keskiviikko 4. helmikuuta 2015

Oikealla alalla?

Siskoni Kultapilli sai yllättäen uuden, tosi hyvän työpaikan. Ala on kulttuurituottamista, johon päin siskoni onkin ollut kallellaan jo pidemmän aikaa. Minusta on ihan mieletöntä, että pikkuruinen siskoni, joka silmissäni on hädintuskin ylioppilas, aloittaa sen ihan vakavasti otettavan työelämän, ja vielä aivan mahtavassa työssä. Ihailen häntä suuresti!

Siskon uutinen sai kuitenkin aikaan myös toisenlaisen reaktion. Huomasin tuntevani epämäärästä kateudentapaista. Istuin alas ja aloin kelata vyyhtiä auki. Siitä paljastui seikka, joka on ehkä yllättävä ja kuitenkaan ei: löysin tunteen siitä, että siinä, missä sisko aloittaa tosi mageessa työssä, niin minä tässä olen vain valmistumassa joksikin opettajaksi. 


Vai niin. Roikuttuani OKL:ssä kahdeksan vuotta (tai yhdeksän, jos poissaolovuosi lasketaan), oltuani siinä välissä vuoden vapaaehtoistöissä, vuoden resurssiopettajana, vuoden iltapäivähoitajana ja puolitoista luokanopettajana sekä tehtyäni lukuisia sijaisuuksia; tehtyäni kandidaatintutkinnon, todella antoisan harjoittelun ja puolet gradusta, kokonaisen suomen kielen sivuaineen ja puolikkaan kirjallisuutta, ja ollessani nyt toivon mukaan vain yhtä kevättä vaille kaksoispätevä - kaiken tämän jälkeen olen yhä sitä mieltä, että mä vain valmistun joksikin opeksi. 

Tunne juontaa juurensa siihen, millaisesta perheestä tulen. On aika yleinen tarina, että vanhemmat odottavat lapsilta järkeviä valintoja ja oikeaa ammattia, ja lapset sitten kipuilevat sen kanssa, että haluavatkin tehdä taidetta. Meillä se on toisin päin. Meidän perheemme oli muusikkoperhe. Kukaan ei koskaan vaatinut minulta tai siskoiltani muusikkoutta, mutta perheen ilmapiiri oli väkisinkin se, että muusikkous oli hyvä asia ja tavallaan olisi ollut se automaattinen, helppo ratkaisu - tarkoittivat vanhemmat sitä näin tai eivät. Jos ei musiikkia, niin olisi ollut luontevaa valita ainakin jotain kulttuuria. Ja aivan toisenlaiseen työhön suuntautuminen oli meidän perheessämme se poikkeus.


Olen itse jo aika varhain tajunnut, etten halua soittaa ammatikseni. Ei minulla ollut tarpeeksi motivaatiota sellaiseen elämään. Varsin pian tajusin myös - jälleen itse - että huolimatta teatteriharrastuksesta ja sen sellaisesta ei minua kiinnostanut myöskään se ala ammattina, työnä. Eikä kauaa mennyt siihenkään, kun hyväksyin, ettei laulu ammattina motivoi minua sen enempää kuin soittokaan olisi innostanut. Olen kokeillut myös kulttuurituottamisjuttuja erittäin pienimuotoisesti kesätyönä, ja joskus leikitellyt ajatuksella, että sellainen työ voisi olla kivaa. Ja tullut siihen tulokseen, että en kuitenkaan haluaisi tehdä sitäkään työkseni, ammatikseni.

Aivan itse minä hahmotin sen tosiseikan, että haluan tehdä käytännönläheistä työtä, jossa tunnen tekeväni jotain ja joka liittyy ennen kaikkea ihmisiin. Aivan itse työn kautta kokeiltuani havaitsin, että minulla taitaa olla jonkinlainen kutsumus toimia opettajana. Aivan itse kävin läpi senkin, että ei, en halua soiton- tai laulunopettajaksi tai edes peruskoulun musiikinopettajaksi. Itse, itse, itse minä kovan pohdiskelun, kokeilemisen ja monien oivaltamisten  kautta olen löytänyt sen tosiseikan, että haluan olla luokanopettaja ja äidinkielenopettaja. Se on minun alani, jossa koen olevani omimmillani, jossa viihdyn ja jossa mielestäni minulla on myös edellytykset olla aika hyvä.


Ja kaiken tämän itse oivaltamani jälkeen väheksyn silti valintaani, koen, että ammattini on jotenkin huonompi kuin siskon, tai jonkun muun kulttuurialan valinneen. Totta kai järki sanoo, ettei se näin ole. Voin olla iloinen ja ylpeä siitä, että olen löytänyt sen, mihin sovin ja mistä pidän. Voin iloita siitäkin, että olen osannut tehdä omat ratkaisuni, enkä ole mennyt sen virran mukana, joka minun lähtökohdistani olisi ollut helppo ja luonteva ratkaisu.

Kuitenkin uskon, etten ole ainoa, joka omat ratkaisut tehtyään kipuilee sen kanssa, ettei istu "odotuksiin". Olen ihan varma, etteivät vanhempani tai perheeni pidä minua mitenkään huonona, eivätkä he ole koskaan vähätelleet uravalintaani. Onhan opettajan ammatti Suomessa hyvinkin arvostettu. Puhunkin nyt sellaisista odotuksista, jotka ovat pinnan alla ja jolle hyväätarkoittavaakaan vanhempi ei oikein voi mitään. Siitä, mikä on käsitys luontevasta ja "oikeasta", kun se muodostuu ihan vain sen perusteella, miten asiat ympärillä ovat. Kulttuuriperheessä syntyy käsitys siitä, että sellainen ala on hyvä ja luonteva tapa elää.

