lauantai 28. maaliskuuta 2015

Zen, tyyni, tasainen, pehmeä ja oikeanlainen

Kirjoitin siitä, miten tietyt asiat ovat olleet olennainen osa kokonaisvaltaista paranemista tässä matkan varrella. Listalta löytyi tietysti jooga ja meditaatio. Nyt kerron asian toisesta puolesta. Sillä vaikka jooga ja meditointi ovat antaneet minulle valtavasti (ja antavat edelleen), on niihin liittynyt myös syvä sudenkuoppa, jota en ole edes nähnyt ennen tätä talvea.


Varhaisteini-iästä päälle kaksikymppiseksi painin jatkuvasti niiden luonteenpiirteideni kanssa, jotka esim. yläasteella tekivät minusta monen mielestä nolon, tyhmän, lapsellisen, epäviehättävän ja vääränlaisen. Välillä hyväksyin nämä puolet itsessäni - sen, että olen innostuva, kovaääninen, levoton, riehakas, vahvasti tunteva ja itseilmaisultani voimakas; välillä taas koin niiden takia edelleen syvää "vääränlaisuutta". Sainhan edelleen satunnaisesti palautetta siitä, että innostuin liikaa tai ilmaisin itseäni joidenkin mielestä liian vahvasti tietyissä tilantessa.

Sitten aloitin joogan. Löysin sen tunteen, kun on aidosti läsnä omassa kehossaan. Aloin meditoida. Se oli pelottavaa ja ihanaa. Sulkea silmät ja katsoa sisäänpäin.

Mutta se oli myös cool. Kerrankin joku juttu, josta olin innostunut, oli cool. Ei tietenkään kaikkien mielestä, mutta yksi tapa olla cool. Ja kuten kaikkiin eri tapoihin, tähänkin sisältyi vapaus olla välittämättä niistä, jotka eivät sitä ymmärtäneet. "Joogaelämä" suuntasi tasapainoon, hyvinvointiin ja mielenrauhaan. Totta kai se oli cool; totta kai se oli jotain ihailtavaa; jotain, josta saattoi ylpeänä kertoa toisille. "Nykyään herään joka aamu aikaisin joogaamaan. Nykyään istun joka ilta vartiksi meditoimaan." Vau.


Joogaelämästä syntyi joogaminä. Joogisten ihanteiden mukainen, siltä ainakin kuulosti. Minusta tuli rauhallinen. Opin, että on turha hötkyillä; parempi, että tunnen mitä tunnen lempeä hymy huulillani, suhtaudun myötätuntoisesti ja ilmaisen itseäni tavalla, joka sopii sille ihmiselle, jonka kanssa kommunikoin. Monesti ajattelin, että ilmaisen omat ajatukseni sitten myöhemmin paremmalla hetkellä. Se oli mielestäni tyyneyttä, mielenrauhaa.

Opin, että joogaa harrastaessa ei tee enää mieli bilettää. Minun ei siis tehnyt enää mieli bilettää. Mikä helpotus - ei enää tilanteita, joissa otan lasin viiniä, heittäydyn, olen kovaääninen ja pidän hauskaa, ja seuraavana päivänä ruoskin itseäni siitä, että olin taas niin ärsyttävä. "Ihan siinä sivussa ja aivan itsestään" kehoni pysyi hyvässä kunnossa - saatoin tuntea itseni kauniiksi ja hyväksyttäväksi.

"Ymmärsin", että minun ei tarvitse meikata, koska se on turhamaisuutta ja siis turhaa - minun ei tarvinnut yrittää olla viehättävä. Tämä voi tietysti olla hyväkin asia, mutta vastapainona ei tullutkaan tunne, että olisin viehättävä ilman yrittämistä: minun ei tarvinnutkaan olla  viehättävä, vaan ainoastaan sopiva ja miellyttävä. Ei riehakas, ailahteleva, levoton tai ärsyttävä. Vaan lempeä, tasainen, rauhallinen ja ymmärtävä. Pehmeä. Joustava.

