sunnuntai 5. toukokuuta 2013

Puhtaalta pöydältä

Jo pari kertaa on käynyt niin, että blogi, jota olen alkanut lukea matkasellaisena, onkin muuttunut yllättäen äitiysblogiksi. Mielenkiintoisina nämä blogit toki ovat pysyneet, osittain siksi että kirjoittajat ovat hyviä, osittain siksi että minua kiinnostaa äitiysjuttujenkin lukeminen. Muita äitiysblogeja en kuitenkaan seuraa, sillä kuten taannoin avauduin vanhan blogin puolella, varta vasten perustetut äitiysblogit ärsyttävät minua - sellaiset, joissa lapsi on projekti tai ilmiö, jota raportoidaan kuin biologi konsanaan.

Minulle ovatkin sopineet hyvin nämä vahingossa äitiyteen liukuneet blogit, sillä ne eivät ole lakanneet olemasta myös kaikkea muuta ihanaa: elämää monelta kantilta pohdiskelevia romulaatikoita (ja ilmaus on sitten ehdottomasti positiivinen!) - ja ennen pitkää taas myös matkablogeja, sillä näiden ihmisten elämässä äitiys ei tarkoita sitä, että kaikki muu loppuu.

Sama ilmiöhän on nyt tapahtumassa tässä blogissa. Aloittaessani väitin, että "in this blog, the main themes will be Ghana, travelling and intercultural stuff, or any other things however distantly related to these." Kuinka ollakaan, blogin tematiikka on matkan varrella venynyt käsittelemään vaikka mitä muuta, mm. henkisiä asioita ja nyt yhä enenevissä määrin tietysti näitä odotusjuttuja. Kuitenkaan en ole aikeissa rajata aihepiiriä ja alkaa mainostaa kirjoittavani odotuksesta tai äidiksi tulosta tai jättäväni pois Ghanan, matkustelun ja kulttuurijutut.

Ja nyt tullaankin viimein varsinaiseen pointtiini. Minua ahdistaa aivan valtavasti äitiyden lokeroiminen tiettyyn muottiin, tietyksi ilmiöksi, omaksi suljetuksi kentäkseen. Minua ahdistaa se muotti, johon en tunne voivani tai edes millään tapaa haluavani mahtua. Minua ahdistaa sellainen "mallikuva", joka äitiydestä jotenkin on luotu ja jonka luulen välittyvän aika vahvasti suurimmalle osalle nuorista naisista. Kuva on erityisen ahdistava siksi, että se on oikeasti pelkkä kuva, ja uskon että on paljon ihmisiä, jotka eivät koe mahtuvansa sen antamaan muottiin. Miksi hitossa se sitten on niin voimakas mielikuva? Miksi sellainen pitää olla? Eikö äitiys voisi olla vain se luonnollinen asia joka se on ja jokainen saisi elää sitä omalla tavallaan?

Mielikuvaa on todella vaikea purkaa, koska se on jotenkin niin sisäinen ja todellakin mielikuva, mielessä oleva heijastus eikä helposti selitettävä idea. Mutta se on se, joka välittyy neuvolan lehtisistä, joissa on se onnellinen suomalainen 20-35 -vuotias heteropari, joka on päättänyt hankkia vauvan. Se on kuva siitä, mitä kaikkea pitää hankkia nyt kun vauva tulee ja miten voi valita tietyistä vauvanhoitotavoista omansa (ollaanko kestovaippailijoita, sormiruokailijoita, välineurheilijoita ja niin edelleen). Se on kuva siitä, millaiseksi elämä muuttuu ja miltä se tästälähin näyttää, mitä siihen tulee kuulumaan ja mitä ei.

Ja tietysti elämä muuttuu, tietysti se näyttää erilaiselta, tietysti pitää hankkia jotain mitä ennen ei ollut ja opetella uusia asioita. Tietysti neuvolan pitää ohjeistaa näihin. Ei siinä mitään. Mutta kyllähän te tiedätte sen hirveän voimakkaan mallikuvan vanhemmuudesta joka tästä kaikesta välittyy? Ettekö tiedäkin...? Pliis, sanokaa että joku muukin kokee sellaisen olemassaolon, ja ehkä jopa näkee sen hieman ahdistavana ja ahtaana?!