Esimerkki: äitini innostui yhtäkkiä kerran selittämään minulle, että minun pitäisi tehdä jotain, missä saan käyttää luovuuttani. Hän oli keksinyt, että voisin vaikka kouluttautua (teatteri)ohjaajaksi. Mikäs siinä, ihan kiva idea ja näkemys, ja hauskaa, että hän ajatteli minusta tulevan hyvä ohjaaja. Mutta ei minulla tuolloin ollut mitään suurempaa motivaatiota vaihtaa yhtäkkiä alaa ja hakea ohjaajakoulutukseen. Miksi en voisi käyttää luovuuttani myös opettajan työssä? Ja sitäpaitsi, eihän työ määrittele minua - työaikojen ulkopuolella voin tehdä ihan mitä ikinä luovaa toimintaa ikinä haluan. Lisäksi kukaan ei pakota minua työskentelemään opettajana loppuelämääni. Jos joskus tempaudun mukaan johonkin "luovaan projektiin" niin mikäs siinä. Mutta jostain syystä äitini oli kokenut huolta siitä, etten saa "toteuttaa luovuuttani". Varmasti hän tarkoitti pelkkää hyvää, eikä tuo nyt erityisen ahdistava kokemus ollutkaan - mutta tällaisista pienistä asioista koostuu se ilmapiiri, jossa tuntuu vaikealta selittää, että minulla voi oikeasti olla ihan yhtä intohimoinen palo opettamiseen kuin jollakulla on teatterin tekemiseen.


Kultapillin työ sai minut loppujen lopuksi muistuttamaan itseäni siitä, että olen kulkenut omanlaistani tietä ja että voin olla siitä hemmetin ylpeä. Ihan yhtä ylpeä kuin muusikko on urastaan tai lakimies omastaan. "Tavallisenkin" työn valitseminen voi olla jopa repäisevä ratkaisu silloin, kun tuntuisi oikealta ja oletetulta valita jotain muuta. Ja loppujen lopuksi kaikessa on kyse siitä, että on rehellinen itselleen. On mahtavaa, jos voi valita sellaisen alan, josta itse on innoissaan ja johon sopii.

Jos kaikki menee hyvin ja valmistun kesään mennessä, aloitan toivon mukaan syksyllä työt. Toivon, että tämä vuosi tulee olemaan innostava ja inspiroiva työn suhteen, niin Kultapillille kuin minullekin, ja että me molemmat voimme kokea niitä pieniä hetkiä, kun tuntee olevansa juuri oikealla alalla.

4 kommenttia:

  1. Nuo pohdinnat on ihan tosi tärkeitä - itse käyn läpi näitä asioita ties minkä asian suhteen omassa elämässäni - siis sen, miten ympäristön odotukset heijastuvat omaan ajatteluuni siitä mikä on hyvää, tavoiteltavaa ja hyväksyttyä, ja toisin päin. Kerran jos toisenkin olen päässyt toitottamaan itselleni tällaisten mielen myrskyjen jälkeen, että minun valintani ovat olleet hyviä ja oikeita - vaikka ne eivät olisi samanalsiai kuin perheeni tai ystävieni vastaavat. HYvää pohdintaa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ois kiva jutella tästä joskus :) Mä aina yllätyn (kuten ehkä Agaba alla) siitä, kun ihmiset jotka vaikuttaa olevan tosi oikeassa paikassa, joutuu myös käymään läpi valintojaan.

      Poista
  2. Hassua, että sä pohdit oletko oikealla alalla ja mä kadehdin aina kaikki opettaja-ystäviäni, koska olisin itse halunnut tulla yhdeksi. Se jäi pisteestä kiinni. Minulla on ollut hienoja työpaikkoja ja kokemuksia ja olen ylpeä ammatistani, mutta silti, aina kun ala-koululuokka kulkee jonossa ohitseni tai pöllähtää yhtä aikaa uimahalliin, sydämessäni läikähtää jotenkin kaihoisasti.

    Jotenkin tässä kun on 11 vuotta valmistumisesta ja tehnyt jo jos jotakin, ajattelen enemmänkin, että nyt minulla on tällainen työpolku ja mikäs siinä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siis mä tiedän, että olen oikealla alalla, mutta välillä silti väheksyn alavalintaani kun se heijastuu mun lapsuuden kasvuympäristöön...

      Rakastan työtäni. Mutta on mullakin jossia. Tavallaan mun lauluhaaveet jäi myös siihen, etten ikinä uskaltanut yrittää. Joskus mietin, että mitä jos olisin.

      Mutta uskon johdatukseen. Uskon, että sille sun yhdelle pisteelle oli painavat syyt. Mun oma isä jäi puolentoista pisteen päähän lääkärin urasta. Mutta opiskellessaan musiikkia se tapasi mun äidin. Ehkä jos sitä puoltatoista pistettä ei olisi jäänyt pois, niin mua ei olisi. Who knows. Sua ehkä vaan tarvittiin enemmän muualla. Uskon myös, että jos sun on tarkoitus työskennellä opettajana, niin sä tulet sitä tekemään (ja sama pätee että jos ei niin et). Voisit hyvin kokeilla hakea vaikka vuoden määräaikaista hommaa epäpätevänäkin. Tiedän monia jotka on tehneet niin :) Ja jos tää taas ei nappaa, niin sitten sekin ehkä kertoo jotain?

      Poista