Minun ei tarvinnut enää ottaa riskejä. Päästää itseäni irti. Menettää kontrollia.


Kuulostaa tosi natsilta, mutta en minä sitä silloin kokenut niin. En tehnyt mitään muodonmuutosta yhdessä yössä, vaan siloittelin itseäni sopivassa suhteessa. Niin, että se tuntui luonnolliselta. Lähimmille olen aina pysynyt riehakkaana itsenäni, vaikka usein tunsinkin, että olen varmaan sellaisena sikaärsyttävä.

Kuvittelin, että aidosti etsin ja myös löysin itseäni. En ymmärtänyt, että se, mitä löysin, oli vain tapa tuntea itseni hyväksytyksi. Olin löytänyt sellaiset normit, joita pystyin noudattamaan. "Vapautin" itseni tilanteista joissa olin pelännyt, ettei minusta pidettäisi, ja ominaisuuksista, jotka eivät miellyttäneet muita. Löysin "rauhaa" - tai siis valheellista tasaisuutta, joka oli turvallista.

En syytä tästä joogaopettajiani. En syytä myöskään itseäni. En osannut tuolloin muuta, ja tarvitsin tätä pakokeinoa, tätä hyväksytyksi tulemista. Minun täytyi kokeilla sitä. Mutta ei se minusta onnellista tehnyt.


Joogassahan ei oikeasti opeteta tukahduttamaan itseään. Mutta joskus joogaopetuksessa tai muissa henkisissä opatuksissa annetut neuvot ovat vähän epäselviä. "Opi valitsemaan mitä ajattelet." "Älä anna tunteidesi viedä sinua." "Suhtaudu positiivisesti." Nämä voivat olla hyvin totta, mutta ne voivat myös vääristyä aikamoisen pahasti, jos on jo valmiiksi jonkinlaista taipumusta pistää osa itsestään vakan alle. Paulo Coelho kritisoi pakonomaisesti rauhaa ja tyyneyttä korostavaa joogaopetusta uusimmassa romaanissaan Uskottomuus.

Joogaelämä, fyysiseen hyvinvointiin keskittyvä elämä, uskonnot... Minkä tahansa dogman, oli se sitten vanhinta vanhaa tai uusinta uutta, asettama turvallinen malli tarjoaa tunteen oikein tekemisestä, hyväksytyksi tulemisesta. Mitä tahansa näistä on tietysti mahdollista myös harjoittaa ilman mallin ostamista, aidosti omana itsenään.


Vapauduin joogaminästä hetkeksi vuonna 2011, kun erosin pitkästä suhteesta. Minun tekikin yllättäen mieli bilettää, olla levoton, kaikkea sitä. Meditoin edelleen, mutta en enää elänyt tiukkaa joogaelämää. Vähän aikaa uskalsin ihan oikeasti kuunnella itseäni.

Sitten sain parilta ihastukselta turpaan. Tulkitsin sen ilmeisesti niin, että "vapaa minä" ei taaskaan ollut aiheuttanut mitään hyvää. Palasin ajatukseen siitä, että "jos olen tyyni ja rauhallinen, luon myös ympärilleni tyyneyttä ja rauhaa". Vangitsin taas osan itsestäni.

Kirjoitin silloiseen blogiini näin:  I want to be balanced. I want to become as stabile as I can naturally become. I want to love softly and strongly. I want to live in harmony and peace, making people, also myself, feel good.

Mitä väärää tässä sitten on? Ensinnäkin se on suunnilleen yhtä mielekästä kuin jos ilmoittaisin, että haluan olla tummaihoinen. Minä kun en rakasta pelkästään pehmeästi ja lujasti, vaan myös räiskyvästi ja riehakkaasti. Minä en ole luonteeltani stabiili ja tasainen. Jos yritän väkisin elää näin, siitä ei synny harmoniaa. Juuri se onkin toinen virhe: harmonia ja tasapaino eivät tarkoita väkisin rakennettua rauhaa, vaan sen hyväksymistä, miten asiat todella ovat.