Minä nimittäin tunnen niin, että tämä alkukuva vauvan saamisesta johtaa pidemmälle: lasten leluvuoriin, siihen että lomat muuttuvat HoppLoppiksi ja Flamingon vesipuistoksi, pitää hankkia omistusasunto (tai mieluiten talo) ja auto jolla kuskata lasta harrastuksiin... Tiedättehäa, kuvaksi "oikeanlaisesta" perhe-elämästä.

Oikeastaan olen iloinen, että minä jo lähtökohdiltani en mahdu muottiin. Minusta tulee yksinhuoltaja, lapseni isä ei ole suomalainen, opiskeluni ovat kesken vaikka olenkin jo työelämässä, enkä aio lopettaa matkustelua lapsen saatuani. Tiedostan, ettei elämäni jatku samanlaisena. Mutta tiedostan myös, että se jatkuu minun elämänäni, vaikkakin lapsen kanssa - se ei muutu jotain toista todellisuutta edustavaksi minulle vieraaksi muovimaailmaksi, johon itse en halua. Ihan varmasti matkustamisesta tulee hyvin erilaista ja siitä voi tulla pitkiäkin taukoja. Ehkä tulee kestovaippoja ja HoppLopp, ja tulkoon. Mutta ei tarvitse tulla taloa ja autoa, ehkä ei edes hirveän kokoisia leluvuoria. Minusta tulee äiti, mutta minusta ei tule kukaan toinen ihminen, sellainen joka en ole.

Minä haluaisin aloittaa oman äitiyteni ja siitä tänne kirjoittamisen täysin puhtaalta pöydältä, ilman ennakko-oletuksia. Haluaisin, etten joudu valitsemaan jotain tiettyä tapaa jota sitten edustan, edes mitään "vihreää äitiyttä" tai "lapsentahtisuutta". En halua edes pakonomaisesti vastustaa kaikkea minkä äitiyteen oletetaan liittyvän ja täten kuulua johonkin kapinallis-malliin. Haluan vain elää ja tulla äidiksi ja katsoa mitä se tuo, ottaa itselleni sopivat palat tuolta ja täältä ja luoda niistä oman kokonaisuuteni. Ja samalla haluan elää omaa elämääni ja käsitellä täällä mitä tahansa sen mukanaan tuomia antoisia asioita, joiden ei tarvitse millään lailla liittyä odotukseen ja sittemmin äitiyteen.

Tästä tuli nyt jotenkin mahtipontinen julistus, mutta olkoon niin. Näistä lähtökohdista minä aion jatkossa kirjoittaa. Ja elää.

5 kommenttia:

  1. Hieno mahtipontinen julistus siitä tuli! Huraa! Noin sen juuri pitääkin mennä. Elää ja nauttia sekä olla semmonen äiti kun on.
    Muotit on ahtaat ja inhottavat, siksipä minäkin niihin en ole koskaan edes halunnut ahtautua. Joskus ulkopuolinen ns. paine yrittää mahduttaa minua sinne ja jotenkin kannustaa ahtautumaan, mutta ehei. Autoa ei ole eikä varmaan tule olemaankaan, täällä myös opiskelut kesken sekä samanmoiset asetelmat, as u know :) Silti kaikki on erittäin hyvin ja viimeksi tänään olin iloinen siitä, että meillä on just tämmönen perhe kuin on. Että meiän perheellä on just omanlaiset tavat ja jutut. Ja että minä oon just tämmönen äiti ku oon.
    Ylävitoset ja tsempit! Sekä vielä, huraahuraa! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mietin sua kun kirjoitin :) Että ainakin on yksi kohtalotoveri yhtä paljon irti muoteista kuin minä. Vaikka kyllä varmaan kaikissa äitiystävissäni on jotain muoteista ja malleista räikeästi poikkeavaa, ja hyvä niin.

      High five!!!

      Poista
  2. <3

    Allekirjoitan kaikki viisaat mietteesi, vaikka olenkin varmaan näistä äitiystävistä ainakin ulkoisesti se muotteihin sopivin. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ulkoinen sopivuus on yksi asia ja sisäinen sitten ihan toinen juttu. Uskon, että juuri jälkimmäisen merkitys on suurempi ja siksi ymmärrämme toisiamme aina ah, niin hyvin, vaikka ulkopuolelta katsoen olisinkin ehtinyt pelästyä että "apua, tuokin tekee noin, pitäisikö munkin pystyä?!" :D - Ei tule mieleen yhtään keskustelua, jossa emme olisi jakaneet huikaisevia aaltopituuksia, äitiyteen liittyen siis - tai juuri muutenkaan!

      Poista