keskiviikko 22. lokakuuta 2014

Someterroristi

Lesosin jokin aika sitten sadannella tekstillä. Olin väärässä, tekstiluetteloon oli jäänyt vanhoja luonnoksia. Tämä on oikeasti blogini 100.kirjoitus. Sen kunniaksi jälleen hieman subjektiivista dokumentointia.


Minulla on omituinen taipumus, voisi kai melkein puhua paheesta. Säännöllisen epäsäännöllisin väliajoin ryhdyn facebookissa omituisiin vääntöihin omien mielipiteideni puolesta. Minut läheisemmin tuntevat kaverini nauravat jo tälle. Minäkin nauran. Ja välillä ihmettelen sitä.

Muutama esimerkki: Kerran aloin vääntää kaverin seinällä tuntemattoman ihmisen kanssa siitä, onko Ikeassa shoppailu eettisesti oikein. (Ei ole.) En sanonut mitään siitä, saako tai eikö kyseinen henkilö shoppailla Ikeassa - se on hänen oma asiansa. Sen sijaan otin asiakseni valistaa häntä (ja muita keskustelun seuraajia) siitä, mikä kaikki Ikeassa shoppailussa on epäeettistä. En voinut luovuttaa, vaan minun täytyi saada esittää yhä uusia argumentteja mielipiteeni tueksi. Vaikka kyseessä oli täysin tuntematon ihminen, joka selvästi ärsyyntyi julistamisestani.

Vähän aikaa sitten aloin käydä toisen kaverin seinällä samanlaista vääntöä uudesta alkoholilaista. Minulla ei ollut mitään toivoa saada vastapuolta (jälleen tuntematonta ihmistä) muuttamaan mieltään asiasta, mutta oli pakko jatkaa perustelua oman mielipiteeni puolesta (siis, että alkoholimainonnan kieltäminen on hyvä asia). Tunsin suorastaan käyväni oikeutettua taistelua paremman maailman puolesta, siis pelkästään esittäessäni yhä uusia ja uusia perusteluja siitä, miksi olin sitä mieltä kuin olin.

Ja nyt kolmas kaveri linkitti jutun siitä, kuinka Musta Barbaari veljeili huoltsikalla skinipomon kanssa. Oli taas pakko alkaa avautua. Minua kummastutti se, että Musta Barbaari teki niin suuren numeron siitä, että skini hyväksyi hänet. Koska selvästikään skini ei edelleenkään hyväksynyt ketään muita mustia. Vähän niin kuin jos Päivi Räsänen tulisi jollekin homolle selittämään, että hän hyväksyy tämän yhden homon joka on niin hyvä tyyppi, vaikkei hyväksy ketään muita. Ja homo sitten itkisi ilosta ja riemuitsisi asiaa julkisessa fesepostissa. Kun taas minusta tämän syrjityn, mutta nyt yksilönä hyväksytyn vähemmistön edustajan pitäisi pystyä pysymään tilanteen yläpuolella ja ottamaan ahdasmielisen tyypin hyväksyntä toki positiivisena asiana, mutta asiana, jota henkilö ei tarvitse niin kipeästi, että pitää riemuita siitä julkisesti fesessä. "Vihaajani hyväksyy minut! Ihanaa!!!"


Juuri tämä viimeinen esimerkki sai minut viimein tarttumaan tähän omaan fb-rage -ilmiööni ja tarkastelemaan sitä hieman syvällisemmin. Olen jo pitkään tiedostanut, että alan avautua fesessä aina silloin, kun minulla on jotain omaa turhautumaa. "Oikeiden mielipiteiden" puolesta taisteleminen somessa on voimauttavaa: tunnen, että nyt en antanut periksi, en yrittänyt miellyttää, pidin kiinni siitä mitä ajattelen, vitsi mä oon hyvä! 

Musta Barbaari pysäytti minut. Miksi minua ärsyttää NIIN paljon se, että tuntematon tyyppi riemuitsee vihaajansa hyväksynnästä? Miksi automaattisesti luen tilannetta niin, että hän on nimenomaan kaivannut vihaajansa hyväksyntää? Enhän minä voi tietää, mitä hän koki.

Kyse ei tietenkään ole oikeasti Mustasta Barbaarista, vaan minusta. Tiedän, että käyttäytyisin vastaavassa tilanteessa juuri niin: iloitsisin niin paljon viimeinkin saamastani hyväksynnästä, että unohtaisin pitää kiinni arvoistani, en pystyisi pitäytymään tilanteen yläpuolella ja ottamaan tapahtunutta coolisti vastaan. Miksi? Koska minä nimenomaan haen hyväksyntää jatkuvasti, sellaisiltakin tahoilta joilta en sitä käytännössä edes halua. En pidä tästä piirteestä itsessäni, mutta se on minussa paljon syvemmällä kuin olen oikein tajunnutkaan ennen tätä syksyä.

