Se vaan on

Mietin tuossa päivänä muutamana, että suhtautumiseni jouluun on muuttunut lapsen saamisen myötä. Sitten tajusin, että ei se pelkästään lapsesta johdu. Se alkoi jo kolme vuotta sitten, kun vietin joulun (toista kertaa) Ghanassa.

Ensimmäinen Ghanan joulu -07 oli vähän turhan täynnä koti-ikävää, ja olinhan minä silloin aika nuori, että ei kai ihme. Kun sitten -11 lähdin vapaaehtoisesti jouluksi sinne, oletin, ettei joulua pahemmin tule. Päätin hyväksyä asian, saisinhan tilalle kuukauden Ghanassa.

Kävi ilmi, että olin täysin väärässä. En odottanut mitään. En yrittänyt tuoda jouluun yhtäkään perinnettä. En syönyt yhtään jouluista ruokaa enkä saanut yhtäkään lahjaa. Kaiken lisäksi "minun" vanhassa lastenkodissani sillä hetkellä vuottaan viettävät vapaaehtoiset, joihin olin tutustunut, lähtivät aattoillaksi omiin rientoihinsa.

Vietin joulun siis vanhassa kodissani. Ja se tuli - joulu tuli. Vaikken tehnyt mitään. Vaikken yhtään yrittänyt. Menin lastenkodin kotikirkon joululauluiltaan. Sen yhteydessä seurakunnan nuoret miehet lukivat pätkiä Raamatusta. Aivan sattuman kaupalla exäni, jonka kanssa nyt vuosien jälkeen olimme taas hyviä, läheisiä ystäviä, luki jouluevankeliumin (Luuk. 2: 1-20), joka meillä kotona luetaan aina aattoiltana, juurikin joululaulujen laulamisen yhteydessä. En siis ollut tiennyt tästä etukäteen mitään.

Ja sitten Joulupäivänä laittauduimme Afrikan äitini kanssa kirkkoon, vapaaehtoiset palasivat myös juuri ajoissa sitä varten, rakas ystäväni tuli niin ikään paikalle - meillä oli hauskaa ja juhlatunnelma katossa. Kirkon jälkeen joimme alkoholitonta skumppaa synttärini kunniaksi. Iltapäivällä minä ja vapaaehtoiset olimme organisoineet lastenkodin pojille jouluaterian (ei millään muotoa länsimaisen sellaisen) ja vapaaehtoiset olivat hankkineet heille lahjojakin.

Se oli todella Joulu isolla J:llä, vaikka kaikki oli toisin kuin yleensä (sitä jouluevankeliumia ehkä lukuunottamatta). En olisi tarvinnut mitään enempää.


Sen jälkeen olosuhteet muuttuivat Suomessakin niin, että joulu on jäänyt vähemmälle valmistelulle. En ole mikään joulu-sekoboltsi, joka vaihtaa verhotkin (kaikella rakkaudella niitä ystäviä kohtaan jotka näin tekevät), mutta tuohon saakka olen aina koristellut, suunnitellut lahjat ja kortit, kuunnellut joulumusaa jne. No, sitten olinkin raskaana enkä jaksanut tehdä paljon mitään. Hoidin jouluostokset (lähimmille) kertareissulla ja lykkäsin jotain koristeita huoneeseeni. Sinä vuonna vietimme joulua ensi kerran pelkästään oman perheen kesken (+avecit) emmekä isoa sukujuhlaa. Kaikki oli taas eri lailla kuin yleensä. Ja joulu tuli.

Viime vuonna oli sitten jo Watson. Joulukuu hurahti ohi, jonkun kultanauhan kai lykkäsin kämppääni jossakin välissä. Joululahjat ostin hetkistä ennen joulua tajutessani ystävän kanssa kaupungilla kierrellessä, että ne puuttuivat. Aattona menimme Watsonin kanssa porukoilleni, ja kyllä, jälleen joulu saapui huolimatta vähäisestä valmistautumisesta.

Tämä vuosi oli ehkä kaiken huippu. En oikeasti jaksanut tehdä paljon mitään. Lahjat jotenkin vain huitaisin kasaan siinä sivussa tehdessäni muita asioita (entistä tarkemmin rajatulle läheisten ryhmälle). En koristellut, mutta hankin pikkuisen pöytäkuusen kotiin, mikä osoittautui paljon toimivammaksi kuin iänikuinen nauhojen ja pallojen ripustelu. En kuunnellut joulumusaa, koska Rajattoman eka joululevy tulvii jo korvista ulos, enkä jaksanut etsiä jouluradion taajuutta, oli tarpeeksi mietittävää kolmekymppisbileiden soittolistassa. Sattumalta osui kohdalle pari pienimuotoista pikkujoulujen viettoa kavereiden kanssa, mikä toimi hyvin.

Jouluaatto jälleen pienimuotoisesti porukoilla. En yrittänyt virittäytyä mihinkään erityiseen tunnelmaan kerta kaikkiaan lainkaan. Minä vain yksinkertaisesti hengasin ja vain olin. Ja joulu vain oli.  Ja se oli erittäin hyvä juuri sellaisena.


Tämän jorinan pointti on kai se, että onpa vapauttavaa kun joulun ei tarvitse olla tietynlainen ja sisältää jotain tiettyjä asioita. Sitä ei tarvitse tehdä. Siihen ei tarvitse virittäytyä. Se vain on. Taisin jossain kohtaa pelätä, että joulusta lähtee se lapsuuden taika, kun itse aikuistuu, ja hetken ehkä kuvittelin, että se pitää rakentaa, jotta taikuus pysyisi kasassa. On erittäin helpottavaa huomata, että näin ei ole. Joulun ei tarvitse enää olla samanlainen kuin lapsena. Se ei silti lakkaa olemasta. Tunnelma tulee omin nokkineenkin, ja sanoisinpa melkein että parempana silloin, kun ei yritä.

 Lopuksi voisin vielä jakaa asian, jonka tajusin jo silloin, kun en itse vielä edes uskonut joulun hengelliseen puoleen. Siitä jouluevankeliumista, joulun "virallisesta" tarinasta. Tajusin nimittäin, että sen pointti ei itse asiassa ollenkaan tarvitse olla se, että nyt Jumalan poika on syntynyt maailmaan wohooooooo. Siis toki tätä voi juhlistaa jos kokee sen omakseen, mutta monelle hengellisellekin ihmiselle tämä konkreettinen ajatus voi tuntua vähän etäiseltä ja vieraalta.

Mutta kun joulun todellinen sanomahan on paljon yksinkertaisempi: pariskunta tulee vieraaseen kaupunkiin, ei mahdu majataloon ja joutuu menemään yöksi talliin/luolaan (käännöksestä riippuen). Ja muikkis on vielä raskaana, ja synnyttää siellä. KELATKAA mikä tilanne. Mutta rakkaus lämmittää. Pariskunta hoitaa vauvaa siellä eläinten keskellä (eli tässä on vielä tällainen ei pelkästään ihmisiä koskeva rakkaudellinen ulottuvuus) ja ulkona yötyössä valvovat paimenet tulevat pitämään seuraa. IHANA TARINA. Jonka pointti ei ole uskontosidonnainen ollenkaan.


Nyt kuuluisi sanoa hyvää joulua, mutta se taisi mennä jo. Niin että ensi vuoteen!