voinut esim. auttaa...

      Mutta joo. Ihana oot itsekin.

      Poista
  4. On melko huimaa, miten toinen ihmisen voi toiseen vaikuttaa. Niin hyvässä kuin pahassakin. Sanat voi satuttaa ja ne muistaa KAUAN, ne jättää jäljen, jota voi joutua työstämään pitkään.
    Onneksi varmasti tietoiselle tasolla TIEDÄT, ettet ole nolo, etkä typerä ja mitä ne nyt edes oli, mä en muista niitä, koska mä näen sut ihanana, mahtavana, rohkeana, ajattelevaisena, tunteikkaana ja kaikin tavoin hyvänä just tollasena.
    Ajatellaan niin, että juurikin noiden kurjien kokemusten vuoksi, olet noin mahtava pakkaus kokemuksineen kaikkineen.

    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep, tietoisella tasolla tiedän, ja ajattelen just noin. Tunnetasolla noihin asioihin liittyvä lukko kuitenkin näkyy niin, että esim parisuhteessa en vain meinaa pystyä uskomaan ja luottamaan siihen, että se toinen rakastaisi minua sellaisena kuin todella olen. Koska en syvällä sisällä itse pysty siihen. Ja pelkään koko ajan, että jos näytän lisää todellisesta itsestäni, en kohta enää kelpaa. Koska en kelpaa itselleni. Mutta work on process...

      Poista
    2. Uskallan väittää, ettei löydy kovin montaa "valmista" ihmistä, joka hyväksyisi itsensä läpikotaisin täydessä rakkaudessa... ;)

      Uuden suhteen alku on muutoinkin aina selaista uudelleen itseensä tutustumista, ettei ihme jotta joutu läpikäymään asioita. Ja onneksi niin! Onneksi käsittelet, onneksi opettelet, onneksi kohtaat vaikeita asioita. Koska uskon, että ne ovat tie suuriin hyvyyksiin. :)

      Poista
    3. Joo ilonen oon siitä että saan käsiteltyä ja käytyä läpi. Mäkin uskon että toisella puolella on jotain hyvää, ei tätä muuten jaksaiskaan :'D

      Poista
  5. Voi pikkuoravainen, en kyllä olisi yhtään ajatellut sulle tuollaisia kokemuksia, että jos ja kun ne vielä vaikuttaa jossakin, oot jo tullut pitkän tien omaksi itseksesi! Uskon, että se on mahdollista, itse kullekin.
    Luulen, että olisin itsekin kokenut kaikenlaista kiusaa, mikäli en olisi mukautunut ja kadonnut olemattomiin nuoruudessani. Surkea esitys sekin ja näkyväksi ja omaksi itsekseen tuleminen vie aikaa..mutta tiellä ollaan :D
    Mulla on sulle hyvä kirja..
    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En ole itsekään tajunnut miten paljon ne vielä vaikuttaa. Liian kipeä asia. Mutta käydään nyt sit läpi kun ei aiemmin oo pystytty. Syleilen mennyttä ja nykyistä itseäni, tai ainakin yritän.

      Poista
  6. Yläaste oli varmaan monelle vaikea paikka ja siihen aikaan ei varmaan ollut opettajilla samanlaisia valmiuksia lähteä kiusaamista setvimään kuin nyt (kiva koulu ym hankkeet). Jotenkin nyt kiusaamisen vastainen toiminta on enemmän esillä kun silloin, ketään sen enempää puolustelematta... Yläasteellamme ainakin taisi olla ne yhdet ja samat jotka ottivat silmätikukseen heikoimmat. Itsellä ei ainakaan kovin ruusuiset muistot kyseisestä ajasta ole... -Maarit

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kun luit tämän. Joo, huomaa kyllä, että kiusaamisesta puhutaan nykyään enemmän. Kouluissa oppilaille järjestetään todella paljon sitä käsittelevää, myös ennaltaehkäisevää juttua. Minä en muista, että meille olisi ainakaan yläasteella koskaan puhuttu kiusaamisesta koulussa. Ala-asteella ainoa mitä muistan on, että sanottiin, että aina jos kiusataan, täytyy kertoa aikuiselle. Ehkä siksikin oli niin suuri pettymys, että kun aikuiselle lopulta kertoi, kukaan ei reagoinut mitenkää.

      Uskon, että juuri se on tärkeää, että teineille ja heidän kanssaan puhutaan kiusaamisesta. Kun nimenomaan miettii, miten vaikeaa aikaa yläaste on, niin ei voi oikein olettaa, että kaikenlaisten pahojen olojen kanssa painiva teini osaisi suhtautua näkemäänsä (tai kokemaansa) kiusaamiseen ilman minkäänlaista infoa ja tukea. Ehkä jopa kiusaajat itse voivat tajuta jotain, jos asioita käsitellään kunnolla.

      Omien angstiensa kanssa painivat teinit satuttavat väkisinkin toisiaan siinä sekavassa ja ei todellakaan ruusuisessa elämänvaiheessa. Varmaan jokainen omia pahoja olojaan poteva teini sanoo jotain inhottavasti kohtalotoverilleen jossakin vaiheessa. Minäkin tein virheitä purkaessani omaa pahaa oloani: olen vasta aikuisena tajunnut, miten ilkeä olin puolestani eräälle luokkamme pojalle, jota oli helppo pitää vielä nolompana ja tyhmempänä kuin miksi itseni tunsin. Toivon, että enempi puhuminen kiusaamisesta auttaisi siinä, että teinit esim osaisivat olla lähtemättä mukaan ns. passiiviseen kiusaamiseen, kertoisivat kiusaamisesta aikuisille, uskaltaisivat puuttua asiaan helpommin jne.

      Ne, joille olen ollut tähän asti vihainen, ovat nimenomaan aktiiviset kiusaajat itse - ne yhdet ja samat, jotka homman alulle panivat. Sellaisia kiusaajia on varmaan ollut aina, ja voi vain toivoa, että se miten kiusaamisesta nykyään puhutaan enemmän, edes vähän auttaa nykyisiä ja tulevia teinejä. Todennäköisestihän itse asiassa niillä aktiivikiusaajilla on kaikkein eniten pahaa oloa, joten heille kaunan kantaminenkin on turhaa, vaikka he toimivatkin ilman muuta väärin.

      Sitä mieltä olen edelleen, että opettajilla on aikuisina koulussa vastuu oppilaiden hyvinvoinnista. Ehkä kiusaamista on vaikea nähdä, ja on ollut varsinkin silloin kun siitä on puhuttu enemmän. Mutta sitä en voi ymmärtää vieläkään, että kun nuori kertoo pahasta olostaan, siihen ei reagoida mitenkään. Ymmärrän keskenkasvuisten teinien kyvyttömyyden suhtautua asioihin, jopa sen, että heidän paha olonsa voi purkautua järjestelmällisenä kiusaamisena (mikä silti on väärin ja virhe, jonka soisin kiusaajienkin jossain vaiheessa elämäänsä ymmärtävän). Sitä en ymmärrä, jos aikuinen ei reagoi lapsen/nuoren avunpyyntöön.

      Poista
    2. Vikassa kappaleessa virhe: olisi pitänyt olla "--ja ollut varsinkin silloin, kun siitä on puhuttu VÄHEMMÄN" (ei enemmän).

      Poista