Ja juuri siksi raivoan facessa mielipiteideni puolesta. Kun stressaan jostain tilanteesta, jossa pelkään ettei minua hyväksytä, puran stressin somerageen (ihana epäsana). Etsin facesta tilanteen, jossa minun on helppo olla välittämättä hyväksytyksi tulemista ja sen sijaan julistaa omaa mielipidettäni. Koska somessa se on paljon helpompaa kuin oikeassa elämässä, etenkin silloin, jos vastapuoli on tuntematon henkilö, jonka hyväksynnällä ei oikeasti ole mitään väliä.


Mistä tämä oikein tulee?

Se ratkesi eräässä keskustelussa muistelemalla taannoista töissä sattunutta tilannetta, jossa oli kyse samoista asioista. Eräs työkaveri sanoi minulle pahasti - menin ihan jäihin, en osannut sanoa mitään, ja itkin asiaa jälkeenpäin kotona. Kyseessä oli henkilö, jonka hyväksyntää minun ei olisi pitänyt kaivata ja tarvita, mutta silti koin romahduttavana sen, että koin menettäväni kyseisen hyväksynnän. Kirjoitin työkaverille viestin siitä, että pahoitin mieleni. Hän ei reagoinut mitenkään, ennen kuin viikon parin päästä sanoi "eiks me voida antaa jo olla" antaen ymmärtää, että minä olin skitsoillut turhasta, hän ei ollut tehnyt mitään väärää. En osannut taaskaan sanoa mitään. En osannut puolustaa itseäni ja mielipidettäni siitä, että hän oli toiminut väärin, otin vain vastaan "palautetun hyväksynnän", niin kuin minä olisin sitä johonkin tarvinnut. (Kirjoitin ilmiöstä silloin yleisluontoisesti täällä.)

"Ja nyt mä alan itkeä kun muistelenkin tota, tässä ei oo mitään järkee."
"No mistä toi kokemus on sulle entuudestaan tuttu?"
"No ei hitto. Tietty niistä kiusaamistilanteista."
"Niin. Sitä sä varmaan itket."

Sitä mä varmaan itken, vieläkin. Sen takia minussa on valtava hyväksynnäntarpeen musta aukko, jota vastaan voimaannutan itseäni vääntämällä ihmisten kanssa facessa. Mutta ehkä voin jossain vaiheessa lopettaa purkamasta tätä asiaa taisteluun tuulimyllyjä vastaan?

9 kommenttia:

  1. Voi sinua terrorisoija. :) Tuo rageeminen (tämän termin opin töissä) on ollut kyllä välillä hämmentävää. Tai lähinnä se, että mihin sillä oikeasti pyrkii, juuri kuten pohditkin. Jotenkin mä epäilen, että se lopulta kauheasti voimaannuttaa se seinillä huutelu, vai (?). Vaikka kuinka hakee hyväksyntää isoilla foorumeilla ja monissa paikoissa, lopulta se aina palaa sinne itseensä. MIelikuvitusleikkinä ajauduin mielesi sopukoihin ja lukemaan siellä vastaavaa keskusteluseinää. :D

    On taitolaji tuoda epäkohtia esille rakentavasti ja toisia loukkaamatta ja niin että siitä olisi oikeasti jotain hyötyä kyseiseen asiaan. Mikä se asia sitten ikinä onkaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mähän en siis hae siellä fesessä hyväksyntää, vaan siellä päinvastoin nautin siitä tunteesta, etten tarvitse hyväksyntää, vaan ilmaisen mielipidettä hyväksymisen menettämisen uhallakin. Koska siellä se on helppoa.

      Ja kyllä se voimauttaa, hetkeksi. Siitä tulee se tunne, että mä pystyn. Nyt kyllä tajuan, että mun oikeasti kannattaisi a) kääntyä sisäänpäin kuuntelemaan, mikä tunne mussa on, joka saa mut kaipaamaan voimauttamista ja b) opetella oikeassa elämässä pitämään puoliani, siis tilanteissa kuten tuo esimerkki työkaverista.

      Mielestäni olen kehittynyt aika hyväksi fesessä mielipiteistä "rageemisessa" ilman ihan KAUHEAN loukkaavaa lähestymistapaa, vaikka myönnän kyllä, että olen usein tahallani myös tosi provo. Se on osa tätä mun outoa some- alter egoa. Mun sisäinen super"sankari" on "oikeiden" mielipiteden puolustaja fasessa. (jos et katsonut, tää viittaa tuohon linkittämääni aiempaan tekstiin...)

      Poista
    2. Mutta joo, olen melko sokea tälle, koska tänään samoihin aikoihin tämän tekstin kirjoittamisen kanssa kävin fesessä kahta uutta (tässä mainitsematonta) debattia "tosi tärkeistä" aiheista... Voisinko nyt vaan lopettaa? :P

      Poista
    3. Aa joo sori, ymmärsin sut ensin väärin.
      Mä ymmärrän kyllä ton pointin, että saa sanottua mielipiteensä rehellisesti ja vieläpä yleisölle.Mutta se, että edistääkö se itse sitä asiaa, mihin kommentoi vai saa itselle hyvän hypen hetkeksi? Jotta kumpi lopulta motivoi enemmän ja se mikä motivoi enemmän, se ohjaa niitä sanoja ja tekoja. Ehkä.

      Ja mussa taitaa olla tota samaa seinä-rouva, kun täälläkin ahkeraan vääntelen lauseita, hah. Mutta sinun kanssa se on onneksi turvallista ja mukavaa. :)

      Poista
    4. Niin no, jos todellinen syy rageemisen taustalla on kiusaamistraumojen purkaminen, niin kuinka paljon järkeä koko touhussa ylipäänsä voi olla? Sen kyseenalaistaminen oli vähän niin kuin koko tekstin pointti, tai siis juuri tuon taustalla olevan syyn tarkastelu...

      Ja jep kyllä sussa on, eiköhän se jo tossa taannoin nähty ;) nyt vaan omia syitä kaivelemaan esiin....

      Poista
  2. Noh, se kommenttini sitten hävisikin jonnekin bittiavaruuteen. Eniveis, sitä olin sanomassa että tunnista itseni myös tuosta someterroristi- nimikkeestä. Milloin väkivallattomasta lasten kasvatuksen puolesta väittelen ja milloin alkoholilainsäädännöstä ja luomutuotannosta. Myös islam-aiheisissa uutisissa olen persu-tasoisten taliaivojen kanssa väitellyt kilokaupalla, mutta nykyään yritän pysyä niistä kaukana, kun ottaa niin päähän se, kun vastapuoli ei vaan voi tajuta olevansa tyhmä ja väärässä :D Elämässä on huomattavasti vähemmän verenpainetta ja harmaita hiuksia, mutta jos ei väittele ajankohtaisista aiheista niin ei pysy yhteiskunnassa mukana.

    Enkä ole tullut ajatelleeksi, että sen rageemisen takana voisi olla koulukiusaaminen, että pitää meuhkata siitä mielipiteestään aggressiivisesti kun on jäänyt ihmisistä paha maku suuhun, että mun mielipidettä ja olemusta ei hyväksytä. Saattaakin liittyä siihen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. High five! :) Kuulut mun kerhoon. ;)

      On tosi mielenkiintoista miettiä niitä taustalla vaikuttavia syitä. Ne voi varmaan olla eri ihmisillä tosi erilaisia. Koulukiusaamiskokemus on sen verran paljon vaikuttava asia että se purkaantuu yllättävän monella elämän osa-alueella hyvinkin eri tavoilla, kuten oon tänä syksynä huomannut... Ihan jännä miten voi vielä näin "isona" kokea tarvetta taistella omana itsenä olemisen oikeutuksen puolesta jossain facessa niin vanhojen asioiden takia.

      Poista
  3. Mut rageeminenhan on elämän suola! :D

    Omista taustoista syiden kaivaminen on musta tämän asian suhteen ihan hykerryttävän herkullista, koska itse nautin suunnattomasti siitä, että voin heittää keskusteluun sen yhden semi-analyyttisen kommentin ja sitten vain yksinkertaisesti lähteä keskustelusta. Minun pointtini todennäköisesti jää täysin huomiotta, mutta se ei haittaa, koska voin jättää kinaamatta ja puolustautumatta :''D

    Välillä taas tulee paska mieli, koska en edes yritä järkevästi osoittaaa epäkohtia, laiskuudestakin tässä on aika usein kyse, mutta toisaalta... no... en tiedä onko joillain face-keskusteluilla oikeasti mitään vaikutusta keneenkään. Ehkä pidemmällä aikavälillä vaikka jotkut fiksut feministiset anti-rasistiset keskustelut voisi saada ihmisiä tajuamaan paremmin omiakin ennakkoluulojaan ja typeriä käsityksiään, mutta se tosiaan vaatisi ne monet fiksut keskustelut...

    Ja hei ne sun vastapuolethan antautuu some-kiistoihin todennäköisesti ihan samanlaisista syistä kuin sinäkin! En näe mitään pahaa siinä, että kaksi toopea hakkaavat päitään yhteen facessa, jos kummallekin tulee siitä viime kädessä sellainen mieltäylentävän verenmaun ja oikeassa olemisen värittämä parempi fiilis :p

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! :D

      Ehkä seuraava askel mulle on just opetella sanomaan sanottavani kerralla ja poistumaan paikalta. "Älä seuraa keskustelua" vois olla hyödyllinen klikattava.

      Poista