Tämä kaikki tuli näkyviin vasta tänä talvena. Aloin huomata, että minun teki mieli käydä lasillisella. Olla levoton. Enemmänkin. Olla vauhdikas, riehakas, kovaääninen oma itseni. Ja silti tuntea itseni viehättäväksi. Mutta ajattelin, että minulle olisi hyväksi olla joogaminä. Että minun kuuluu haluta VAIN istua kotona ja meditoida. Löysin itseni sanomasta: "Musta tuntuu et mun pitäis haluta sitä, mutta kun se tuntuu niin TYLSÄLTÄ!!!"

Aplodit. Kuulin viimein itseni. Joogaminänä en saanut nauttia levottomuudestani, omasta itsestäni. Tuosta havainnosta se vasta toden teolla alkoi. Kaikkien niiden asioiden saaminen päivänvaloon, joita joogaminä ei saanut olla - asioiden, jotka tekevät minusta minut.


Enkö siis voi etsiä tasapainoa ja harmoniaa, jos olen oma itseni? Tietysti voin. Ne vain eivät ole sitä mitä aiemmin luulin. Tasapaino tai harmonia ole jatkuvaa tasaisuutta ja pehmeyttä, vaan kaikkien omien puolieni kanssa elämistä niin, etten tukahduta niistä mitään. Rauha ei ole sitä, että tasoitan voimakkaat tunteeni tai en ilmaise niitä. Rauha on sitä, etten anna toisten mielipiteiden muuttaa sitä, mitä todella olen. Silloin minun tarvitse myöskään ylikorostaa itseäni ja hakea siten hyväksyntää toisilta. Voin vain... olla.

Siitä juuri joogan ja meditaation opeissa oikeastaan onkin kyse. Ei ole tarkoitus tulla tietynlaiseksi. On tarkoitus vain tulla siksi, joka minä todella olen. Vain olla. 


Elizabeth Gilbetin sanoin (lainaus on leffasta, koska Kanerva on pöllinyt kirjani):

"God's not interested in watching a performance of how a spiritual person looks and behaves. The quiet girl who glides silently through the place with a gentle, ethereal smile...who is that person? It's Ingrid Bergman in "The Bells of St. Mary's" – not me. God dwells within me...as me."

- Eat Pray Love


http://dietsinreview.s3.amazonaws.com/diet_column/wp-content/uploads/2012/12/julia-roberts-meditate.jpg



Itse asiassa jooga - kuten mikä tahansa tähän hetkeen pysäyttävä harjoitus - nostaa pintaan todellisia tunteita. Luulen, että minulle kävi niin, että kun pintaan nousi käsittelemättömiä ongelmia itseni ja luonteeni suhteen, reagoin siihen lipsahtamalla joogan tarjoamaan "tasapainoiseen" rooliin. Silloin oli vielä liian vaikeaa ja kipeää käsitellä sitä, etten pystynyt rakastamaan itseäni sellaisena kuin olin.

Joku voisi kysyä, mihin koko joogaa ja meditointia tässä kaikessa oikein tarvitaan. Jos kerran ne nostavat esiin vaikeita tunteita ja niihin voi eksyä roolittamaan itseään, miksi ollenkaan aloittaa niitä? Jooga ja meditointi auttavat pysähtymään tähän hetkeen, kääntymään kohti sisäistä, todellista itseä. Se on helkkarin pelottavaa, ja siksi varmaan syntyy vastustusreaktioita kuten minulle kävi. Mutta se on myös äärimmäisen antoisaa. Sillä tässä hetkessä ja omassa tuntemattomassa itsessä asuu myös aito onnellisuus, joka ei riipu mistään ympärillä olevista tekijöistä. Tuota onnellisuutta vain ei voi poimia ilman, että käsittelee myös tässä hetkessä olevat vaikeat tunteet - myös omaan itseensä liittyvät.

2 kommenttia: