Oi Suomi, armas?

Yritin tässä miettiä, mitä oikein tunnen itsenäisyyspäivän suhteen. Mitä tämä isänmaa oikein merkitsee, mikä sen minulle erottaa muista maista. Kamalan vaikeaa, yhtäkkiä.

Ei siitä kauan ole, kun olin omalla tavallani hyvinkin isänmaallinen. Tai ainakin ylpeä kotimaastani ja suomalaisuudestani. Silloin olisin sanonut, että minulle Suomessa erityistä on toimiva hyvinvointivaltio, laadukas koulutus, edelläkäynti tasa-arvoasioissa (Suomi hyväksyi ensimmäisten joukossa rekisteröidyn parisuhteen), klassisen musiikin kova taso, nämä nyt ainakin. Sitten olisin vähän fiilistellyt sellaista suomalaisuutta, joka ihmisten luonteissa voi näkyä, vaikka nämä olisivat keskenään tosi erilaisia. Tietyt piirteet, huvittavat ja ihastuttavat, rasittavat ja ihailtavat.

Nyt kaikki tämä tuntuu menettäneen jos ei koko sisältöään, niin ainakin suuren osan siitä. Hyvinvointivaltiota ajetaan ajas niin että rytisee. Koulutusasioissa näkyy sama suunta: taideaineista karsitaan, erityisopetusta romutetaan, yliopistot ovat yksityistämisen karulla tiellä. Suomi laahaa perässä tasa-arvoisen avioliittolain toteutumisessa, pelkkä päätöksen läpimeno eduskunnassa oli kauhean tuskan takana. Ja klassisessa musiikissa räytyminen alkaa näkyä muutaman vuoden viiveellä koulujen musiikinopetuksen heikkenemisen kanssa. Jo nyt meiltä lähtee maailmalle paljon vähemmän huipputason laulajia kuin muutama vuosi sitten.

Ja entä se suomalainen luonne? No kun pelkästä sanasta suomalaisuus on tullut joku persujen mainoslause. Tuntuu, että se on latautunut me vastaan muut -ajattelulla ja paremmuudentunteella. Kyllä minä haluaisin vieläkin samaan aikaan huvittuneena ja ylpeänä ruotia sitä, millaisia me suomalaiset olemme. Mutta koko ajatus on jotenkin mennyt pilalle. Tuntuu, ettei tuollaisia sanoja - suomalaisuus, me suomalaiset - voi lainkaan käyttää ilman, että asettuu johonkin rintamaan, jotain toisia vastaan, että tahtomattaan liputtaa jonkun sellaisen imagon puolesta, jota nämä nationalistit markkinoivat monikulttuurisuutta vastaan.


Kun mietin, mistä Suomessa sitten voin vielä olla ylpeä, keksin yhden asian. Yhden. Se on Suomen luonto. Se on ainutlaatuinen, ja sitä minä rakastan.

Luonto pysyy merkityksellisenä, koska sillä ei ole mitään tekemistä ihmisten kanssa. Todellinen syy Suomi-angstiini onkin se, että niin sanottu Suomen kansa tuntuu olevan niin hajalla, ja tarkemmin: hajalla niin kaukana toisistaan oleviin suuntiin. Yhdistävät tekijät tuntuvat kadonneen jonnekin. Ja voi olla, että niille olisi kohta käyttöä, jos tuo yksi naapurimaa tuossa vaikka keksii aiheuttaa jotain häiriötä. Tai jos ihminen kohta saa tunaroitua niin, ettei meillä ole enää tätä luontoakaan jolla brassailla. ("Ympäristö"ministeri on lupaavasti pistänyt hommaa eteenpäin.)

Eikä se yhdistävä tekijä voi, ainakaan minulle, olla esim. muukalaisviha.


Eli mitä nyt, mitä tänään? Mikä on minun positiivinen lopputulemani? Sellaista ei ole. Tämä juttu jää auki.

Kattellaan.